"Ihan joo."

Tuttu huone ja ihminen, epämääräinen olo. Kuin keinuisi narisevalla kiikkulaudalla; toisella puolella valtavavia mörköjä ja toisella puolella minä. Yritän löytää sanoja, mutta ne ovat hukassa taas.

"Mitä kuuluu?"
"Ihan joo..."

Hän kertoo ajatuksistaan edelliskerrasta. Kannustavia, myönteisiä sanoja. Puhuu edistymisestä ja eteenpäin menemisestä. Hymyilen hiljaa, etsin lattiasta kiintopistettä. Villasukka. Parketin kuvio. Hämärtyvän iltapäivän varjo. Tyynyn reuna. Polvi.

En uskalla kertoa ääneen, miten suuri hätä sisimmässä myllertää. Se tapahtuu aina näissä tilanteissa ja minulla on teoria siitä, mutta selitän jotain aivan muuta. Oikeastaan minulla on kaksikin teoriaa. Kaksi älytöntä, mutta silti hyvin järkeenkäypää ajatusta.

Pelkään suunnattomasti - vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen - että hän vain haluaa minusta eroon. Äkkiä nopeasti pian. Uskon kaikkien loppuviimein ajattelevan noin, sillä en koe olevani juuri minkään tai kenenkään arvoinen. Pelkään myös sitä, etten pärjäisi. Mistä tietää, että on tarpeeksi vahva? Kukaan ei ole koskaan kertonut, miltä tuntuu sitten, kun on toipunut ja asiat on käsitelty. Voiko ihminen oikeasti pelätä parantumista? Onko se oikein tai edes mahdollista?

*

Onneksi on ystävä, joka löytää sanat.

"Kyllä sä pärjäisit. Et ehkä ihan vielä, mut sitten kun lopettamisen aika tulee."

Rantaan saatathan suosiolla.

Istun harmaalla tyynyllä yrittäen sulkea pois tietoisuudestani lauseen, joka ravisuttaa kehoani liikaa. Käperryn piiloon itseäni, pakoon maailmaa. Karkuun sanoja ja ajatuksia, joita en kestä.

Koko kesän menin eteenpäin tasaisen varmasti, nauroin ja kehräsin kevyen onnellisuuden kannattelemana. Syksy on kuitenkin täällä taas. Syksy, jota rakastan. Syksy, joka ajaa minua nurkkaan. Työtahti on liian raskas, opiskelut ottavat osansa ja silti minä yritän puskea eteenpäin, vaikken enää jaksaisi askeltakaan. Päätän kertoa ajatuksistani, mutta sanat jäävät puolitiehen. Pelottaa liikaa.

Yli kaksi ja puoli vuotta olen käynyt täällä; soutanut rikkinäisillä airoilla vastavirtaan, välillä lipunut takaisin sinne, mistä olin tulossa. Kerran veneeni kaatui, mutta hän auttoi minut takaisin pinnalle; käänsi veneen kanssani, antoi airot, näytti suunnan. Ja taas minä jatkoin soutamista, tällä kertaa tiedostaen, että tämä on ehkä viimeinen matkamme yhdessä. En haluaisi ajatella asiaa, mutta se tunkeutuu tietoisuuteeni vähän väliä: kohta on pärjättävä yksin. Ei kai saisi kiintyä niin paljon, mutta miten sen olisi voinut välttää? En osannut arvata, että luopuminen olisi näin tuskallista. Olen saanut kokea olevani tärkeä, olen tuntenut välittämisen. Läsnäolonsa on täyttänyt ison tyhjiön minussa - sen, jota en ollut suostunut aiemmin edes ajattelemaan. Sen, joka tekee luopumisesta entistäkin vaikeampaa. Miten minä jatkossa pärjään? Pakkohan se on, mutta en osaa vielä luottaa kykyyni selviytyä myrskyssä. Olisi osattava hoitaa itse itseään ja oltava itselleen se turva, jota olen hänestä nämä vuodet hakenut. Mutta en minä osaa. Äidinkaipuu on kasvanut yhdessä menettämisenpelon kanssa, vaikken olekaan siitä kenellekään kertonut. Se on liian hävettävää.

Minä en jaksaisi enää tätä elämää, mutta on vain purtava hampaat yhteen ja jatkettava matkaa. On pakko pärjätä. Pakko, ei vaihtoehtoja.

Köysi kiristyy.

