Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?

Koiraihminen.

- Oletko enemmän koira- vai kissaihmisiä?
- Koira, kai.

Hän ottaa pehmoisen koiraeläimen ja ojentaa minulle variskäsinuken. En pidä siitä, miltä se näyttää tai tuntuu, mutta pyörittelen sitä käsissäni, koska hän kehoittaa niin. Hän on kyykyssä edessäni ja silittää pehmokoiran kuonolla jalkaani. Kavahdan pieneen myttyyn, käännän selkäni hänelle ja piilotan kasvot käsiini. Tekisi mieli huutaa "painu helvettiin!", mutta en kehtaa. Vaikeroin ahdistustani, mutta hän vain jatkaa. Olen jo lähellä potkaista, kun hän viimein ymmärtää perääntyä.

- Mitä tuo varis sanoisi tälle, jos ja kun tämä näyttäisi suloiselta ja kaipaisi rapsutusta?
- En tiedä.
- Sanoisiko se, että tämä on ihan paskiainen, vaikka tämä vain puskisi kuonolla ja olisi kiltti?
Nyökyttelen hiljaa.
- Ihanko oikeasti? En kyllä usko.
Nyökkään taas.
- Kuulehan, nyt tulkintasi tunteista meni ihan metsään. Jos tämä aina vain kuulisi olevansa paskiainen, niin tästä todennäköisesti myös tulisi sellainen, mutta eihän pieni ja kiltti voi olla semmoinen? Tämä vain haluaisi vähän rapsutusta.

En kestäisi yhtään enempää, mutta psykologi jatkaa sitkeästi asioiden penkomista. Jos osaisin, käskisin hänen olla hiljaa. Mennä poispoispois. Nyt! Heti! Silti jään miettimään käynnin jälkeen, miten hän on niin taitava? Ilman suoria sanoja hän osaa osua aina siihen kohtaan, mikä on kaikista kipein.

En ole ansainnut noin taitavaa ammattilaista auttamaan minua. Ei, en minä.

Ihmisen kokoinen häiriö.

Asunto on hiljainen. Sekin taitaa nukkua vielä; vain minä istun hereillä ja juon tummapaahtoa vihreästä mukista. Postimies on ehtinyt jo käydä, heräsin liian myöhään. Ahdistaa herätä aikaisin, ahdistaa nukkuä pitkään. Mikään ei ole hyvä.

Motivaatio oli korkealla, mutta se on romissut alas kuin taulut hyllyltämme, kun paiskon ovia. Huudan. Riehun. Olen kamala ja minua itkettää, mutta en osaa vieläkään. Kaipaan tunteita. Kaipaan niitä hetkiä, kun suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni. En käsitä muita tunteita kuin ilon, surun ja vihan - ne minä tavoitan joskus, joskin liian harvoin edelleen. Mitä muita tunteita on olemassa? Katselen tunteiden listaa tyhjyys sielussani kolisten ja mietin, etten edes tiennyt näitä kaikkia olevan olemassa.

Lääkäri oli sanellut lausuntoonsa, kuinka sopivasti minulla olisi tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuushäiriö, ja dissosiaatiostahan on puhuttu jo aiemmin. En tiedä, mitä ajatella, sillä sana persoonallisuushäiriö herättää minussa vain suuren puistatuksen ja leimautumisen. Sekö minulla nyt on: persoonallisuushäiriö? Ikiajat, ainiaan, ikuisesti, lopun ikää. Epävakaus. Ei ei ei. Mitä se edes tarkoittaa? Silti huomaan satunnaisesti herääväni miettimään, että ehkä hän onkin oikeassa; etenkin miettiessäni viikonlopun vaihtelevia olotiloja.

Perjantaina olin varma, että tapan itseni. Lauantai meni ihan hyvin. Sunnuntaina kaduin, etten tehnyt sitä. Maanantaina mietin, että olisi pitänyt ottaa lääkkeet. Epävakaata? Kyllä. Ailahtelevaa? Voi, kyllä vain. Järkevää tai normaalia? Ei todellakaan.

Inhoan itseäni. Ei, vihaan itseäni.