Kesä meni äkkiä kuitenkin.

Seisoin jälleen tutun oven takana, soitin ovikelloa ja tunsin jännityksen vatsanpohjassani. Hyvä jännitys. Kesäni oli nyt virallisesti päättynyt, kun taideterapeuttini tuli avaamaan oven hymyillen. Hän oli selvästi ruskettunut ja rentoutunut. Tunteeni ja puheeni risteilivät epätoivosta toivonpilkkeeseen, selviämättömyydestä uusiin selviytymiskeinoihin ja taas takaisin vanhoihin, teinitytön tapoihin hallita ahdistustaan. Olen aikuinen, mutta hädän tullen käyttäydyn kuin kymmenen vuotta sitten. Ei näin. Kyllä minä hymyilinkin paljon, jopa nauroin. Tuntui hyvältä, kun oli paikka, jossa tuoda ilmi kaikki ajatuksensa ja tunteensa. Tätä minä niin tarvitsin! 

Maalasin pölisevillä liiduilla turvallisia värejä ja vähän jotain uuttakin, punaista. Mustan häkin värien päälle, sellaiset kalterit, mitä on joidenkin hautausmaiden porteissa ja aidoissa. Kalterit, jotka olivat kahdesta kohti poikki. Sahattu tai murrettu. Saisiko niitä jotenkin venytettyä, jos oikein jaksaisi ja olisi voimakas? Pääsisiko kaltereista sitten läpi, kun ne nyt huusivat niin kovaa: "Tänne et tule!" Siitä tuli ihan hyvä kuva.

Tänä aamuna päätin käydä vaa'alla, jotta tietäisin, missä mennään. Olla ahdistumatta luvuista, jotka eivät kuitenkaan tuntuisi mielekkäiltä. Tuntui ainakin, että painoa olisi tullut lisää. Mutta: miinus kolme kiloa. Ensin säikähdin, sitten järkytyin, katsoin peilikuvaani silmästä silmään ja huomasin, kuinka syömishäiriöinen tyttö sisälläni virnisti tyytyväisenä. Lopulta järkytys ja todellisuudentaju iski lujaa, lujempaa kuin osasin odottaa. Paino oli pudonnut todella nopeasti, oikeastaan vähän varkain, ja se pisti käymään puntarilla uudelleen. Silti, siinä ne lukemat vieläkin olivat: miinus kolme kiloa.

Tämä ei saa jatkua näin, päätin ja huokaisin hiljaa: on oltava aikuinen. Yritettävä ainakin, vaikka kuinka pelottaisi luopua tästä turvallisesta pakokeinosta.