Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.