Välähdyksiä.

Olen rakentanut itselleni majan viltin alle, pienen turvan, jossa kukaan ei voi satuttaa minua. Varaäitini kysyi kerran, tiedänkö miltä tuntuu olla Jumalan sylissä. Puistin hiljaa päätäni ja kyyneleet nousivat silmiini. Hän haki paksun viltin, jonka kietoi ympärilleni ja sanoi, että Isän sylissä on kuin tämän viltin alla: eikö tunnukin turvalliselta? Olet rakastettu. Joka ilta sen jälkeen olen käpertynyt oman vilttini alle ja kuvitellut, että ehkä tässä olen turvassa kaikelta, maailmalta ja itseltäni - pienenä myttynä paksun viltin alla.

Kävelin illan pimeydessä halki kaupungin ja tajusin, etten ollut muistanut syödä koko päivänä. Mietin, miten syömisen voi noin totaalisesti unohtaa ja miksi kasvoilleni levisi kieron tyytyväinen hymy. Illalla söin lautasellisen kaurapuuroa, vaikka en olisi oikeastaan tarvinnut sitäkään. Tiesin, ettei olisi kuulunut hymyillä tai ajatella sairaita ajatuksia: kiloja ja kaloreita.

Terapiasalin lattialla muutuin taas pikkutytöksi, joka ei osannut erotella surua, pelkoa ja vihaa, vaan ne kaikki purkautuivat yhtäaikaisesti isona ahdistusmöykkynä. Istuin hiljaa, yritin saada itseäni pienempään pakettiin, purin huuleni kipeäksi ja vastailin taideterapeutin kysymyksiin nyökkäyksin tai päätä puistamalla. Lihakseni olivat lopulta niin jännittyneet, että paikoin tärisin.