Välähdyksiä.

Olen rakentanut itselleni majan viltin alle, pienen turvan, jossa kukaan ei voi satuttaa minua. Varaäitini kysyi kerran, tiedänkö miltä tuntuu olla Jumalan sylissä. Puistin hiljaa päätäni ja kyyneleet nousivat silmiini. Hän haki paksun viltin, jonka kietoi ympärilleni ja sanoi, että Isän sylissä on kuin tämän viltin alla: eikö tunnukin turvalliselta? Olet rakastettu. Joka ilta sen jälkeen olen käpertynyt oman vilttini alle ja kuvitellut, että ehkä tässä olen turvassa kaikelta, maailmalta ja itseltäni - pienenä myttynä paksun viltin alla.

Kävelin illan pimeydessä halki kaupungin ja tajusin, etten ollut muistanut syödä koko päivänä. Mietin, miten syömisen voi noin totaalisesti unohtaa ja miksi kasvoilleni levisi kieron tyytyväinen hymy. Illalla söin lautasellisen kaurapuuroa, vaikka en olisi oikeastaan tarvinnut sitäkään. Tiesin, ettei olisi kuulunut hymyillä tai ajatella sairaita ajatuksia: kiloja ja kaloreita.

Terapiasalin lattialla muutuin taas pikkutytöksi, joka ei osannut erotella surua, pelkoa ja vihaa, vaan ne kaikki purkautuivat yhtäaikaisesti isona ahdistusmöykkynä. Istuin hiljaa, yritin saada itseäni pienempään pakettiin, purin huuleni kipeäksi ja vastailin taideterapeutin kysymyksiin nyökkäyksin tai päätä puistamalla. Lihakseni olivat lopulta niin jännittyneet, että paikoin tärisin.

Taivaskaipuu.

Jumala maalaa näyn niiden sydämiin, jotka eivät pelkää katsoa kauemmas kuin näkevät.

Olen kirjoittanut puhelimeni muistioon nuo sanat joulukuussa 2011. Minulla on hämärä muistikuva siitä, missä ja milloin sanat kuulin, mutta en saa siitä kunnolla kiinni. Ehkä joku sanoi tai kirjoitti ne? Kenties saarnassaan tai puheessaan? En saa otetta, mutta sanat liikuttavat vielä tänäänkin.

Haluaisin olla se rohkea, joka uskaltaa katsoa kauemmas kuin näkee, ja se, jonka sydämeen Jumala maalaa näyn. Uskoni on viime vuosina ollut pieni ja mitätön, mutta niin suuresti olen kaivannut sitä turvaa, etten osaa edes sanoiksi ikävääni pukea. Olen etsinyt turvaa, potenut huonoa omatuntoa ja lähes huutanut yksinäisyyttä. Syömishäiriön täyteisinä vuosina muistan lähes joka ilta rukoilleeni: "Jumala, anna minun laihtua vielä muutama kilo. Tee minusta kaunis ja kevyt kuin höyhen." No, Jumala ei sitä tehnyt, se oli ihan joku muu, joka antoi tahtoa laihtua. Silti lähes katkerana huusin noita sanoja pimenevissä öissä; uudelleen ja uudelleen käänsin katseeni kohti taivaita, kun en muualta lohtua löytänyt.

Jossain vaiheessa tuokin puhe Isän kanssa hävisi ja jäin totaalisen yksin - tai no, siltä minusta ainakin tuntui. Tuntui kuin olisin eksynyt reitiltä eikä näköpiirissä ollut ketään, kenen puoleen kääntyä. Hortoilin yksin teillä tietämättömillä ja vaikka kuinka yritin, ei kukaan kuullut. Ja sitä se on yhä tänäkin päivänä. Salaa sisimmässäni tiedän, etten koskaan ole yksin, mutta pelko on silti suuri: entä jos Jumala onkin irrottanut otteensa kädestäni?

Minulla on iso ikävä.

Kuuletko, kun huudan?

Huomaan ahdistuksen saapuvan. Minä tunnistan sen; koko kroppani jännittyy ja puren hampailla huuliani niin, että maistan veren suussani. Sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yritän istua kädet ja jalat ristissä. Olen kuullut, että se saattaisi auttaa.

