Maailman ihanin.

13.4.2012

Maailman ihanimmalle tytölle ja rakastetulle tyttärelle!

Kerro oma ainutlaatuinen tarinasi kuvin ja sanoin. Kirjoita se herkin ja totuudenmukaisin riimein - omalla ainutlaatuisella kielelläsi - omalla äänelläsi. Piirrä esiin elämäsi herkimmät ja salaisimmat säikeet - kauneimmat elämänlangat. Anna omien kättesi jäljen muoto niille asioille, joille ei ole olemassa sanoja. Tee todeksi oma herkkyytesi - vahvuutesi - rikas sisäinen maailmasi. Iloa katsoa toisin! Katso itseäsi aina rakastavasti ja hellästi. Löydä rakkaitten ihmistesi kasvoilta ne peilit, joista voit nähdä oman eheän ja moniulotteisen - rakastavan ja rakastetun nuoren naisen kuvasi!

Isän ja äidin kertoman pohjalta,
Miina Savolainen

Minä haluan!

taistella läpi tämän helvetin.

kulkea pystypäin, kiitollisena elämästä.

kertoa, että minä selvisin - minä todella selvisin!

näyttää keskisormea syömishäiriölle, ahdistukselle ja masennukselle.

sanoa: minä olen kaunis - ja todella tarkoittaa sitä.

uskoa, että elämä kantaa.

lopettaa viiltelyn.

unohtaa illuusion kauniista anoreksiatytöstä.

nauraa ja hymyillä aidosti.

luovuttaa vastavirtaan räpiköimisen.

antautua hoidolle ja luottaa hoitohenkilökuntaan.

olla oma itseni.

uskoa, kun minulle sanotaan, miten ihana olen.

hyväksyä herkkyyteni.

itkeä, raivota, nauraa - uskaltaa tuntea.

sanoa hyvästi terapioille, osastoille ja poliklinikoille.

Minä pystyn siihen. Pystyn!

Joka ei ole vielä minä.

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,

Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.

Sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

Arja Tiainen

Tiaisen runo sai minut pysähtymään. Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä, se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy. Löydän itseni runon joka säkeestä, sanasta ja ajatuksesta. Olenhan minä toki jo myös me, mutta välillä se tuntuu vähän vaikealta. Välillä olen ihan hukassa itseltäni. Olen aina inhonnut sanontaa, että pitäisi oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Olen kapinoinut sitä vastaan, ollut ihan toista mieltä - mutta vuosien myötä olen ymmärtänyt sen tarkoituksen. Miten voin tietää mitään rakkaudesta tai osoittaa sitä toiselle, jos olen ihan hukassa itse? Voinhan minä toki välittää - ja välitänkin - mutta en osaa vastaanottaa rakkautta. Se taito kun on aika iso osa rakkauden kokonaispakettia.

Sen pitää saada tottua olemaan joku. Kuka minä sitten olen? Kuka on se joku näidenkin sanojen takana? Se on tyttö ja nainen, joka pelkää haavoittumista, vähättelee itseään ja odottaa pahinta. Se, jota pitää lähestyä varovasti, ja joka siltikin saattaa perääntyä pelokkaana ja epäröivänä.

Mutta kyllä minä vielä.
Jonain päivänä.
Vielä uskallan katsoa peiliin sanoen: tuossa olen minä.

Asioista niiden oikeilla nimillä.

Hätääntynyt ja häpeilevä katseeni kiertää pitkin tuttua terapiasalia, kun yritän kertoa, miten paljon vain haluan miellyttää ja miten vaikeaa on ilmaista oma mielipiteensä juuri tuon vuoksi. Nyt kuitenkin olen päättänyt kertoa oman kantani, sillä jotkin asiat ovat häirinneet jo pidemmän aikaa. En löydä itseäni kaikesta, mitä minulle ehdotellaan. En diagnooseista, syistä tai seurauksista. On ehkä aika valottaa menneisyyttään vähän enemmän, vaikka se sattuukin niin paljon.

Levitän taideterapeuttini eteen huolella tehdyn elämänkaaren ja kymmenkunta valokuvaa menneisyydestäni. En ole tarkoituksellisesti tätä kaikkea salannut - on vain niin vaikeaa palata siihen tuskaan. Vaikea kertoa, miten salattua ja ristiriitaista koko lapsuus on ollut. Nuoruuskin. Luemme papereita tarkkaan ja keskustelemme tunnin ja vartin; nyt ei jäänyt aikaa kuvanteolle, mutta näin on hyvä. Olin niin kovasti halunnut kertoa kaiken - ihan alusta asti - mutta sitäkin enemmän pelännyt tehdä sitä.