Seison heidän välissään, 

huudan pienellä äänelläni: 

älkää riidelkö, olkaa hiljaa! 

He käskevät mennä huoneeseeni, 

pysyä siellä. 

Nämä on aikuisten asioita, 

niihin ei saa sekaantua. 

Ovi käy, toinen lähtee. 

Pelkään menettäväni hänet, 

pelkään sitä aina. 

Olen oppinut, 

ettei mikään ole pysyvää 

tässä talossa, jossa asun. 

Kahdesta ihmisestä 

voi hetkenä minä hyvänsä tulla yksi; 

se tärkein ei ehkä kohta olekaan tässä. 

Seuraavana päivänä kaikki on kuin ennenkin, 

mutta olen oppinut varomaan 

vääränlaisia sanoja tai tekoja. 

Parasta on olla vain hiljaa, 

pysyä omassa mielikuvitusmaailmassa, 

jossa kaikki on hyvin ja kaikki on turvallista. 

Aina.

Nyt oma kotini on hajoamaisillaan. Täällä ei kuulu pieniä askeleita, mutta talo natisee liitoksistaan ja ovi voi käydä hetkenä minä hyvänsä. Olen syyllinen. Riittämätön. Vain muistoistani voin löytää sen hymyn ja naurun, reippaan ja jaksavan, spontaanin naisen. Mihin se katosi?

Mikä on tämä musta köysi kaulani ympärillä? Kuin olisin pimeässä ja savuisessa huoneessa, heitettynä nurkkaan virumaan; allani tuntuu kylmä betonilattia, selkääni vasten karhea tiiliseinä. Kaikki ympärilläni peittyy mustanharmaaseen harsoon - mistään ei saa otetta, ei tuntumaa - ja köysi kaulallani kiristyy jälleen. Onkohan täällä edes mitään?

Pelkään liikaa. Pelkään aivan yhtä paljon kuin se pieni tyttö aikoinaan.

Pelko - syvälle sydämeen kätketty.

Olen kirjoittanut pelosta ennenkin tässä tekstissäni, mutta olen miettinyt aihetta jo viikon verran enkä pääse siitä eroon, ellen kirjoita ajatuksiani ylös.

Taideterapeutti katsoo minua lempeästi ja pohtii minusta nousseita tunteita:

Sinun kohdallasi olen miettinyt usein pelkoa. Se on yleensä ensimmäinen, joka nousee esiin, mutta sinusta ovat nousseet ensin viha ja suru. Pelosta näin hippusen oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta viime tapaamisella.

Pelko on niin kovin iso ja - no, pelottava. Täynnä menneisyyden haamuja ja salaisuuksia, joita on vaikea selittää, hankala kertoa. Pelkään näyttää itsestäni niin paljon, että toinen pääsisi ihan lähelle. Se rikkoisi kuoreni, toisi toisen ihmisen aivan liki ja paljastaisi haavoittuneen sydämeni. Miltä se pelko oikeastaan tuntuikaan? Tiedän, että olisi varmasti aika tutustua myös pelkoon, vaikka asia kauhistuttaa ja kammottaa aivan liikaa. Tekisi mieli huutaa: anna minun pelätä rauhassa! Anna minun olla! Suuttua ja työntää toinen hyvin kauas, tönäistä oikein kovaa ja raivota, heitellä tavaroita ja hajoittaa, tuhota, olla vihainen. Itkeä. En halua nähdä enkä näyttää sitä puolta itsestäni, en en en.

En! Kuulitko sinä? 

En halua nähdä sitä itsekään.

Ja silti joku pieni uteliaisuus minussa on herännyt; mikä tässä maailmassa pelottaa eniten? Mikä saa vapisemaan ja tärisemään? Mikä pelottaa hyvällä, mikä huonolla tavalla?

Yksinäisyys.

Rakkauden puute.

Lapsettomuus.

Hylkäämiset.

Lihoaminen.

Vastuu.

Epäonnistuminen.

Parantuminen.

Jääminen tähän pisteeseen.

Epäonnistuminen.

Tunteet.

Viiltely.

Onhan näitä, mutta olen ihan hiljaa.

Ps. Kuukausi viiltelemättä! Miksi niin kovasti tekisi mieli tanssittaa terää iholla? Ihan vain kokeilla, miltä se tuntuikaan. Miksi miksi miksi?