Olen valvonut kaksi yötä, sillä on tuntunut pahalta käydä yksin nukkumaan. Ahdistus on jälleen määrännyt marssitahdin. Tekisi mieli piirtää tai maalata paha olo pois, mutta en osaa sitäkään; saan aikaiseksi vain rumia, haparoivia viivoja ja ison kasan pyyhekumin silppua. Silmieni takana jo kuukausia välkkynyt kuva vain voimistuu, mutten saa siitä otetta vieläkään. En, vaikka vihaisin kyynelin yritän. Ei tästä mitään tule, on niin paha olla! Ryttään paperia ja hautaan kädet kasvoihin.

Miksi on niin vaikea hyväksyä itsensä? Häpeän sitä, miten kauan - kuinka tuskaisen monta ja pitkää vuotta - jaksan vihata ja inhota itseäni. Häpeän myös sitä, etten ole vieläkään osannut parantua, vaikka olen saanut parempaa apua kuin olisin ikinä ansainnut.

Vain hiljainen rukous kiertää pienessä huoneessa.

Minä en ole sairaskertomus.

Nyt on hyvä olla. Tasaisen hyvä.

Olen rauhoittunut hirsimökin turvassa, neulonut silmäni ja käteni väsyksiin, täyttänyt ristikoita ja ihastunut järven kultaiseen pintaan, kun aurinko laskee horisonttiin. Olen onkinut pieniä ahvenia, löytänyt sisäisen metsäläiseni taas ja poiminut ämpäritolkulla marjoja. Hymyillyt, vajonnut ajatuksiini ja seonnut päivien kulussa.

Jokunen päivä sitten pysähdyin Tommy Hellstenin ajatukseen:  "Ajattelumme on usein kasvumme este. Uskomme enemmän sitä mitä me itsestämme ajattelemme kuin sitä, mikä meille olisi tulossa jos uskaltaisimme uskoa." Olen koko sairastamiseni ajan yrittänyt järkeistää asioita, kun en ole uskaltanut uskoa tai varsinkaan luottaa. Terapeuttini - ne useat, mutta varsinkin kaksi viimeisintä - ovat joutuneet yhä uudestaan kysymään minulta: "Mitä jos vain luottaisit? Tarvitseeko kaikkea järkeistää?" Taideterapiassakin, tyhjää paperia tutkiessani, ensimmäiset ajatukseni ja lausahdukseni ovat aina: "Ei mulla ole mitään mielessä. En tiedä yhtään, mitä tekisin.." Ja aina, siis ihan aina taideterapeuttini vastaa kärsivällisesti: "Ei tarvitse tietää. Älä ajattele."  Voi, miten useasti olenkaan vakuuttanut, miten pakko se todella on tietää. Siis minä! Tyttö ja nainen, joka ennen sairastumistaan huomasi elävänsä vähän liiankin fiilispohjalta. Fiilis, siis tunne, right? Sitten ne vain hävisi johonkin, tunteet; sulloin ne syvälle tunnekellariin, josta nyt yritän hiljalleen uskaltaa niitä ottaa esille. Uskoa ja luottaa, että elämä kantaa ja varsinkin Herra kantaa. Miksi se vaan on niin kamalan vaikeaa?

Äsken löysin tällaisen videon ja todella jäin miettimään. Katso sinäkin, se vie vain neljä minuuttia, mutta antaa taatusti enemmän. Video on kertakaikkisen vaikuttava! Miten minä näkisin toisen ihmisen, jos tietäisin hänestä enemmän? Katsoisinko eri lailla, kohtelisinko paremmin? Miksi ja mitä minun oikeastaan tarvitsisi tietää? Voisinko vain olla ihminen ihmiselle, sillä jokaisella meillä on omat ristinsä kannettavaksi kuitenkin? Itseäni lähelle tulee tämä ajatus jo senkin vuoksi, miten vaihtelevaa kohtelua saan epilepsiani vuoksi: toiset ottavat sen hyvin, osa haluaa rukoilla demonit pois minusta ja jotkut monet säälivät. Ei, en halua sääliä. Minä en ole monimutkainen sairaskertomus, olen ihminen sairauteni takana. Saan osakseni paljon sääliä, jota en tarvitse - mutta en minä tuomitse, sillä "kaatumataudin" leima ei ole täysin pyyhkiytynyt vieläkään.

