Humalaa ja hyväksyntää.

Puhaltelen savua ilmaan aamuyön pimeydessä, koko tienoo nukkuu vielä. Näistä hetkistä minä pidän. Ajatukset risteilevät aina perjantain psykologikäynnistä lauantaiseen iltaan, jolloin nauroin sydämeni kyllyydestä, söin herkkuja, join itseni humalaan, vaihdoin kymmeniä suukkoja ja tanssin jalkani kipeiksi.

Psykologi katsoo minua, puhuu vaikeita ja piirtää isolle fläppitaululle kuvioita, joista muodostuu kehä. Minätiloja: rankaiseva vanhempi, moittiva puoli, aikuinen ja terve minä, suojautujan rooli. Tiedän asiat jo ennestään, mutta nyt sanat ja ympyrät saavat uuden merkityksen; minä ymmärrän itsestäni jotain enemmän. Kaikista suurimman oivalluksen itsestäni saan, kun hän kirjoittaa taulun yläreunaan: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Puhumme epävakaasta persoonallisuushäiriöstäni ja ajattelen, että vihdoinkin joku kertoo sen minulle selkein, ymmärrettävin sanoin. Tunnen jopa hitusen hyväksyntää tuota sanahirviötä kohtaan.

Lauantaina istun olohuoneessani nauravan ihmisjoukon keskellä ja tunnen hitusen hyväksyntää itseäni kohtaan; enhän minä voi olla niin kamala kuin luulen, jos kodissani on näin paljon vilpittömiä ihmisiä. Juomme itsemme humalaan, pelaamme totuutta ja tehtävää ja asuntomme seinät toistavat naurumme iloisia säveliä. Tunnen hitusen huonommuutta kauniiden ihmisten keskellä, mutta yritän torpata ajatusta ja hokea itselleni, kuinka minäkin kelpaan. Juuri tällaisena. Punatukkaisena nuorena naisena, jonka vihreät silmät nauravat kilpaa toistensa kanssa.

Seuraavana päivänä parantelen krapulaani ja mieleeni nousee psykologin sanat: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Se taitaa oikeasti pitää paikkansa - aika viisas psykologi minulla. Koska varmasti juuri tuon takia ihastuminen, totaalinen ilo tai musertava ahdistustaika.