Motivaatio oli korkealla, mutta se on romissut alas kuin taulut hyllyltämme, kun paiskon ovia. Huudan. Riehun. Olen kamala ja minua itkettää, mutta en osaa vieläkään. Kaipaan tunteita. Kaipaan niitä hetkiä, kun suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni. En käsitä muita tunteita kuin ilon, surun ja vihan - ne minä tavoitan joskus, joskin liian harvoin edelleen. Mitä muita tunteita on olemassa? Katselen tunteiden listaa tyhjyys sielussani kolisten ja mietin, etten edes tiennyt näitä kaikkia olevan olemassa.
Lääkäri oli sanellut lausuntoonsa, kuinka sopivasti minulla olisi tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuushäiriö, ja dissosiaatiostahan on puhuttu jo aiemmin. En tiedä, mitä ajatella, sillä sana persoonallisuushäiriö herättää minussa vain suuren puistatuksen ja leimautumisen. Sekö minulla nyt on: persoonallisuushäiriö? Ikiajat, ainiaan, ikuisesti, lopun ikää. Epävakaus. Ei ei ei. Mitä se edes tarkoittaa? Silti huomaan satunnaisesti herääväni miettimään, että ehkä hän onkin oikeassa; etenkin miettiessäni viikonlopun vaihtelevia olotiloja.
Perjantaina olin varma, että tapan itseni. Lauantai meni ihan hyvin. Sunnuntaina kaduin, etten tehnyt sitä. Maanantaina mietin, että olisi pitänyt ottaa lääkkeet. Epävakaata? Kyllä. Ailahtelevaa? Voi, kyllä vain. Järkevää tai normaalia? Ei todellakaan.
Inhoan itseäni. Ei, vihaan itseäni.
Me ollaan kaikki tässä maailmassa "epävakaita", joka ikinen.
VastaaPoistaAnonyymi on oikeassa :) Eikä epävakaa ole mikään lopuniän diagnoosi, siitä voi parantua ja iso osa paraneekin (ts. ei täytä enää diagnoosin kriteereitä).
VastaaPoistaPaljon voimia!<3
Mietin mitä kirjoittaisin. Aina kun ei ole sopivaa kirjoittaa mitä hyvänsä. Toinen kun on kovan paineen alla, lohduttavia sanoja ei meinaa löytyä vaan pikemminkin tökkiviä kommentteja. Miltä se sinusta tuntuu?
VastaaPoistaMikä on huonoin kommentti mielestäsi sinun tilanteessasi olevalle, mikä tuntuu kurjimmalta? Onko se juuri tämä vähättelevä lähestymistapa "On meillä kaikilla vaikeaa täällä.."?
Vai onko se sellainen ylimalkainen kommentti: "Sun kannattais kuule tehdä asialle jotain.."?
Nopea ratkaisumalli -kommentti: "Ootko ajatellu käydä vaikka lenkillä?"
Tai sitten empatianpuute -malli: "Mulla on ollu sellasta ja sellasta pälä pälä.."
Oon ihan tosissani miettiny paljonkin tuota, miten vastata vai ollako ihan hiljaa, kommentoidako lyhyesti jotain sanoakseen "Hei mä oikeesti olen täällä, luen sun tarinaa ja se koskettaa. Mä välitän, vaikka en voikaan tehdä asialle oikeen mitään." Kaiken sairauksien lisäksi joudumme kantamaan vielä toisten epäystävällisiä kommentointeja siihen päälle.. joskus vihaan tätä maailmaa niin paljon. Vihaan.
Totta. Persoonallisuushäiriö tuntuu niin rumalta ja leimaavalta sanalta.
VastaaPoistaMulla tuo epävakaan diagnoosi on kulkenut mukana aika alusta saakka hoitohistoriaa enkä ole kaikkina näinä vuosina oikein tiennyt mitä siitä ajattelisin. Selittäähän se paljon eikä sitä oikein kieltääkään voi, mutta. Alkuun se oli ihan suunnaton helpotus, että on edes jonkinlainen selitys, miksi masennuksesta toipuminen ei käykään ihan tuosta vain yrityksistä huolimatta tai miksi reagoin ja käyttäydyn tietyllä tavalla, ja etten ole vain hankala ihminen joka silkkaa pahuuttaan toimii miten toimii ja tekee helvettiä läheisimpien elämästä. Mutta sittemmin se on aiheuttanut ongelmiakin ja ollut omassa hoidossani välillä aika tuhoisa asia.
Välillä hoitotahojen kanssa tapellessani olen ollut valmis tuomitsemaan sen psykoanalyyttisen teorian muinaisjäänteeksi, jota olisi syytä tarkastella aika radikaalisti uudelleen. Mietin sitäkin kuinka paljon sitä edes diagnosoidaan oikein? Ja tosiaan, kuten sanoit, mitä se edes tarkoittaa? Se mitä kaipaisin niin hoitotahoilta kuin potilailtakin, olisi ehkä tietynlainen kriittinen suhtautuminen. Jotenkin myös sen kaiken leimaamisen ja leimautumisen vähentäminen.
Liian usein tuntuu, että epävakaan diagnoosista on hoidossa paljon haittaa. Oon nähnyt paljon asioiden liian helppoa lakaisua epävakauden alle sen hoidossa, epävakaiden demonisointia ja toivottomaksi leimaamista. Omituisia hoitomalleja ja niiden aiheuttamaa vahinkoa. Ihan liikaa sitä, että kaikki luetaan sen diagnoosin läpi ja unohdetaan että siinä on ihminen. Toisaalta oon nähnyt myös diagnoosin taakse piiloutumista tyylin ”en mä vaan voi sille mitään käyttäydyn näin kun mulla on toi epävakaa eikä se koskaan parane.”
Kaikki se, mitä siellä alla on, unohtuu liian usein. Rikkinäisiä, kaltoinkohdeltuja, turvattomia ihmisiä, joilla on ihan hirveän paha olla eikä oikein mitään keinoja tulla sen kanssa toimeen. Musertava määrä hätää ja epämääräistä ahdistusta.
Eihän se onneksi enää ole samanlainen loppuelämän tuomiodiagnoosi mitä se on vielä joitain vuosia sitten ollut, ja hoitokin on kehittynyt paljon järkevämmäksi jo sinäkin aikana kun itse olen hoitokuvioissa ollut. Sikäli kun sitä hoitoa itselleen onnistuu saamaan. Pohjimmiltani uskon, että parantua voi, ja monet parantuvatkin.
Mitä mä nyt tällä vuodatuksella halusin sanoa? Jotain rohkaisevaa? Ehkä sitä, että siihen diagnoosiin ei kannata jäädä liikaa kiinni. ”En hoida diagnoosia vaan ihmistä”, ovat mulle ne järkevimmät hoitavat ihmiset sanoneet aika painokkaasti. Olet niin paljon muutakin kuin epävakaa. <3
Kiitos teille kommenteistanne ja ajatuksistanne, arvostan niitä paljon! Olen hiljalleen alkanut hyväksymään ajatuksen epävakaudesta ja ymmärtänyt, että siinä on myös jotain hyvääkin: hoitoni voidaan suunnata nyt vihdoinkin oikein. Oikeaan suuntaan ainakin. Ei enää vain epämääräistä masennuksen hoitoa, vaan ihan todellista tähtäämistä siihen, missä eniten apua tarvitsen.
VastaaPoista