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Ei sen näin pitänyt mennä.

Torstaina oli punnitus; paino oli pudonnut ja teki mieli hyppiä riemusta, mutta yritin hoitajan edessä riemuani vähän peitellä. 49kg - siis taas puoli kiloa vähemmän kuin viimeksi. Enemmänkin. Tänään kotivaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän. Iloitsin mielessäni ja valehtelin miehelle, joka kysyi vaa'an lukemaa. Ei hän minua uskonut, tiedän sen, sillä olen maailman huonoin valehtelemaan. Äänestäni kuulee valheen paksun sävyn. Aina. Kuka tahansa, tuttu tai tuntematon. Sen näkee jo pelkästään kasvoistanikin. Tai sitten se oli syömishäiriömörkö, joka puhui. 

Hoitoneuvottelussa sain kaksi vaihtoehtoa: uloskirjaus osastolta tai syömishäiriöhoitoon sitoutuminen. Lääkäri ei ole lainkaan huolissaan painostani (HAA!), joka on BMI:n valossa vielä hyvinkin normaalipainon puolella, joskin laskusuunnassa. Minäkään en ole enää huolissani - sairaus vie minua taas. Peilistä katsoo takaisin vain jättimäinen läskikasa. Täyttä ihraa ja oksetusta. Mutta mies ilmaisi huolensa ja lääkäri tarttui siihen, hitto. Mutta hoito vaatii minun sitoutumistani, jota en kyennyt lupaamaan; minulle annettiin viikonloppu aikaa miettiä asiaa ja maanantaina olisi uusi neuvottelu asiasta. En voinut sanoa suoraan vain haluavani laihtua. Kerroin kyllä tosiasioita siitä, miten pelottaa, että syömishäiriöhoidossa minä vain paisun ja paisun kuin pullataikina.

Pelottaa luopua jostain, mikä on ollut osa minua 14-vuotiaasta saakka.

Haluan vain pois osastolta.

Kotiin.

Laihtua.

Onnistua.

Miltä se tuntuu?

Maanantai. Saan taideterapiassa ahdistuskouristuksen. Olen juuri kertonut, kuinka silittäminen auttaa ja että ambulanssia ei suinkaan kannata soittaa. Kunnes. Jokin käynnistää sen taas; yritän puristaa kättäni ja pysyä taideterapeuttini hellävaraisessa otteessa. Rauhallinen puhe, luotettava syli ja tasainen silitys saavat kaiken loppumaan. Häpeilen ja kiittelen. Että nuo osaavatkin pelottaa.


Miltä ahdistus oikeastaan tuntuu? Entä miltä tuntuu masennus? Osaako joku teistä lukijoista vastata? Olen pyörittänyt noita kahta kysymystä mielessäni, mutta en ole keksinyt täydellisen sopivaa vastausta. Voiko sellaista edes löytyä?

Sinä olet masentunut - et edes keskivaikeasti, vaan vaikeasti masentunut.
Nuo sanat sattuivat ja helpottivat samanaikaisesti. Siksikö tunnen itseni näin väsyneeksi? Senkö vuoksi mikään ei tunnu miltään ja kuitenkin kaikki kaikelta? En osaa erotella tai tuntea tunteita, pahaa oloa on melkein mahdotonta sanottaa. On vaikea antaa itselle lupa olla väsynyt ja voimaton. Masentunut.

Meidän ensimmäinen tehtävämme on helpottaa ahdistusta.
Iloitsin, hämmennyin ja ehkä emminkin yhtäaikaa; miten se tehdään? Kuka kohtaukset ottaisi pois, kuka ahdistavan möykyn sisältäni? Siihen tarvitsisi kuulemma vain puhetta, puhetta ja puhetta. Pitäisi kertoa pois kaikki ne ahdistavat asiat, jotka sisintä piinaavat. Mutta minä en tiedä, mistä aloittaa. Ahdistus on niin epämääräinen sotku. Kuin useita lankakeriä sotkeentuneena yhteen, niin pahasti sekaisin, ettei osaa edes aloittaa selvittämistä.


