Tein eilen jotain suurta, harppasin ison askeleen eteenpäin.
Katsoin itseäni silmiin, sovitin ison liudan liian pieniä vaatteita - niitä surullisenkuuluisia tavoitevaatteita - ja heitin kaikista pienimmät housuni pois. Ne ihanat mustat, joita olisin käyttänyt vaikka joka päivä. Ne oli halvat ja ostettu sovittamatta, kaupan pienintä kokoa. Sain vieläkin housunnapin kiinni, mutta pienethän ne oli. Todella pienet.
Paketoin housuni juhlallisesti lähikaupan muovipussiin, suljin pussin umpisolmulla ja vein housut roskakatokseemme. Sinne ne jäi, ison laatikon pohjalle. Päätin, ettei minun enää tarvitse mahtua siihen pienimpään. Minä olen aikuinen, saan myös näyttää siltä.
Mutta miltä näyttää aikuinen?
Hieno saavutus <3 Itse olen jo aikaa sitten alkanut tyhjentämään kaapista liian pieniä vaatteita. Olo helpottuu kummasti kun vaatekaapissa on vain niitä vaatteita jotka mahtuvat päälle eikä kaapista hyppää vastaan sairauden aikaisia vaatteita jotka vaan ahdistaa.
VastaaPoistaSe on rohkeaa ja järkevää. Tulin siihen tulokseen, että ahdistun liikaa, jos luovun kaikesta kertarysäyksellä, mutta jostain oli nyt aloitettava. Siis pienimmästä. Vielä minullakin on kaapissa vain sopivia vaatteita - kunhan olen valmis niin suuriin askelin. Hui.
Poista<3 !!
VastaaPoista