Me pilvien patsaita vain jäljennetään.

Aamulla tupakkaa ja tummapaahtoa. Tuulessa on syksyn tuntu ja ensimmäistä kertaa vuosiin huomaan toivovani, että aika pysähtyisi hetkeksi kesään. Kesään, jolloin oli kerrankin ihan hyvä olla. Pihlajanmarjat punertavat jo huolestuttavan paljon ja koivujen lehdet tummenevat, kohta tippuvat jo pois. Rakastan syksyä ehkä enemmän kuin mitään, mutta ei vielä. Jos pienen hetken vielä saisi jatkaa näin.

Summa summarum.

En jatkanut töissä, en hakenut uusia; minä lomailin koko kesän.

Nurmikko pisteli selkää, kun makasin ystävän vierellä ja katselin pilvenhippusia yön kääntyessä aamuun.

Savukone peitti huoneen sankan peiton alle ja minä hymyilin ja tanssin.

Vene seilasi pitkin tuttua ja tuntematonta.

En pukenut jalkaani farkkuja kuin kerran, kaikki ahdistavat vaatteet olivat visusti kotona.

Myönsin dissosiaation mahdollisuuden, vaikka se olikin vaikeaa.

Illat täyttyivät punaviinistä, tuntemattomista kasvoista ja naurusta.

Kauneimmat hetket koin auringonlaskuja tai -nousuja katsellessani.

Aamuisin keitin pannukahvia minulle ja miehelle.

Kesä toi rusketuksen ja asteen vaaleammat hiukset.

Syksy tarjoilee taas uudet haasteet. Sain töitä melkein liiankin helposti, ahdistus on alkanut kiemurrella lähempänä, tanssiopettaja antoi luvan nousta tanssimaan kärkitossuille, koulunalku lähestyy ja tänään alkaa jälleen terapia. Pelottaa vähän, vaikka tiedän selviäväni. Haave pienuudesta on kasvanut, mutta taistelen vastaan - tai ainakin niin väitän. On taas hieman vaikeampi hengittää.

Syksy voi tulla.

Kesä on hurahtanut blogihiljaisuudessa, mutta se on tehnyt ihan hyvää. On ollut hyvä kesä kylmyydestä huolimatta. Olen voinut hyvin, hymyillyt paljon ja nauranut sieluni kyllyydestä. Oloni on hyvä edelleen, mieli on ollut yllättävänkin tasainen.

Olen istunut mato-ongella kaatosateessa, tanssinut jalkani kipeäksi, juonut itseni humalaan ja tavannut paljon ihmisiä. Välillä vauhtia on ollut niin paljon, että jälkeenpäin olen voinut vain huokaista ja ihmetellä, miten jaksoin kaiken sen. Mutta minä tein sen! Nautin elämästäni viime kesänkin edestä, sillä silloin ei elämässä paljoa ilonaiheita ollut. Päivät kuluivat osaston seinien sisäpuolella ja elämä oli jossain kaukana taivaanrannan takana, jonne sairaalahuoneen ikkunasta usein katselin. Mutta nyt elämä on ollut tässä hetkessä, kaikki pienet ja suuret ilot aivan lähelläni. Huomasin kesän aikana usein ajattelevani, miten hienoa on hengittää aamun raikkautta ja illan viileyttä. Miten kiitollinen olenkaan siitä, ettei elämäni loppunut alkukesäisenä iltana, kun sitä todenteolla yritin - siitäkin on jo yli vuosi! Silloin en vielä uskonut, että mikään voisi muuttua.

Terapiat ovat alkaneet. Pian palaan opintojen pariin. Töitä olen jo hieman tehnyt. Kesä on siis virallisesti loppunut. Minun kesäni, jonka aikana opin uskomaan, että mahdottomastakin voi tulla mahdollista.

Kesä meni äkkiä kuitenkin.

Seisoin jälleen tutun oven takana, soitin ovikelloa ja tunsin jännityksen vatsanpohjassani. Hyvä jännitys. Kesäni oli nyt virallisesti päättynyt, kun taideterapeuttini tuli avaamaan oven hymyillen. Hän oli selvästi ruskettunut ja rentoutunut. Tunteeni ja puheeni risteilivät epätoivosta toivonpilkkeeseen, selviämättömyydestä uusiin selviytymiskeinoihin ja taas takaisin vanhoihin, teinitytön tapoihin hallita ahdistustaan. Olen aikuinen, mutta hädän tullen käyttäydyn kuin kymmenen vuotta sitten. Ei näin. Kyllä minä hymyilinkin paljon, jopa nauroin. Tuntui hyvältä, kun oli paikka, jossa tuoda ilmi kaikki ajatuksensa ja tunteensa. Tätä minä niin tarvitsin! 