Keskiviikko. Alkuyöstä kouristelen taas, se on toinen kerta tänä päivänä. Hoitaja vaihtuu ja vanhemmat silmät katselevat minua hellästi: saako silittää? Hänestä tuntuisi, että se voisi auttaa! Ja niin kuin minä olen sitä yrittänyt monelta pyytää! Ei kukaan halua silittää hikistä, kouristelevaa aikuista lasta. Sanon aikuinen lapsi, koska siltä se usein tuntuu. Ahdistuskohtauksessa muutun henkisesti lapseksi, vaikka aikuinen olenkin. Hellävaraisesti hän silittää minua ja puhelee, hymyilee lähes kuusikymppisen silmillään. Kouristukset loppuvat, silmäni alkavat painua kiinni väsymyksestä.

Kuvittele, että ovet ovat lukossa.

Kirjoitin sydämestäni kiitoksen koko henkilökunnalle - ja omansa vielä psykologille, joka tuki minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut. Psykologin silmiin nousevat kyyneleet ja kysymys: "Onko tää mulle?" toivat jotain pieniä kyyneleiden tapaisia myös minun silmiini, jotka katselivat jo valmiiksi ikävöiden turvallista ihmistä. Olin saanut hyvää hoitoa kaikkineen, vaikka joukkoon mahtuukin aina muutama poikkeus. Minulla kuitenkin oli turva. Hyvä hoitotiimi ympärilläni.

Nyt olen avo-osastolla, mutta sisähoidossa. Hoitaja käskee kuvittelemaan, että avoimet ovet ovatkin oikeasti lukossa. Miten helppoa! Minä kun niin haaveilin niistä ulkoilumahdollisuuksista ilman hitaasti laahustavia hoitajia. Omia ajatuksia, linnunlaulua ja autojen melusaastetta. No, tässä nyt olen. Hiljaa, ahdistuneena ja yksin. Minulla on ihana omahoitaja, joka on varmasti ollut näyttelijä joskus villissä nuoruudessaan. Tai ainakin villi ja nuori, jos ei näyttelijä.

Pitäisi oppia kertomaan itsetuhoisuudesta ja kuolemantoiveista. Soittaa kelloa, mennä kansliaan, mitä vain. Sanoa ajatuksensa ja opetella jotain muuta sen tilalle. Pelottaa. Osaanko minä? Pystynkö, kun useasti haluan oikeasti kuolla?

Syvälle, tositarkoituksella.

Pian piirrän niin, että sattuu.

Kirjoitin päiväkirjaani lyhyitä lauseita, itsevihaa ja ahdistusta. Piirsin kivun iholleni, kuten olin koko pitkän päivän suunnitellut, mutta terä meni ohi. Ohi siitä, mistä sen piti. Häpesin verellä värjäytyviä lakanoitani ja pää painuksissa kutsuin hoitajaa paikalle. Hän ei yllättynyt enää, olen tehnyt sen jo niin monesti; satuttanut itseäni, kun ilta on saapunut. Yöhoitajat puhdistivat, liimasivat ja sitoivat. En jaksanut puhua, vastailin päätäni puistellen tai nyökkäillen. Kuiskasin, että mä en vaan jaksa enää - ja siltä se kuulemma näyttikin. Käänsin pääni toiseen suuntaan kyyneleiden tullessa. Lopulta pyysin anteeksi, mutta sitä ei kuulemma tarvitsisi yhä edelleenkään tehdä.

Valvoin koko pitkän yön ja kaduin, että olin vielä tässä. Kaduin, että hengitin.
Taas uudet jäljet ihollani. Muistot, jotka eivät haalene, vaikka kuinka haluaisin.

Aamulla purskahdin itkuun, kun hoitaja surullisin silmin totesi: sä valehtelit mulle. Niin tein, ja se tuntuu ihan helvetin pahalta. Mutta kun mä vaan halusin kuolla.

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Itsekeskeistä.

Kuinka monesta on kannettava huolta, kun itse istuu lukittujen ovien takana? Vanhemmista, siskosta, miehestä, ystävistä, naapureista, tv-tason päällä kuivuvasta Nukkumaijasta ja naapurin punatukkaisesta rouvasta? 

Eikö riittäisi vain, että saisi päästää irti?

Tarvitseeko todella pyytää anteeksi suutuspäissään lausuttuja sanoja, perua kerrottuja totuuksia ja lohduttaa nyyhkivää ihmistä puhelimen toisessa päässä, joka haluaa minut kotiin - ei tosin omaansa - juurinythetitässä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä? Kuka minua silittäisi ja sanoisi: ei hätää, se vie aikansa. Kun kaikki haluavat minut pois täältä heti. 

