Hoitoneuvottelu. Huoneessa istuu lisäkseni mieheni, lääkäri, omahoitaja, toimintaterapeutti ja kaksi psykologia. Tunnelma ei ole niin ahdistava kuin kuvittelin, mutta ihmisiä on vain yksinkertaisesti liikaa. En tiedä, keneen katsoisin. En tiedä, mitä sanoisin. Ajatus katkeaa, kun lääkäri sanoo jotain ja hetken hiljaisuuden jälkeen ymmärrän, että hän esitti minulle kysymyksen, johon kaikki odottavat vastausta. Inhoan näitä tilanteita! Inhottaa kysyä: ai siis mitä?
Uloskirjaus on viikon päästä keskiviikkona. Ajatus pelottaa ja tuntuu hyvältä samanaikaisesti. Saan paljon tukea arkeeni, mutta silti - kuin salaa ja väkisin - ahdistus nostaa päätään hädän muodossa. Miten minä pärjään? Samaa miettii mieheni, joten lääkäri ehdottaa säännöllisiä intervallijaksoja. Oikeastaan lääkäri on päättänyt asian jo valmiiksi, koska tietää, miten reagoin asioiden päättymiseen. Ne ovat aina yhdenlaisia hylkäämisiä, oli kyse hyvästä tai pahasta. Olet allerginen tunteille, toteaa psykologini ja muut nyökyttelevät. Minäkin nyökkään ja hymähdän hiljaa, vaikka ajatus tuntuukin kovin hassulta. Hän välttelee sanomasta häiriö, koska tietää, että siitä sanasta saan tunneshokin. Yhdenlaisen anafylaksian. Epävakauteni on muutenkin esillä useasti, mutta jostain syystä se ei kuulosta enää ihan niin pahalta kuin aiemmin. Tai no, kyllä se kuulostaa, sillä inhoan ajatusta siitä, mutta yritän olla saamatta ahdistuskohtausta.
Ja minä selviän siitäkin tunnista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti