Viimeinen luku.

Olen miettinyt terapian lopettamista. Pohtinut ja pähkäillyt, käännellyt asiaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen, katsonut läheltä ja kaukaa. 

Mieli sanoo minun olevan valmis, toisaalta myös julmasti vaatii ryhdistäytymään ja sanomaan hyvästit. Olet jo aikuinen, ei sen niin vaikeaa luulisi olevan. Tunteet seilaavat laidasta toiseen kuin purjeveneet vastatuulessa - luovivat läpi aallokon. Yhteen suuntaan jää kiitollisuus, rohkeus ja uteliaisuus, toiseen suru, viha ja pelko. Keho on hetken varma ja luottavainen, kunnes alkaa epäröidä. Muistaa kaikki ne hyvästit, muistaa kaikki pelot ja maailman kovuuden. Näkee haalistuneet arvet, joita synkkinä hetkinä ihoonsa piirsi.

Olen valmis, en silti kuitenkaan. En voi lopettaa kaikkien näiden vuosien säännöllisyyttä kertarysäyksellä. Laskea viikkoja ja todeta ahdistuksen kasvavan, en pysty siihen. Tarvitsen pehmeän laskun. Tästä olisi pitänyt puhua jo kauan sitten, mutta en ole osannut tai pystynyt. Olenhan minä sitä useasti yrittänyt. Mielessäni vannonut, että nyt sen teen - enkä sitten kuitenkaan. 

Kerroin kaiken hänelle, jolle se kuului sanoa. Terapeutti katsoi lempeästi, naurahti ajattelevansa täysin samoin - lähes samoilla sanoilla. Siispä kevät menee monesta syystä täysipainoisella tahdillaan, mutta syksyllä aloitamme vain tehdäksemme lopun tästä kaikesta. Hitaasti ja varoen vähentäen, jouluun lopettaen. Tilanteen mukaan eläen, kuitenkin tulevaan luottaen.