Taisin poiketa aiheesta monestikin, mutta sallikaa se. Ajatus lentää, vaikka silmäluomia painaa jo kovasti.

Missä onni piilee?

Piti rauhoittua ja ymmärtää tilanne uudelleen. Vaikka suunnitelmani menivät puihin, on toisiakin vaihtoehtoja - paljonkin! Elämä kyllä kantaa. Jumala kantaa. Eikä minun tarvitse hakata päätäni oveen, joka on jo sulkeutunut. Ehkä käännyn ympäri ja näen siellä toisen avoimenaan? Se saikin minut pohtimaan onnellisuutta: mikä minut tekee onnelliseksi? Mikä sinut?

Liidun rahina paperia vasten.

Taideterapiaa. Ulkona jyrisee ja pauhaa ukkonen, minä maalaan pölisevillä kuivapastelleilla sinistäharmaatamustaayksinäisyyttä. Rakastan kuivapastellin ensikosketusta paperille; karheus sormien alla ja vaimea rahina. Minusta jää jälki, mietin itsekseni ja saan hillittömän yskänpuuskan. Kesäflunssakin vielä, kiva... Pieni tuuletusikkuna on auki ja yläkaupungin äänet kantautuvat huoneeseen vaimeina, ja vain pieni valo käyttämättömästä tuulikaapista heijastaa kellertäviä säteitään huoneeseen. Terapeutti kysyy, laitetaanko valot. Ei tarvitse. Pieni hymy ja varovainen katse. Hän on selvästikin käynyt kampaajalla, tämä lyhyempi hiusmalli sopii hänelle. Tekisi mieli sanoa asiasta, mutta en tiedä, onko se sopivaa.

Sitten hän sanoo ne sanat, joita olen pelolla odottanut koko kevään: tai sitten meidän täytyy lopettaa ja keksiä, miten saat apua itsellesi. Mutta en halua vielä! Olen vasta päässyt vauhtiin ja oppinut luottamaan, että ainakaan hän ei minua tuomitse. Pieni lapsi sisälläni parahtaa hysteeriseen itkuun. En tahdo en halua ei vielä! En ole valmis vielä, en edes puolitiessä. En halua enää ketään uutta ihmistä, sillä kaikki pitäisi taas aloittaa alusta; paljastaa haavat, penkoa lapsuus, vajota alas pimeään. Vaikenen ajatuksistani, vaikka tiedän, että pitäisi puhua. Hiljaa mielessäni päätän, että teen kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Kirjoitettuna tämä kuulostaa siltä, että olisin riippuvainen taideterapiastani, mutta ei se niin ole. Todellisuudessa olen juossut läpi liian monet mielenterveystoimistot, aikuispsykiatriat, lääkärit, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat, depressiohoitajat, psykologit, psykiatrit, ravitsemusterapeutit - ja viimein yhden psykoterapeutin. Ja nyt tämän viimeisimmän. Aina vain ihmiset vaihtuvat ja joudun kertomaan asiani uudelleen. Oikeastaan vuosien saatossa sitä tuli opeteltua sellainen tietty kertomus, jonka jaarittelin hyvinkin ilmeettömänä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kun vihdoin taas tunnen jotain ja tunnistan olotilojani, haluan jatkaa tätä matkaa näin - vielä edes sen verran, että siipeni kantavat paremmin.

Mietin terapian jälkeen, että on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni. Taas. Terapeutti totesi tänään, etten enää vajoa omaan maailmani. Hän kuvaili niinä hetkinä ajatellensa minusta: hän katoaa. Sitä se ehkä olikin; yritystä kadota, kun ahdistaa, hävettää ja pelottaa niin paljon. Omassa todellisuudessa on paljon turvallisempaa, siellä ei kukaan voi minua rikkoa. Vaikka muutos tekee kipeää, on pikkuhiljaa alettava hyväksyä minut - ihan vain minuna. Epätäydellisyydessäkin täydellisenä, Jumalan kuvana. Minun ei tarvitse olla langanlaiha, ei kirjaviisas tai mitenkään yleispätevä. Missä on se nuori nainen, jonka hautasin syvälle kymmenen vuotta sitten? Haluan Aion löytää sen. Se ottaa aikansa, mutta vielä jonain päivänä uskallan katsoa peiliin ja todeta: sinä ihana nainen, minä rakastan sinua. Toivottavasti. Ja jos nyt vaikka ihan ensialkuun sietämään ja kestämään näitä mielessä vellovia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Ihan vaan pystymään olemaan niiden kanssa ja selviämään vajoamatta pinnan alle.