Maalasin pölisevillä liiduilla turvallisia värejä ja vähän jotain uuttakin, punaista. Mustan häkin värien päälle, sellaiset kalterit, mitä on joidenkin hautausmaiden porteissa ja aidoissa. Kalterit, jotka olivat kahdesta kohti poikki. Sahattu tai murrettu. Saisiko niitä jotenkin venytettyä, jos oikein jaksaisi ja olisi voimakas? Pääsisiko kaltereista sitten läpi, kun ne nyt huusivat niin kovaa: "Tänne et tule!" Siitä tuli ihan hyvä kuva.

Tänä aamuna päätin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, missä mennään. Olla ahdistumatta luvuista, jotka eivät kuitenkaan tuntuisi mielekkäiltä. Tuntui ainakin, että painoa olisi tullut lisää. Mutta: miinus kolme kiloa. Ensin säikähdin, sitten järkytyin, katsoin peilikuvaani silmästä silmään ja huomasin, kuinka syömishäiriöinen tyttö sisälläni virnisti tyytyväisenä. Lopulta järkytys ja todellisuudentaju iski lujaa, lujempaa kuin osasin odottaa. Paino oli pudonnut todella nopeasti, oikeastaan vähän varkain, ja se pisti käymään puntarilla uudelleen. Silti, siinä ne lukemat vieläkin olivat: miinus kolme kiloa.

Tämä ei saa jatkua näin, päätin ja huokaisin hiljaa: on oltava aikuinen. Yritettävä ainakin, vaikka kuinka pelottaisi luopua tästä turvallisesta pakokeinosta.

Lisää virtaa, kiitos!

Kaulalla särähtää kolmen minuutin välein, henkeä salpaa ja ääni muuttuu kähinäksi - hienoa! Rouva Neurologi viritti laitettani suuremmille milliampeereille ja hymyili, kun vinkaisin kivusta ja haukoin henkeäni. Sain hymynsä hyytymään hyvin nopeasti, kun kerroin tulevaisuudesta ja hankalista asioista. Hän pysäytti kynänsä, katsoi kulmiaan kohottaen ja teki mielipiteensä hyvin selväksi. Tunsin helpotusta, sillä sain vahvistusta omille tunteilleni.

Kiertelin torilla hiljaa, katselin nauravia ihmisiä ja ahkeria kauppiaita. Viisi herttaista vanhaa naista kokoontuneina iltapäiväkahville; harmaat kiharat ja leveät hymyt, kenellä onkaan mehukkaimmat juorut naapureistaan? Rakennusmiehet huhkivat hikisinä, lapset säntäilevät lelukojujen perässä, vanhat ukot ovat kerääntyneet tupakkarinkiin kuin teinipojat konsanaan. Kaljamahoja ja harvenevia hiuksia. Aurinko lämmitti, ajatukseni harhailivat ja jälleen kerran eksyin matkalla rautatieasemalle. Tavasin kyltistä: "Kuopion vankila".

Myöhemmin istun taas junassa ja mietin, että hyvänenaikasentään! Minulla on jalassa ihan oikeat farkut, jotka ostin vuosikausia sitten Ruotsista, ja tunnen näyttäväni ihan hyvälle - pienistä jenkkakahvoista huolimatta. Huomaakohan niitä kukaan muu? Hmm. Ravintolavaunussa humaltunut mies kiroaa puhelimeen äänekkäästi ja haukkuu kaikki savolaiset pystyyn. Tekisi mieli mennä heristämään sormea toruvasti, mutta jätän väliin, sillä hän on ainakin kaksi kertaa kokoiseni.

Se oli Kuopio, se.

Minä en ole sairaskertomus.

Nyt on hyvä olla. Tasaisen hyvä.

Olen rauhoittunut hirsimökin turvassa, neulonut silmäni ja käteni väsyksiin, täyttänyt ristikoita ja ihastunut järven kultaiseen pintaan, kun aurinko laskee horisonttiin. Olen onkinut pieniä ahvenia, löytänyt sisäisen metsäläiseni taas ja poiminut ämpäritolkulla marjoja. Hymyillyt, vajonnut ajatuksiini ja seonnut päivien kulussa.