Mutta minä en uskalla. 

Turvassa.

Istun sairaanhoitajan luona katse naulittuna lattiaan. Sormet kiskovat hihansuita alaspäin ja tunnen poskillani kuumottavan punan. Hän pyytää odottamaan käytävään, kunnes lääkäri kutsuu luokseen; ahdistus myllertää sisälläni niin, että kuvottaa. Mietin, vieläkö ehtisi juosta pois. 

Neurologin päättäväinen katse täyttyy huolesta, kun hän katselee kumaraista olemustani. "Mitä jos jäisit osastolle?" Emmin, koska pelkään, mutta hän saa minut suostumaan. Lääkepurku. Ahdistuksen ja itsetuhoisuuden pahimman kärjen taltuttaminen. 

Ensimmäiset kaksi päivää makaan kovalla sairaalasängyllä katsellen tyhjyyteen. Revin ranteeni rikki terävällä ja minut yritetään rauhoittaa napeilla, joista ei ole mitään hyötyä. 

"Tuntuu vaan siltä, että haluan... 

kuolla."

Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

***

Nyt siitä on lähes viikko ja oloni on paljon parempi, vaikkei vieläkään täysin normaali. Minulla on uudet lääkkeet, ahdistusta vain kohtauksittain ja epilepsiakin muistuttaa itsestään vain harvoin. Kanyyli huonossa paikassa ja päivien tunnit kuluvat liian hitaasti, mutta yritän vakuuttaa itselleni, miten tämän nyt vain piti mennä näin. Kaikki on pian taas paremmin. 

Kaikki hyvin nyt ja tässä?

Istun keltaisella tyynyllä. Se on samaa sävyä villapaitani kanssa ja me nauramme asialle. Mietin usein tyynylle istuutuessani, että olen liian iso sen päälle. Läskini pursuavat pitkin lattioita, täytän tyynyn ja paljon enemmänkin. Vaikka enhän minä kai; jos mahtuu monesti pienimpään kokoon, onko mahdollista levitä ympäri lattioita? Siltä se usein kuitenkin tuntuu. Ahdistaa ja on levoton olo. Taas. Muutun tutuksi pikkutytöksi, joka pelkää kaikkea ja kaikkia. Ujoksi ja araksi lapseksi, joka vain pienesti kurkistaa kulman takaa.

Kirjoitan hajanaisia ajatuksia, joissa ei ole mitään järkeä. Häpeillen luen tekstiäni, joka poukkoilee asiasta toiseen. Yliviivattuja sanoja ja lauseita - niiden merkitys on kuulemma suurin. Siinä on jotain, mikä on tärkeää. Yliviivaamisessa ja maalausten peittämisessä. Mutta mitä? Salaisuuksia, häpeää, pelkoa, arkuutta?

Terapeutti nostaa kuvani päältä kaksi esinettä ja esittää puolinaisen kysymyksen. Voisivatko nämä olla ne ihana ja rakas, tärkeä ja taitava? Ne asiat, jotka olin jo aiemmin kieltolauseeseen kirjoittanut. Peräännyn vauhdilla, menen pieneksi paketiksi - ihan mutkalle ja solmuun - ja tunnen kasvavan hädän. Ehkä vähän säikähdinkin taas omaa reaktiotani. Haluan äkkiä pois ja sanonkin sen ääneen, jolloin saan kuulla tutun lohdutuksen. Kaikki on ihan hyvin nyt ja tässä. Sinulla ei ole mitään hätää. Hyväksyvät silmät katselevat taisteluani pois ahdistuksen kaivosta.

Ja taas onnistun ainakin näennäisesti kasaamaan kasvoilleni hymyn, lausumaan kiitoksen. En tiedä, näkeekö hän lävitseni, enkä ehkä välitäkään tietää. On kuitenkin lähdettävä, ja mieluummin teen sen hymyillen. Oven ulkopuolella saan taas sortua.

Jos nyt pakkaisin ja lähtisin.

Toisinaan tekisi mieli juosta kauas. Paeta niin äänettä ja huomaamatta, ettei kukaan edes ymmärtäisi minun hävinneen. Niin keveästi ja nopeasti, ettei jäljistäni jäisi merkkejä valkeaan hankeen. Mutta minä olen hidas. Hidas ja kömpelö.

