Vuosien painolasti.

Soitan ovikelloa ja odotan. Tuuli pyörittää hiuksiin solmuja, katse etsii jostain kiintopistettä ja mieli valmistautuu tulevaan. Jätän kenkäni, takkini ja suojahaarniskani eteiseen. Terapeutti katsoo hymyillen, vilkaisen häntä varovasti ja ujo tyttö minussa läikähtää. Niin usein muutun pieneksi lapseksi hänen edessään. Se on mahdollisesti transferenssia, niin olemme puhuneet: terapeutti ja asiakas, äiti ja tytär. Hävettää. Enää se olotila ei kuitenkaan jää päälle, se vain häivähtää ja menee pois antaen tilaa olla tasavertainen aikuinen.

Ja sitten teen jotain todella rohkeaa: ojennan paperimytyn hänelle ja kavahdan. Suojattomuuteni hänen edessään saa etsimään turvaa hiuslenkistä ja paidan hihoista.

Kaikki on nyt sanottu. Salatut muistot tuotu julki, syvimmätkin haavat revitty auki. En ole koskaan ollut näin avoin ja suojaton. Kiedon itseäni pieneksi paketiksi täristen ja peläten, mitä tästä seuraa - ahdistus saa massiiviset mittasuhteet, itku yrittää huonoin tuloksin raivata tilaa itselleen. Istun hiljaa ja katselen avattua ruutupaperia; huolitellulla käsialalla kirjoitettuja kauheuksia, rytättyä ja revittyä pintaa, asioita, joita ei ole kerrottu kenellekään muulle. Myös terapeutti on pitkään hiljaa, etsii oikeita sanoja - ja kuitenkin kaikki tarvittava mahtuu kahden käsivarren väliin.

Myöhemmin kotona mieli etsii selviytymiskeinoja, tarttuu terään ja laskee sen pois. Ei osaa päättää, koska on niin sekaisin.

Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.

Älä kerro kenellekään.

En tiedä, mistä se alkoi ja miksi.

Oliko se silloin, kun aamupuuro ei onnistunut ja kirosin ääneen? Ehkä siinä hetkessä, kun nukahdin sohvalle ja heräsin liian myöhään? Ei, se kurkisti olan takaa ensimmäisen kerran pukeutuessani iltaa varten ja katsahtaessani peiliin - silloin, kun totesin asun olevan naurettava ja minun sen alla vielä typerämpi. Ruma läski tyhmä oksettava idiootti.

Se tönäisi minua aivan varmasti silloin, kun seisoin auringon lämmittämällä parvekkeella ihmisjoukon keskellä. Juuri siinä hetkessä, kun puhalsin savua ilmaan ja nauroin. Älä naura, tyhmä tyttö! Narsissit kukkivat kauniisti parvekkeen pöydällä ja me joimme itsemme humalaan. Kyselimme typeriä kysymyksiä, lauloimme virsiä, otimme heilahtaneita valokuvia ja nauroimme. Silloin pysähdyin oikeasti ensimmäisen kerran ja ymmärsin, ettei se jättäisi minua rauhaan.

Katselin hetken toistaan kauniimpia ystäviä. Mitä ihmettä minä tein tässä joukossa? Olin kuin iso ja häiritsevä rikkaruoho värikkäiden kukkien keskellä.

Ennen kello kahta olin jo tanssinut hyvän tovin, kompuroinut ja päässyt jaloilleni. Sitten se säikäytti minut voimallaan ja oli pakko juosta. Istuin lukitun oven takana pienessä mytyssä ja heijasin itseäni, ei tämän pitänyt mennä näin. Ystävä tuli etsimään ja talutti turvaan, vei autolle saakka ja halasi lujasti. Itkin niin, että sattui. Olin sopinut sen kanssa, etten koskaan itkisi - ja nyt olin rikkonut sopimuksen. Se haukkui ja huusi, pakotti haluamaan kuolemaa. Miten saatoin pilata toisten illankin? Erityisesti hänen, joka itkuni otti vastaan.

Ja minä päätin, etten enää koskaan. Ei koskaan enää yhtään mitään tällaista. Tai ei, oikeasti se päätti puolestani. Se käski vaieta kaikesta ja niellä kipuni.

Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?