Joka ei ole vielä minä.

Joka ei ole vielä minä

sen on mahdotonta olla me.

Se ei voi kiintyä toiseen

kun se ei ole kiintynyt itseensä.

Se ei voi käsittää suuria ympyröitä

kun se sekoaa pienissäkin.

Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.

Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.

Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,

Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.

Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.

Sen pitää saada tottua olemaan joku.

Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

Arja Tiainen

Tiaisen runo sai minut pysähtymään. Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä, se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy. Löydän itseni runon joka säkeestä, sanasta ja ajatuksesta. Olenhan minä toki jo myös me, mutta välillä se tuntuu vähän vaikealta. Välillä olen ihan hukassa itseltäni. Olen aina inhonnut sanontaa, että pitäisi oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Olen kapinoinut sitä vastaan, ollut ihan toista mieltä - mutta vuosien myötä olen ymmärtänyt sen tarkoituksen. Miten voin tietää mitään rakkaudesta tai osoittaa sitä toiselle, jos olen ihan hukassa itse? Voinhan minä toki välittää - ja välitänkin - mutta en osaa vastaanottaa rakkautta. Se taito kun on aika iso osa rakkauden kokonaispakettia.

Sen pitää saada tottua olemaan joku. Kuka minä sitten olen? Kuka on se joku näidenkin sanojen takana? Se on tyttö ja nainen, joka pelkää haavoittumista, vähättelee itseään ja odottaa pahinta. Se, jota pitää lähestyä varovasti, ja joka siltikin saattaa perääntyä pelokkaana ja epäröivänä.

Mutta kyllä minä vielä.
Jonain päivänä.
Vielä uskallan katsoa peiliin sanoen: tuossa olen minä.