Onhan se vaikeaa palata niihin hetkiin, kun äidin käskystä etsin piilotettuja kalja- ja viinipulloja isän varastosta, tai ainaiseen riitelyyn, rikkinäisiin astioihin, karkaamisiin, tyhjiin huostaanottouhkauksiin, huoritteluihin ja nyrkiniskuihin vasten lukittua oveani. Nieltyihin kyyneliin, epävarmuuteen ja vihaan.

Mutta. Minä tosiaan tein sen: kerroin kaiken. (Itsellenihän minä kaiken paljastin ja olin kerrankin rehellinen, mutta samalla myös hänelle, joka auttaa minua eteenpäin tällä tiellä.) Niissä papereissa luki kaikki se oleellinen, ja ensimmäistä kertaa aikoihin lähdin terapiasta pienesti hymyillen.

- Saanko halata sua? 

Hymyilin kiitollisesti ja nyökkäsin arasti.

- Joo.
- Kiitos, että kerroit tämän kaiken elämästäsi. Olit tosi rohkea.
- Kiitos sulle.

Peili - tuo vanha viholliseni.

Ihana ja kaunis Marissa kysyi Sairaan kaunis maailma -blogissaan, että mitä sinä katsot peilistä? Jäin miettimään tätä aihetta, ehkä vähän inspiroiduinkin ja ennen kaikkea rohkaistuin. Vieno kurkistus pelottavaan peiliin - ei purrut, ei särkynyt - ja pysähtyminen sen äärelle.

Katse osuu ensimmäisenä silmiin, ne ovat ihan unenpöpperössä vielä, unihiekkaakin ripsissä ja silmäkulmissa. Pidän silmistäni, ne ovat kauniin vihreät ja ripset ovat pitkät ja tummat. Oikeastaan ripseni ja kulmakarvani ovat paljon tummemmat kuin olettaa saattaisi, sillä ihoni on luonnostaan melko vaalea; iän myötä pigmenttini on tummentunut ja rusketun helpommin. Hiukseni ovat yön jäljiltä takussa, en ole vielä jaksanut harjata niitä. Ohuet, ruskeat kiehkurat kaartuvat vienoille luonnonkiharoille. Ihoni on kuiva kauttaaltaan - pitäisi muistaa rasvatakin joskus... En ole parhaassa kunnossa tällä hetkellä, normaalipainoinen, mutta vähän pehmoinen. Olen ollut isompikin joskus, kun lääkkeet lihottivat ja pöhöttivät, mutta myös todella paljon pienempi. Toisinaan kaipaan sitä pienuutta, mutta silloin olin fyysisesti rättipoikki. Ylävartaloni ei ole kovin iso, mutta lanteeni ovat leveähköt. Heikoin kohtani ovat reidet, joita en ole harjoittanut pitkään aikaan. Pitäisi, mutta juoksun jäätyä olen vain laiskotellut kävellyt; saisin vartalostani helposti urheilullisemman, en tarvitsisi paljoa työtä. Miksi en sitten tee niin? En tiedä. Yritän kovasti saada itseni taas liikkeelle. No, mutta pohkeet. Ne ovat ihan kuin äidillänikin: melko isot verrattuna muuhun vartalooni ja kokooni. Joskus mietin, miksi ihmeessä pohkeeni ovat niin jättimäiset, mutta enää en jaksa - kyllä ne mukana kuitenkin kulkevat. Kaikkiaan olen melko lyhyt ja sopusuhtainen, hyvin paljon äitini näköinen.

Peili on kauan ollut pahin viholliseni, mutta viime aikoina olen yrittänyt opetella katsomaan itseäni rakastavammin silmin. Tai oikeastaan ylipäätään katsomaan itseäni. On liian raskasta inhota kuvajaistaan, vaikkakin on myös todella raskasta opetella hyväksymään. Arvostamaan. Ehkä jälkimmäinen kuitenkin kannattaa, ettei mene turhaa energiaa itselle vihoitteluun. Täysin turhaa energiaa. Olen liian kauan yrittänyt sulkea silmäni peilien kohdalla, nyt on jo aika katsoa itseä lempeämmin katsein. Tie tulee olemaan edelleenkin pitkä, mutta olen jo niin hyvän matkaa kulkenut, ettei ole enää järkeä kääntyä takaisin - rohkeasti ja päämäärätietoisesti vain eteenpäin!

