Kelpaisinko kuitenkin?

"Siskosi sai hymytyttö-patsaan, hän oli todella kiltti. Hyvä tyttö - sai stipendinkin." Minä en saanut hymytyttöä, en kunniamainintaa, en mitään. Lukion loputtua sain pienen muistamisen ja väkisin keksityn stipendintekeleen, sillä olin ollut aktiivinen: hallituksen puheenjohtaja ja kaikkea mahdollista. Silloin olin hetken aikaa hyvä tyttö; sen pienen tovin, kun astelin vihreässä mekossani salin eteen ihmisten katsellessa minun ja rehtorin kohtaamista. Äiti itki ja kehuskeli: "Tuossa on minun Hyvä Tyttö - katsokaa, viimeinkin se sai stipendin!"

Siinä pienessä hetkessä tunsin itseni kelvolliseksi. Hyväksi ja kelpaavaksi kaikkien silmissä - ehkä eniten äidin. Silti yhä tänä päivänä häpeän itseäni. On vaikeaa uskoa, että minulla on lupa olla oma itseni ja että olen hyväksytty juuri näin. Enhän minä voi olla! Ajatus kelpaamisesta - tai paremminkin kelpaamattomuudesta - nostaa pintaan ahdistavia muistoja ja tunteita. Tulee tarve pyytää anteeksi. Anteeksi, että olen tällainen: arka, kömpelö ja hankala. Yhtäkkiä olenkin ihan liikaa - liian iso, liian näkyvä. Liian paljon, silti ihan liian vähän.