Mitä pakenet, joku ehkä kysyisi - itseäni, vain itseäni. Tätä tunteiden sekamelskaa, johon ei löydy ymmärrystä. Näitä sekavia ajatuksia, unettomia öitä, epävarmuutta ja itsevihaa. Syytteleviä sanoja, pelkoa ja itkemättömiä itkuja.

Saanko paeta syliisi? Käpertyä ihan pieneksi ja hengittää hiljaa, huomaamatta. Älä sano mitään, pidä vain lujasti kiinni minun kelpaamattomuudestani.

Älä päästä irti.
Minua pelottaa.

Minne minä pakenen
mistä löydän yksinäisyyden

missä kukaan ei odota mitään
ei pyydä palveluja

Minne pakenen
sisäistä piiskaani

Mihin pääsen turvaan itseltäni.

Anja Porio

Mitä sinä pelkäät?

Pelko.

Mitä sinä siitä ajattelet?

Minä yhdistän pelon ahdistukseen. Se kietoutuu siihen sekavaan tunnemöykkyyn, jossa myös suru, viha ja monet muut - vielä tunnistamattomat - tunteet myllertävät. Pelko on jotain suurta, mustaa ja no, pelottavaa. Sitä ei haluaisi kohdata, mutta ei sitä karkuunkaan pääse. Se saavuttaa aina, vaikka kuinka juoksisi.

Olin pelokas lapsi. Oikea arkajalka. Pelkäsin isoja autoja, liukuportaita, korkeita paikkoja, vieraita ihmisiä, menettämistä. Eniten pelotti yksinäisyys ja yksin jääminen. Viihdyin toki itsekseni, mutta tarkoitan sitä todellista yksinäisyyttä; avioerolapsuutta ja elämää ilman isää, lastenkotiin joutumista, elämää ilman syliä ja yhteistä iltarukousta. Olen pelokas vieläkin. Pelkään avioeroa, rakastamattomuutta, ystävien lähtemistä. Tuntemista ja sitä, ettei tunne mitään.

Pelkään myös soittaa vieraille ihmisille, varsinkin virallisille tahoille. En uskalla kysyä oikeaa reittiä, kun olen eksyksissä. Pelkään lempeää katsetta ja ystävällisyyttä (ei se kuitenkaan kestä!). Pelkään lapsettomuutta. Riitoja. Että en kelpaa tai ole tarpeeksi.

Kuvat: Google-kuvahaku

Olet ehkä nähnyt hänet.

Hän on ruskeahiuksinen ja vihreäsilmäinen. Pieni, mutta liian iso. Sisimmässään herkkä, mutta kovakuorinen. Tuo nuori nainen itkee harvoin, vaikka haluaisikin jonkun tietävän kyyneleistään; jonkun tavoittavan sen silmiensä surumeren, samanlaisen joka isänsä silmissä välkkyy. Hän hymyilee vain pienesti ja nauraa hiljaa, hän pelkää särkymistä, vaikka on palasina jo valmiiksi. Hän ei uskalla haaveilla eikä usko itseensä, vaikka muut häneen uskoisivatkin. Tuo nuori nainen kaipaa rakkautta, mutta juoksee sitä karkuun yksinjäämisen pelossa. 

Hän pelkää kaikkea vierasta: muutosta, uusia tuulia, tavanomaisesta poikkeavaa. Todellisuudessa juuri noihin oljenkorsiin hän haluaisi tarttua kiinni. Hän on utelias - haluaisi katsoa kauemmas kuin näkee - mutta sulkee silmänsä, sillä kaikki voi hajota palasiksi kosketuksestaan. Kun tuo nuori nainen pelkää, säikähtää tai kokee itsensä huonoksi, hän käpertyy talon pimeimpään nurkkaan. Hän turvautuu näkymättömään suojakilpeen, jonka alle ei kukaan muu pääse tai yletä. Siellä on turvallisempi olla, vaikkakin kovin yksinäistä. Mutta yksinäisyys on pieni hinta, jos voi olla turvassa.

On asioita, joista hän haluaisi puhua, mutta ei osaa. Ei uskalla. Niitä ajatuksia, joita ei ääneen lausuta, mutta jotka kytevät pinnan alla. Niitä asioita, joista ei uskalla kertoa kokonaisin lausein, sillä kyyneleiden aallot voivat iskeä tunnekivikkoon liian kovaa, täysin varoittamatta.

äidinkaipuu 

kelpaaminen

lapsenkaipuu

Kelpaisinko kuitenkin?