Pääsiäinen mietteineen.

Tapasin ihanan ystäväni. Liian kauan aina kuluu aikaa välillämme, mutta ehkä on vain opeteltava mukautumaan - löydettävä ilo hetkestä. Ilo? Mikä ilo? Onko se sitä, kun katson turvallisiin silmiin ja tunnen, että nyt emme karkaa toisiltamme? Vai onko se aurinkoa, pääsiäisen sanomaa, vadelmapiirakkaa ja hyvin keitettyä kahvia?

Suru on, kuten eräs suomalainenkin (ihan hyvä) yhtye laulaa. Suru on aina ja se on painavaa, mutta voisiko hetkessä sitten kuitenkin (yrittää) löytää niitä ilonhippuja. Vaikka hentoja, mutta kuitenkin. Suru ja mustat tunteet ajavat takaa, mutta jospa kuitenkin pääsisi nurkan taakse piiloon - edes pieneksi toviksi. Nauraisi vain, että ähäkutti, nyt ette minua näe!

Olisi kai tehtävä päätöksiä, mutta olen niin huono niissä. Eilen sain osakseni silittelyä, yhteistä aikaa ja lempeitä katseita. Miksi tästä tehdään niin vaikeaa? Miksi suurimman osan ajasta saan vain kuvitella hellyydet, mutta kun olen todella harkinnut, toinen on mitä ihanin.

Ps. En todellakaan ole ehtinyt pysähtyä pääsiäiseen, ja se vähän harmittaa. Kiitollisuutta silti tunnen, kyllä minuakin ihan oikeasti rakastetaan. Ei muuten kukaan kuolisi minunkin vuokseni.

Kaksi askelta liikaa.

Hän kysyy, haluaisinko tulla mukaan. Se olisi hyvä seminaari, oikein sopiva minullekin. Tunsin ujon lapsen sisälläni valtaavan alaa ja kohta jo olin yhtä, arkaa, säälittävää mumerrusta. Mutta minä menin. Otin askeleen pois mukavuusalueelta ja tunsin, kuinka kaikki tuijottavat ja inhoavat ja kuiskivat halveksuntaa. Istuin hiljaa penkissä, kyyryssä kuin vaivainen vanhus etsien jotain, mihin paeta, jotain, minkä suojiin vajota. Rannekoru. Hihansuut. Kädet ympärille. Hiussuortuva. Laukun vetoketju.

Eteen kutsuttiin ihmisiä ja ajattelin, etten ikinä. Kuitenkin hän - kanaemon lailla - puhui minut mukaansa. Puristi kädestä kuin antaen rohkeutta. Ja koko sen ajan minä mietin, miten paeta, kun olen selkä oviin päin enkä edes muista mille penkkiriville jätin laukkuni. Entä jos itkettää? Nyt en saa itkeä! Joudunko puhumaan? Miksi se kysyy minun nimeä? On oltava vahva. Ahdistus, mene pois, älä tule tänne! Päästäkää mut pois!

Viimeiset hetket istuin hiljaa, katse naulittuna edessä olevan penkin selkään ja tunsin sen viereisen tytön katseet, joka yritti aluksi hymyillä ystävällisesti. Sekin varmasti ihmetteli. Inhosi. Kuten kaikki muutkin.

Ja kun he lähettivät matkaan, olin jo puolitiessä.

One step closer.

Olen haaveillut kaukomaista. Rannoista, lämpöasteista ja elefanteista. Että koti oli hetken puhdas ja siisti ja joku kastelisi kukatkin. Miettinyt uutta ilmettä eteiseen, maalia pianolleni ja vähän joka puolelle. Ehkä vielä joskus. Milloin kaikki on valmista?

