Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Rantaan saatathan suosiolla.

Istun harmaalla tyynyllä yrittäen sulkea pois tietoisuudestani lauseen, joka ravisuttaa kehoani liikaa. Käperryn piiloon itseäni, pakoon maailmaa. Karkuun sanoja ja ajatuksia, joita en kestä.

Koko kesän menin eteenpäin tasaisen varmasti, nauroin ja kehräsin kevyen onnellisuuden kannattelemana. Syksy on kuitenkin täällä taas. Syksy, jota rakastan. Syksy, joka ajaa minua nurkkaan. Työtahti on liian raskas, opiskelut ottavat osansa ja silti minä yritän puskea eteenpäin, vaikken enää jaksaisi askeltakaan. Päätän kertoa ajatuksistani, mutta sanat jäävät puolitiehen. Pelottaa liikaa.

Yli kaksi ja puoli vuotta olen käynyt täällä; soutanut rikkinäisillä airoilla vastavirtaan, välillä lipunut takaisin sinne, mistä olin tulossa. Kerran veneeni kaatui, mutta hän auttoi minut takaisin pinnalle; käänsi veneen kanssani, antoi airot, näytti suunnan. Ja taas minä jatkoin soutamista, tällä kertaa tiedostaen, että tämä on ehkä viimeinen matkamme yhdessä. En haluaisi ajatella asiaa, mutta se tunkeutuu tietoisuuteeni vähän väliä: kohta on pärjättävä yksin. Ei kai saisi kiintyä niin paljon, mutta miten sen olisi voinut välttää? En osannut arvata, että luopuminen olisi näin tuskallista. Olen saanut kokea olevani tärkeä, olen tuntenut välittämisen. Läsnäolonsa on täyttänyt ison tyhjiön minussa - sen, jota en ollut suostunut aiemmin edes ajattelemaan. Sen, joka tekee luopumisesta entistäkin vaikeampaa. Miten minä jatkossa pärjään? Pakkohan se on, mutta en osaa vielä luottaa kykyyni selviytyä myrskyssä. Olisi osattava hoitaa itse itseään ja oltava itselleen se turva, jota olen hänestä nämä vuodet hakenut. Mutta en minä osaa. Äidinkaipuu on kasvanut yhdessä menettämisenpelon kanssa, vaikken olekaan siitä kenellekään kertonut. Se on liian hävettävää.

Minä en jaksaisi enää tätä elämää, mutta on vain purtava hampaat yhteen ja jatkettava matkaa. On pakko pärjätä. Pakko, ei vaihtoehtoja.

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Kotona.

Radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan. Joku on saattanut huomatakin sen, mitä ajattelin tulla kertomaan: olen päässyt pois sairaalasta. Tuntuu hyvältä, mutta pelottaa hurjasti. Miten täällä kotona ollaan? Miten parisuhdetta hoidetaan nyt, kun asumme saman katon alla? Paisunko nyt muodottomaksi pullataikinaksi? Kumpi laittaa ruokaa, kumpi siivoaa mitäkin? Ai, ystäviäkin pitäisi nähdä!? Ja niin edelleen.

Haluaisin kertoa, miten hienosti kaikki on, mutta valehtelisin. Heittelen lautasia lattialle, huudan ja raivoan, kun en osaa muuten ilmaista kipuani. Mutta olen jo niin hyvinvoiva, että pärjään kotona. Ja niinhän minun pitäisikin - mitä nyt pieniä raivokohtauksia saan välillä... Vähät me niistä. Haluan olla pieni eikä minua voida pakottaa syömään; psykologi kimpaantui ja sanoi, ettei aio työskennellä sellaisen kanssa, joka ei halua parantua. Meillä lienee pieni ristiriita. Hitto. Onneksi minulla on taideterapiani ja -terapeuttini, joka ymmärtää ja välittää ja silittää, kun menen paniikkiin. En jaksaisi muuten, en pelkällä poliklinikan erikoisella psykologirouvalla, joka sanoo minun olevan fyysisesti huonossa kunnossa. No, tottahan minä olenkin! En jaksa enää juosta kuin ennen. Mutta aion korjata sen. Minähän juoksen. Piste.

Miltä se tuntuu?

Maanantai. Saan taideterapiassa ahdistuskouristuksen. Olen juuri kertonut, kuinka silittäminen auttaa ja että ambulanssia ei suinkaan kannata soittaa. Kunnes. Jokin käynnistää sen taas; yritän puristaa kättäni ja pysyä taideterapeuttini hellävaraisessa otteessa. Rauhallinen puhe, luotettava syli ja tasainen silitys saavat kaiken loppumaan. Häpeilen ja kiittelen. Että nuo osaavatkin pelottaa.


Miltä ahdistus oikeastaan tuntuu? Entä miltä tuntuu masennus? Osaako joku teistä lukijoista vastata? Olen pyörittänyt noita kahta kysymystä mielessäni, mutta en ole keksinyt täydellisen sopivaa vastausta. Voiko sellaista edes löytyä?

Sinä olet masentunut - et edes keskivaikeasti, vaan vaikeasti masentunut.
Nuo sanat sattuivat ja helpottivat samanaikaisesti. Siksikö tunnen itseni näin väsyneeksi? Senkö vuoksi mikään ei tunnu miltään ja kuitenkin kaikki kaikelta? En osaa erotella tai tuntea tunteita, pahaa oloa on melkein mahdotonta sanottaa. On vaikea antaa itselle lupa olla väsynyt ja voimaton. Masentunut.

Meidän ensimmäinen tehtävämme on helpottaa ahdistusta.
Iloitsin, hämmennyin ja ehkä emminkin yhtäaikaa; miten se tehdään? Kuka kohtaukset ottaisi pois, kuka ahdistavan möykyn sisältäni? Siihen tarvitsisi kuulemma vain puhetta, puhetta ja puhetta. Pitäisi kertoa pois kaikki ne ahdistavat asiat, jotka sisintä piinaavat. Mutta minä en tiedä, mistä aloittaa. Ahdistus on niin epämääräinen sotku. Kuin useita lankakeriä sotkeentuneena yhteen, niin pahasti sekaisin, ettei osaa edes aloittaa selvittämistä.


Keskiviikko. Alkuyöstä kouristelen taas, se on toinen kerta tänä päivänä. Hoitaja vaihtuu ja vanhemmat silmät katselevat minua hellästi: saako silittää? Hänestä tuntuisi, että se voisi auttaa! Ja niin kuin minä olen sitä yrittänyt monelta pyytää! Ei kukaan halua silittää hikistä, kouristelevaa aikuista lasta. Sanon aikuinen lapsi, koska siltä se usein tuntuu. Ahdistuskohtauksessa muutun henkisesti lapseksi, vaikka aikuinen olenkin. Hellävaraisesti hän silittää minua ja puhelee, hymyilee lähes kuusikymppisen silmillään. Kouristukset loppuvat, silmäni alkavat painua kiinni väsymyksestä.