Mitä väliä?

En jaksa kiinnostua, onko olohuoneen lattialla hiekkaa tai karkaavatko pussilakanat peittojen päältä. Samapa tuo, onko jääkaapissa ruokaa, pöydillä tiskivuoria tai puhtaat sukat loppuneet. 

Päässä suhisee ja huiskii, pienet sähköiskumaiset purkaukset sekoittuvat epilepsian ilotulitukseen. Ihan sama. Välittäjäaineet ovat sekaisin; ne eivät tiedä, minne mennä tai mitä tehdä. Kai niitä on liian vähänkin. Huono keho, kun ei osaa tarpeeksi tuottaa tarvitsemiaan. Ei kiinnosta. 

Yöllä on vaikea saada unta, heräilen painajaisiin tai muuten vain. Silloin tällöin nousen ylös ja menen tupakalle, ihmettelen öistä hiljaisuutta, joka peittyy ohiajavien taksien rumaan meteliin. Monesti alkavan syksyn kylmyydessä mietin, miksi minulla yhä on mies ja ystäviä. Miksi ketään tai mitään? Itse pelkään lähteä, he eivät ole halunneet - tai ehkä osanneet, niin sen on oltava. 

Mutta ihan sama ei ole se, miten suunnaton ruhoni on. Miten häpeällinen, iso ja ruma. Kovin itsekeskeistä ja omahyväistä ajattelua, kun kuluttaa päivänsä katsomalla varovasti peiliin vain todetakseen, ettei näin ole todellakaan hyvä. Kaikkea muuta. 

Nyt katselen ikkunasta, kun täysikuu katoaa kerrostalojen taakse. Juon kupin kahvia, kohta puen päälleni, avaan oven pimeään rappukäytävään ja juoksen. Juoksen niin kauan, että sattuu. Niin kauan, kunnes jalat eivät enää jaksa. Ja sitten - ehkä, kukaties - on hetken hyvä olla. Tämä on kuin flashback vuoden takaa, mutta siinä on jotain, joka kiehtoo. Äärirajoja, tunteettomuutta, silti tunnetta enemmän kuin missään aikoihin; ainakin tiedän olevani elossa, kun sydän hakkaa rintaa kivistäen ja tupakan pilaamat keuhkot anelevat lopettamaan. Niin juuri. Ehkä ihan pienen hetken on hyvä olla.