Ihan hyvää.

Eilen illalla tuijotin hiljaisena kirkasta tähtitaivasta. Otava. Cassiopeia. Rakastan tähtiä! Toinen haaveammattini lapsuudessa oli tähtitieteilijä - heti Hemuli-kasvitieteilijän jälkeen. Luin paksuja tietosanakirjoja tähdistä, taivaasta ja avaruudesta, ja vaikken montaa sanaa ehkä ymmärtänytkään, se kaikki kiehtoi ja kiinnosti. Muistatteko vielä niitä paksuja tietosanakirjoja? Meillä oli koko sarja ruskeakantisia kirjoja, joissa kerrottiin vaikealla kielellä hienoista asioista - ainakin lapsen silmin. Nykyään ne asiat olisivat varmaan aika tavallisia, vanhahkolla kielellä kirjoitettuja ja nykytietämyksen valossa vaillinaisia faktoja. Mutta kirjoja! Kovakantisia, paksuja ja täynnä tietoa.

Aamulla heräsin aamun ensisäteisiin. Pidän niistä hiljaisista hetkistä aamunkoitossa, kun koko tienoo nukkuu vielä kevyessä unessa. Heräämättä aamulehden kolahdukseen tai lintujen alkavaan sirkutukseen. On niin levollista olla hereillä aamunkoitossa ja katsella kirkastuvaa taivasta, hengitellä raikasta alkusyksyn ilmaa. Pidän muutenkin syksystä. Värikkäät lehdet, kylmenevä ilma, punalakkiset kärpässienet, pimenevässä illassa lepattavat kynttilät. Pian voin hukuttautua villapaitoihin ja tuntea oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin.

Tällä hetkellä tunnen kiitollisuutta. Huomaan hymyileväni ja katsovani toista ihmistä rakastavasti. Olen etuoikeutettu saadessani jakaa elämäni rakkaimman kanssa. Imelää - mutta ihan ihanaa.

Miltä se tuntuu?

Maanantai. Saan taideterapiassa ahdistuskouristuksen. Olen juuri kertonut, kuinka silittäminen auttaa ja että ambulanssia ei suinkaan kannata soittaa. Kunnes. Jokin käynnistää sen taas; yritän puristaa kättäni ja pysyä taideterapeuttini hellävaraisessa otteessa. Rauhallinen puhe, luotettava syli ja tasainen silitys saavat kaiken loppumaan. Häpeilen ja kiittelen. Että nuo osaavatkin pelottaa.


Miltä ahdistus oikeastaan tuntuu? Entä miltä tuntuu masennus? Osaako joku teistä lukijoista vastata? Olen pyörittänyt noita kahta kysymystä mielessäni, mutta en ole keksinyt täydellisen sopivaa vastausta. Voiko sellaista edes löytyä?

Sinä olet masentunut - et edes keskivaikeasti, vaan vaikeasti masentunut.
Nuo sanat sattuivat ja helpottivat samanaikaisesti. Siksikö tunnen itseni näin väsyneeksi? Senkö vuoksi mikään ei tunnu miltään ja kuitenkin kaikki kaikelta? En osaa erotella tai tuntea tunteita, pahaa oloa on melkein mahdotonta sanottaa. On vaikea antaa itselle lupa olla väsynyt ja voimaton. Masentunut.

Meidän ensimmäinen tehtävämme on helpottaa ahdistusta.
Iloitsin, hämmennyin ja ehkä emminkin yhtäaikaa; miten se tehdään? Kuka kohtaukset ottaisi pois, kuka ahdistavan möykyn sisältäni? Siihen tarvitsisi kuulemma vain puhetta, puhetta ja puhetta. Pitäisi kertoa pois kaikki ne ahdistavat asiat, jotka sisintä piinaavat. Mutta minä en tiedä, mistä aloittaa. Ahdistus on niin epämääräinen sotku. Kuin useita lankakeriä sotkeentuneena yhteen, niin pahasti sekaisin, ettei osaa edes aloittaa selvittämistä.


Keskiviikko. Alkuyöstä kouristelen taas, se on toinen kerta tänä päivänä. Hoitaja vaihtuu ja vanhemmat silmät katselevat minua hellästi: saako silittää? Hänestä tuntuisi, että se voisi auttaa! Ja niin kuin minä olen sitä yrittänyt monelta pyytää! Ei kukaan halua silittää hikistä, kouristelevaa aikuista lasta. Sanon aikuinen lapsi, koska siltä se usein tuntuu. Ahdistuskohtauksessa muutun henkisesti lapseksi, vaikka aikuinen olenkin. Hellävaraisesti hän silittää minua ja puhelee, hymyilee lähes kuusikymppisen silmillään. Kouristukset loppuvat, silmäni alkavat painua kiinni väsymyksestä.

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Läskikävely.

Täällä on niin naurettavan helppoa olla syömättä. Toiset hoitajat vähän katselevat vain sivusta, joskus mittaavat verensokerin ja muistuttavat, kuinka tärkeää olisi saada polttoainetta keholle. Joo joo.

Kävelen pitkin käytäviä, solusta toiseen ja takaisin - sama uudestaan. He pyytävät rauhoittumaan, istumaan. Väkipakolla istun tovin ja aloitan uudelleen. Söin illalla liikaa, otin pienen suklaankin - minä saastainen läskihirviö!

- Istuhan alas hetkeksi. Vai ootko aamulenkillä?
Pudistan päätäni, sitten nyökkään.
Jatkan matkaani ympäri osastoa - uudestaan ja uudestaan.
- Nyt pitäis jo rauhoittua. Mikä on?
- Ahdistaa. Söin liikaa ja oon läski. Paisun vaan.
- Mutta eihän se pidä paikkansa mistään kohtaa.
- No vittu pitäähän! Oon läski.
Katselen hoitajaa silmät täynnä kiukkua ja tulta. En varmasti jää tähän istumaan!

Psykologi tulee paikalle ja silittää. Ehdottaa turvavilttiä, jonka eilen minulle antoi.

Se auttaa. Hetkeksi. Mutta taas on mentävä; neljäsosa lasia mehukeittoa on saatava kulumaan nopeasti pois, koska oksentaminenkaan ei ole lukuisista salayrityksistä huolimatta onnistunut. En vain osaa enkä pysty.

Itsekeskeistä.

Kuinka monesta on kannettava huolta, kun itse istuu lukittujen ovien takana? Vanhemmista, siskosta, miehestä, ystävistä, naapureista, tv-tason päällä kuivuvasta Nukkumaijasta ja naapurin punatukkaisesta rouvasta? 

Eikö riittäisi vain, että saisi päästää irti?

Tarvitseeko todella pyytää anteeksi suutuspäissään lausuttuja sanoja, perua kerrottuja totuuksia ja lohduttaa nyyhkivää ihmistä puhelimen toisessa päässä, joka haluaa minut kotiin - ei tosin omaansa - juurinythetitässä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä? Kuka minua silittäisi ja sanoisi: ei hätää, se vie aikansa. Kun kaikki haluavat minut pois täältä heti. 

Mutta minä en uskalla.