Jokunen päivä sitten pysähdyin Tommy Hellstenin ajatukseen:  "Ajattelumme on usein kasvumme este. Uskomme enemmän sitä mitä me itsestämme ajattelemme kuin sitä, mikä meille olisi tulossa jos uskaltaisimme uskoa." Olen koko sairastamiseni ajan yrittänyt järkeistää asioita, kun en ole uskaltanut uskoa tai varsinkaan luottaa. Terapeuttini - ne useat, mutta varsinkin kaksi viimeisintä - ovat joutuneet yhä uudestaan kysymään minulta: "Mitä jos vain luottaisit? Tarvitseeko kaikkea järkeistää?" Taideterapiassakin, tyhjää paperia tutkiessani, ensimmäiset ajatukseni ja lausahdukseni ovat aina: "Ei mulla ole mitään mielessä. En tiedä yhtään, mitä tekisin.." Ja aina, siis ihan aina taideterapeuttini vastaa kärsivällisesti: "Ei tarvitse tietää. Älä ajattele."  Voi, miten useasti olenkaan vakuuttanut, miten pakko se todella on tietää. Siis minä! Tyttö ja nainen, joka ennen sairastumistaan huomasi elävänsä vähän liiankin fiilispohjalta. Fiilis, siis tunne, right? Sitten ne vain hävisi johonkin, tunteet; sulloin ne syvälle tunnekellariin, josta nyt yritän hiljalleen uskaltaa niitä ottaa esille. Uskoa ja luottaa, että elämä kantaa ja varsinkin Herra kantaa. Miksi se vaan on niin kamalan vaikeaa?

Äsken löysin tällaisen videon ja todella jäin miettimään. Katso sinäkin, se vie vain neljä minuuttia, mutta antaa taatusti enemmän. Video on kertakaikkisen vaikuttava! Miten minä näkisin toisen ihmisen, jos tietäisin hänestä enemmän? Katsoisinko eri lailla, kohtelisinko paremmin? Miksi ja mitä minun oikeastaan tarvitsisi tietää? Voisinko vain olla ihminen ihmiselle, sillä jokaisella meillä on omat ristinsä kannettavaksi kuitenkin? Itseäni lähelle tulee tämä ajatus jo senkin vuoksi, miten vaihtelevaa kohtelua saan epilepsiani vuoksi: toiset ottavat sen hyvin, osa haluaa rukoilla demonit pois minusta ja jotkut monet säälivät. Ei, en halua sääliä. Minä en ole monimutkainen sairaskertomus, olen ihminen sairauteni takana. Saan osakseni paljon sääliä, jota en tarvitse - mutta en minä tuomitse, sillä "kaatumataudin" leima ei ole täysin pyyhkiytynyt vieläkään.

Taisin poiketa aiheesta monestikin, mutta sallikaa se. Ajatus lentää, vaikka silmäluomia painaa jo kovasti.

Ja matka jatkuu.

Tällainen yleispätevä katsaus tähän väliin, kun pyykkikone laulaa ja toinen laukku odottaa pakkaajaansa.

Vietimme juhannuksen mökkitunnelmissa. Se teki hyvää, vaikka kaipasinkin saunaa ja hiljaisuutta. Epilepsia tosin meinasi näyttää taivaanmerkit; se nyki pienesti ja reuhtoi ihan kunnolla, sai mut pysähtymään ja tuijottamaan tyhjyyteen. Arvelen syöneeni liian epäsäännöllisesti, sillä kohtaukset kulkevat melkein käsikkäin verensokerini kanssa. Tulimme eilen illalla ja nukahdin nopeasti. Ennen nukahtamista onnittelin itseäni onnistuneista ruokailuista. Hyvä tyttö, noin sitä pitää.

Tänään taas pakkaan laukkuni ja lähden pariksi päiväksi pois. Oikeastaan tuntuu ihan hyvältä olla vähän aikaa poissa, sillä tämän kaksiomme seinät alkavat tulla päivä päivältä lähemmäs toisiaan. Hajoan, jos en saa tekemistä. Kun tulen takaisin kotiin, on miehen vuoro taas pakata laukkunsa ja lähteä. Varsin parisuhteellista elämää.

Haavat tuntuvat parantuvan hyvin, vaikka kutina raastaakin hermoja. Särkylääkkeitä ei tarvitse enää niin paljoa ja punoituskin alkaa vähitellen laskea. Itse aparaattia en juurikaan edes huomaa enää, joten virran nostaminen kuukauden päästä tulee varmasti sujumaan myös ihan mukavasti.

Mieli on hyvä. Kohta olen kaukana tunnin matkan päässä kotoa.

Hiljennä se piru!

Pitkä flunssainen viikonloppu kääntyikin ihan hyväksi. Tajusin juuri, että olen suhtautunut elämään itseeni edes hieman kevyemmin; olen käynyt kampaajalla, jutellut naapurille, katsonut itseäni peilistä, makoillut olohuoneen lattialla miehen kanssa, ostanut kaksi kesäistä mekkoa ja viettänyt kolme tuntia äidin kanssa hermostumatta.