Olen kaivannut Jumalaa. Etsinyt Häntä kadunkulmista, kaupungilta, lähimarketista - minä täällä, missä Sinä? Suunnitellut kaiken valmiiksi: pinnasängyn värin, hoitopöydän ja vaatteet, vaikkei meille ole edes tulossa vauvaa. Sehän tässä kipeintä taitaakin tehdä. Laskenut laskettuja aikoja, miettinyt, miten ja milloin kertoisin vanhemmilleni tai ystäville (niille harvoille), jos ihme tapahtuisi todeksi. Musertunut, kun tutkimuksessa sanottiin, että 90%:lla pareista raskaus alkaa vuoden sisään, jos sitä yrittää. Vuoden sisään. Ehkä toisenkin?

Olen halunnut tippua alas. Ja tiputtaa itsestäni ylimääräistä. Kuitenkaan enää osaamatta, kun siitä kerran pyristelin eroon. Elämä. Apua. Olen pohtinut, tuleeko tästä mitään? Vaikka yritän auttaa itseäni ihan oikeasti, samalla tuhoan itseäni, kun en vaan selviä.

Herra - 
välistä minun sisimpäni tuntuu tyhjältä
erämaalta.
Ajatukseni ja tunteeni eivät toimi.
Sanasi ei puhu minulle mitään.
En osaa rukoilla.
Välistä epäilen sitäkin, onko
sinua lainkaan olemassa.
Tässä olen nyt näin tyhjänä,
näin kuivana, näin epäilevänä.
Jätän kaiken sinun käsiisi,
että voisin avautua läsnäolollesi.
Kiitos, että sinä et koskaan väsy minuun,
vaan tahdot yhä uudestaan tulla luokseni.
Ei tosiaankaan merkitse mitään,
vaikka minusta itsestäni tuntuu, että
olen epäonnistunut.
Sinähän olet sanonut,
että itse hoidat loppuun asti työsi minussa.
Auta minua luottamaan siihen lupaukseen.

Kirjasta Hiljaisuuden rukouksia

Tänään on kylmempi kuin eilen.

Jännitin ihan hirveästi taas. En nukkunut kuin hädin tuskin pienen hetken, heräilin kerran tunnissa ja katsahdin kelloon - kohta sekin jo soi. Jännitys on piinaavaa taas ja vaikka epämiellyttäväänkin vastaukseen on varautunut, pettymys on katkerampi kerta toisensa jälkeen.

Töissä oli raskasta, mutta ainakin on tekemistä. Tekeminen suo armahduksen unohduksen. Mieleni on musta kuin hiilikellari, kotona en jaksaisi enää hymyillä. Olen yrittänyt löytää vastausta kysymykseeni joko nyt? mutta aina uudestaan törmään samaan kaksikirjaimiseen vastaukseen: ei. Ei vieläkään. Olen niin poikki, etten jaksa enää. Jos vaan voisikin unohtaa.

Taivaan Isä kuulee joka ilta saman huokauksen: enkö mä kelpaa? Tiedät, että kaikkeni antaisin.

Jospa jostain löytäisin.

Yritän kaikin voimin roikkua siinä jossain, mitä mulla ei ole. Täydellisyydessä. Jostain voi aina pihistää gramman tai kaksi. TP:n ilme meni vakavaksi, kun sopersin sille taas haaveistani; totesi, ettei ole syytä lähteä taas tavoittelemaan järjettömyyksiä. Ei tekisi hyvää epilepsialle, ei aivoille, ei millekään osalle. Tuntuiko, etten voinut kontrolloida asioita? TP kyllä tiesi, mutta se halusi mun sanovan sen ääneen. Kyllä, kyllä ja kyllä! Just siltä musta tuntui. Ja se kontrolli oli saatava takaisin.

Harvinaisen hukassa on myös mun uskoni. Eilen käytiin Vapiksella, vaikka epäröitiin varmasti molemmat, minä ja P. Se kuitenkin tuntui taas ihan omalta paikalta. Kodilta. Mies siellä todisti koskettavasti. Uskomatonta, miten Herra voi pelastaa ihmisen uudestaan ja uudestaan! Ja silti löydän itseni epäröimästä: ei se mua kuitenkaan.