"Siskosi sai hymytyttö-patsaan, hän oli todella kiltti. Hyvä tyttö - sai stipendinkin." Minä en saanut hymytyttöä, en kunniamainintaa, en mitään. Lukion loputtua sain pienen muistamisen ja väkisin keksityn stipendintekeleen, sillä olin ollut aktiivinen: hallituksen puheenjohtaja ja kaikkea mahdollista. Silloin olin hetken aikaa hyvä tyttö; sen pienen tovin, kun astelin vihreässä mekossani salin eteen ihmisten katsellessa minun ja rehtorin kohtaamista. Äiti itki ja kehuskeli: "Tuossa on minun Hyvä Tyttö - katsokaa, viimeinkin se sai stipendin!"

Siinä pienessä hetkessä tunsin itseni kelvolliseksi. Hyväksi ja kelpaavaksi kaikkien silmissä - ehkä eniten äidin. Silti yhä tänä päivänä häpeän itseäni. On vaikeaa uskoa, että minulla on lupa olla oma itseni ja että olen hyväksytty juuri näin. Enhän minä voi olla! Ajatus kelpaamisesta - tai paremminkin kelpaamattomuudesta - nostaa pintaan ahdistavia muistoja ja tunteita. Tulee tarve pyytää anteeksi. Anteeksi, että olen tällainen: arka, kömpelö ja hankala. Yhtäkkiä olenkin ihan liikaa - liian iso, liian näkyvä. Liian paljon, silti ihan liian vähän.

Lempeä katse viiltää.

Rakkaus-teema on pyörinyt mielessä paljon viime aikoina: itsensä rakastaminen, rakkauden vastaanottaminen, toisten rakastaminen... Rakkaus on niin kovin vahva sana. Pelottavakin. Olen tainnut puida tätä aihetta täällä vähän liikaakin (kuten esimerkiksi tässä kirjoituksessani), mutta haluan jatkaa vielä vähän, sillä ajatus kiertää pientä kehää päässäni päivästä ja hetkestä toiseen.

Miltä sinusta tuntuu, kun katsot rakastaviin silmiin? Pystytkö vastaamaan rakastavan katseen lämpöön?

Minulle se on yksi vaikeimmista asioista; katsoa silmästä silmään ihmistä, jonka katseesta hehkuu välittäminen. Hymyilen arasti, painan pääni alas häpeillen ja kurkistan taas ihan varovasti, sillä olen kuitenkin utelias ja haluaisin tuntea sen välittämisen. Sellainen rakkaus on vain niin vierasta ja pelottavaa, etten osaa muuta kuin väistää. Olen pohtinut silmiin katsomista paljon terapian jälkeen ja viimeksi eilen, kun varaäitini syväluotaava katse porasi reikää sydämeeni. Pelkään terapeuttini katsetta, pelkäsin edellisenkin terapeuttini, kuten myös varaäitini ja lähimpien ystävieni, odotan aina sitä hetkeä - sitä pientä sekunnin murto-osaa - kun katse muuttuu tuomitsevaksi. Tuntuu, etten minä ikinä voi ansaita sellaista lempeyttä. En ikinä.

Isä onkin sitten ihan oma lukunsa. Hänen katseensa on aina ollut täynnä rakkautta ja hellyyttä, ylpeyttä ja pieniä kyyneleitä. Hänen silmistään kajastaa surun valtameri, mutta kun hän nauraa tai hymyilee, välkkyvät ilonpisarat myös katseessaan. Isää onkin aina ollut helppoa katsoa silmiin. Mutta hänen katseensa on erilainen, siihen on aina osannut luottaa. Se katse ei mene pois, ei halveksu tai hae virheitäni. Se on se katse, millä vain isä voi tytärtään katsoa. Myös mieheni silmiin on helppoa katsoa, niihin osaan myös luottaa.

Miksi on niin vaikeaa luottaa siihen, että joku voisi välittää? Että kaikki eivät tuomitse. Ja että minäkin ansaitsen sen rakkauden.

- Sulla on lupa onnistua, eikö vaan?

- Niin...

- Onko sulla lupa onnistua?

- Ehkä.

- Siis onko sulla lupa onnistua?

- Mmmm... Joo, kai.

- Niin, onko sulla lupa onnistua?

Syvä huokaus rohkeuden keräämiseksi.

- On.