Haastoin itseni vaatekauppaan, useaankin. Olen maailman huonoin ostamaan vaatteita itselleni. Luon kauppaan mennessä kauhuskenaarioita siitä, miten olen paisunut niin, ettei edes koko 44 mahdu päälleni ja kauhuissani kaivan vaatepinosta jättimäisiä vaatteita. Kokeilen vaatteita suuruusjärjestyksessä isommasta pienimpään ja huokaisen helpotuksesta, kun mahdun edelleen siihen tuttuun ja turvalliseen kolmekuutoseen - ja silti piru kuiskailee korvaani, miten pitäisi olla vähintään kokoa pienempi tai oikeastaan lastenosastolle sopiva. No eikä! Onnistuin vaimentamaan pirun ja löysin itselleni kaksi kaunista mekkoa, vihreän ja valkoisen.

Ehkä minäkin näytän naiselta, paikoin jopa kauniilta sellaiselta. Ehkä minä vielä uskon sen itsekin.

Hiljaa tässä näin.

Kirjoitin pitkästi ja pyyhin kaiken pois. En osaa pukea ajatuksia sanoiksi.

Olen kulkenut ympäri Suomea ja Eurooppaa. Ottanut lisää hiusta päähäni ja ollut tyytyväinen. Tarttunut hetkeen, puhunut paljon, nauranut enemmän. Ostanut merkin ranteeseen: se kertoo, että hyväksyn sairauteni. Ainakin tänään, ja toivottavasti myös huomenna. Olen urheillut liian vähän ja tuntenut huonommuutta paljon, vertaillut itseäni toisiin (laihempiin) ja vannonut parannusta. Sitä kuitenkaan tekemättä. Ollut hiljainen ystävä. Toivonut suuria, rakastanut ja riidellyt tulisesti. Tehnyt päätöksiä. Kantanut haavetta, yrittänyt sietää ihmistä, paljastanut jotain itsestäni. Olen itkenyt, turhistakin asioista, ja huutanut puhelimeen. Nauttinut auringosta lapsuudenkodin laiturilla, heitellyt koripalloa isän kanssa kuin lapsena konsanaan. Kaivannut ihmistä, liikaakin, osaamatta kuitenkaan sanoa mitään

Ja nyt olen tässä. Taas kohta maailmalla. Haaveilen lämpimästä, mutta olen salaa onnellinen, että ilmassa on jo syksyn viileyttä.

Kesällä ei mennä nukkumaan.

Minun kesäni on virallisesti ohi silloin, kun TP:n loma päättyy. Ja tänään se sitten loppui. Kerroin tehneeni töitä ja nauttineeni siitä. P:n kanssa kaikki hyvin. Yöt valvon ja itken itseni kipeäksi. Ensimmäistä kertaa kuulostin omissakin korvissani lapselliselta ja itsekkäältä, naiivilta. Vähän nauroinkin asialle itkuni lomassa - typerä tyttö! Ja silti sattuu niin perkeleesti.

Yhä jatkan pakomatkaani, vaikka tänään ja eilen, ystäviä silmästä silmään katsoessani, mun täytyy tunnustaa ikäväni. Ei aina olekaan helpointa vain unohtaa. Tulen vielä katumaan, jos en pikkuhiljaa ala katsomaan taakseni.

Epilepsian hyväksymisen taso on vielä haussa; se on osa mua koko ajan, elän ja teen juttuja kohtauksista huolimatta, mutta olen vihainen ja surullinen tästä. Miten hyväksyä jokin, mille ei kuitenkaan mitään voi? Miten olla sinut sen kanssa ja voittaa ne kaikki negatiiviset tunteet?

Miss' on nyt, kuolema, sun voittosi.

Vielä yli kuukausi, totesi ystäväni eilen. Eikä asiaan voinut lisätä mitään. Syvän huokauksen korkeintaan ja toiveen, että se menisi nopeasti. Päähän tässä hajoaa, tai jos ei hajoa niin menee solmuun ainakin. Entistä pahemmin.

Tämä kesä on ollut kamala mahtava: olen tehnyt töitä ja ollut vähän vapaallakin. Nauranut ja nauttinut auringosta. Silti sydän lyö epätahtiin aina toisinaan, kun muistaa, ettei onnellisuutta ole annettu kuin vain lainatavaraksi. Pikavipiksi, joka kasvaa pirunmoista korkoa huonolle puolelle.

Yksi hyvää, kaksitoista kauheaa.

Eilen olin purskahtaa itkuun, kun kirkonkelloilla soitettiin: "Oi Herra luoksein jää" -virttä. Pysähdyin kuuntelemaan ja laulamaan hiljaa mielessäni. Oikeastaan ne naurettavat pilipalikellot kuulostivat ihan hienoilta, kun vain soittivat oikeanlaista veisuuta.