Unet ovat kadonneet raadollisesti; hiljalleen, melkein kuin varkain lyhentyneet ja lähes hävinneet kokonaan. Herään ennen pikkulintuja, aurinkoa ja lehdenjakajaa. Juon jo toista mukillista tummapaahtoa, kun kuulen ensimmäiset peipposet. Sen jälkeen naapurin postilaatikko kolahtaa ja vaimeat juoksuaskeleet kaikuvat rappukäytävästä sisälle. Viimeisenä nousee aurinko. Seuraan valon ja hämäryyden rajaa ikkunasta - hetkeä, jolloin ensimmäiset säteet pilkahtavat kaukaisuudesta.
Elämäni on tyhjää, en hallitse sitä. Arki täyttyy raastavasta yksinäisyydestä, tyyny kastuu kyynelistä päivä toisensa jälkeen. Opinnot venyvät, en pysy niissä enää mukana. Terapia ei loppunut, vaikka niin suunniteltiin. Istun hiljaa ja kuuntelen, kuinka kadut täyttyvät äänistä. Vanhenen, kalpenen ja silmänaluseni tummenevat. En jaksa pestä hampaita tai hiuksia. Ihan sama, ei sellainen ahdistusta helpota kuitenkaan. Kotivaatteeni ovat vähintään yhtä kauhtuneet kuin olemukseni.
Lasken grammoja ja aterioita, en niinkään kaloreita. Punnitsen, mittaan, vertailen. Koen itseni jättimäiseksi kasaksi turhuutta ja turrutan ahdistusta syömättömyydellä. Aamupala, iltapala, joskus jotain noiden kahden välissä. En halua syödä. Olen ruma kaikin puolin. Vain tanssisalilla tunnen olevani ajoittain turvassa, kunnes muistan oman huonouteni, oksettavan ruhoni tai jonkin mieltäni painavan asian ja juoksen itkien pois salista. Tekisi mieli huutaa, ettei minuun kannata käyttää energiaa. Unohtakaa minut, se on teille parhaaksi. Haluan pois, haluan kadota.
Tahdon vain tanssia hetken, sitten kuolla. Se riittäisi oikein hyvin.
