Rantaan saatathan suosiolla.

Istun harmaalla tyynyllä yrittäen sulkea pois tietoisuudestani lauseen, joka ravisuttaa kehoani liikaa. Käperryn piiloon itseäni, pakoon maailmaa. Karkuun sanoja ja ajatuksia, joita en kestä.

Koko kesän menin eteenpäin tasaisen varmasti, nauroin ja kehräsin kevyen onnellisuuden kannattelemana. Syksy on kuitenkin täällä taas. Syksy, jota rakastan. Syksy, joka ajaa minua nurkkaan. Työtahti on liian raskas, opiskelut ottavat osansa ja silti minä yritän puskea eteenpäin, vaikken enää jaksaisi askeltakaan. Päätän kertoa ajatuksistani, mutta sanat jäävät puolitiehen. Pelottaa liikaa.

Yli kaksi ja puoli vuotta olen käynyt täällä; soutanut rikkinäisillä airoilla vastavirtaan, välillä lipunut takaisin sinne, mistä olin tulossa. Kerran veneeni kaatui, mutta hän auttoi minut takaisin pinnalle; käänsi veneen kanssani, antoi airot, näytti suunnan. Ja taas minä jatkoin soutamista, tällä kertaa tiedostaen, että tämä on ehkä viimeinen matkamme yhdessä. En haluaisi ajatella asiaa, mutta se tunkeutuu tietoisuuteeni vähän väliä: kohta on pärjättävä yksin. Ei kai saisi kiintyä niin paljon, mutta miten sen olisi voinut välttää? En osannut arvata, että luopuminen olisi näin tuskallista. Olen saanut kokea olevani tärkeä, olen tuntenut välittämisen. Läsnäolonsa on täyttänyt ison tyhjiön minussa - sen, jota en ollut suostunut aiemmin edes ajattelemaan. Sen, joka tekee luopumisesta entistäkin vaikeampaa. Miten minä jatkossa pärjään? Pakkohan se on, mutta en osaa vielä luottaa kykyyni selviytyä myrskyssä. Olisi osattava hoitaa itse itseään ja oltava itselleen se turva, jota olen hänestä nämä vuodet hakenut. Mutta en minä osaa. Äidinkaipuu on kasvanut yhdessä menettämisenpelon kanssa, vaikken olekaan siitä kenellekään kertonut. Se on liian hävettävää.

Minä en jaksaisi enää tätä elämää, mutta on vain purtava hampaat yhteen ja jatkettava matkaa. On pakko pärjätä. Pakko, ei vaihtoehtoja.