Tänään kieltäydyn kuuntelemasta solvauksia, joita mieleni peilin kautta huutaa. Tänään on hyvä päivä.

One day, one night, one moment, with a dream to believe in.

Kaiken masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön keskellä päätin unohtaa unelmani - en minä niillä mitään tekisi. Pullotin ne, suljin korkit, hautasin kaiken ja revin kartan palasiksi. Helpompaa olisi kuolla pois kuin haaveilla, ajattelin. Minulla oli pelottavia ajatuksia, vielä pelottavampia tekoja. Vaatimuksia, mitätöintiä, rumia sanoja. Tahdoin vain kuolla, päästä pois. En ole niistä vapaa vieläkään, mutta taistelen vastaan kaikin voimin. Haluan parantua.

Tänään tein jotain, mitä en olisi ikinä uskonut enää tekeväni: kerroin ääneen unelmani. Kerroin siitä kaikista salaisimmasta, jota en enää edes uskonut olevan olemassa. Siitä, jonka olin jo lähes unohtanut. Sanoitin jotain todella arvokasta - jotain, minkä hautaamiseksi olin tehnyt vuosia töitä. Pysähdyin unelmani edessä ja hymyilin hetkellisesti, kunnes sairaudenpiru sisältäni kumosi minut kuin dominopalan. Ei sinusta ole siihen! Pelottaa, mutta ei kaduta, sillä minä ihan oikeasti sanoin jotain todella kallisarvoista.

Sillä hetkellä näin häivähdyksen itsestäni, siitä todellisesta minusta. Minulla on unelma, jota kukaan ei voi viedä minulta pois.

Minulla on unelma.

06:13

Kello on vasta vähän, mutta unettomuus on tullut takaisin. Istun katsellen vesisadetta ja kuunnellen satunnaisia kappaleita. Nainen laulaa koskettavasti ja purskahdan itkuun. Sanat tulevat liian lähelle, ihan iholle. Se on niin kaunis laulu, ajattelen, ja muistot tulvivat mieleeni. Ihmisiä. Pikkulapsia, nuoria ja vanhoja, terveempiä ja monisairaita - yhtä arvokkaita kaikki.

tulee kruuna taikka klaava 

kumpaakin sinä et voi saada 

yksin kestät sen

olet epäonninen

minkä sille voi

et voi kuin sietää

Välillä on niin vaikeaa suhteuttaa elämää sen oikeisiin mittasuhteisiin. Itsellä olisi kaikki mahdollisuudet liikkua ja toimia, mutta käperryn kuoreeni siinä pelossa, että joku katsoo pitkään, inhoaa tai vihaa. Arvostelee, osoittaa sormella. Mutta oletko sinä koskaan kohdannut vanhaa ihmistä, jonka vauhdikkaat vuodet ovat jo takana? Kuitenkin voit saada häneen yhteyden ihan vain pysähtymällä ja katsomalla hetken silmiin. Siellä se on: silmien palo, pieni karehtiva hymy ja sydän, joka on sykkinyt läpi koko myrskyisän elämän. Onko mitään kauniimpaa kuin vanhan ihmisen sielukkaat silmät ja se pieni hetki, jolloin hento kosketus yhdistää kaksi ihmistä? Hänkin liikkuu, tiesitkö? Hänen silmänsä liikkuvat, suu muotoutuu hymyyn ja sielu tanssii yhdessä sydämen kanssa. Ei liikkeen tarvitse aina olla lumoavaa pyöritystä, jalkojen ja käsien saumatonta yhteistyötä valokeilassa - ei, se voi olla paljon pienempää. Tai oletko koskaan nukuttanut pientä lasta? Silittänyt silkkisiä hiuksia, katsellut syvälle tuikkiviin silmiin ja yrittänyt hyssytellä tutin takaa pärskiviä sanoja: "Jutellaan sitten päiväunien jälkeen." Miten sydämenpysäyttävä onkaan sen pieni nyrkin puristus, joka takertuu sormeesi unen rajamailla.

Kuten liike, myös rohkeus voi olla pientä, vaikka se sanana onkin kovin mahtipontinen. Missä sinä voisit olla rohkeampi? Miten voittaisit sen mustan pelon varjon, joka vain kasvaa ja kasvaa, kun yrität juosta sitä karkuun; mitä kauemmas menet, sitä suuremmaksi se kasvaa. Ehkä tänäänkin vain pieni ripaus rohkeutta - yksi sana, hymy tai silmänisku - voisi silittää pelon päätä ja tehdä siitä pienemmän. Ehkä.