Kohtaamisia.

Paperi näyttää aivan liian isolta ja valkoiselta, kammoksuen vilkuilen sen jättimäisyyttä. Materiaalit ja välineet ovat väärät: maalia, teloja, pumpulipuikkoja ja talouspaperia. Paniikki alkaa kuristaa kurkkuani, tunnen sen läheisyyden. Tehdään kohtaamisia, hän sanoo. Taiteen kohtaamisia paperilla. Yritän, epäonnistun, vetäydyn. Peliin on luotava sääntö; sanottava toiselle, mihin asti saa tulla vastaan. Jossakin menee raja - ehkä puolivälissä - tällöin kuiskaan varovasti stop ja kohtaamista ei koskaan tapahdu.

Ymmärrän myöhemmin, miten paljon haluaisin päästää ihmisen lähelleni; kertoa hänelle, kuka minä olen ja miksi, mutta pelkään sitä paljon. Pelkään menettämistä ja satuttavia sanoja, epäonnistumista ja lempeitä katseita. Mutta kuka mittaa epäonnistumisen? Miksi lempeä katse satuttaa eniten? Entä jos ystävä ei irrotakaan otettaan kädestäni, vaan pysyy siinä vierellä huolimatta elämäntarinastani? Mitä jos sanansa ovatkin täynnä rakkautta? Voiko se edes olla mahdollista?

En osaa uskoa ansaitsevani mitään niin kallisarvoista, siksi tosielämän stop-sääntö on antanut minulle mahdollisuuden paeta ennen kuin toinen on liian lähellä. Ennen kuin hän ehtii ymmärtää, etten minä ole niin hyvä ja arvokas kuin muut, en laisinkaan tutustumisen arvoinen.