Yritän kaikin voimin roikkua siinä jossain, mitä mulla ei ole. Täydellisyydessä. Jostain voi aina pihistää gramman tai kaksi. TP:n ilme meni vakavaksi, kun sopersin sille taas haaveistani; totesi, ettei ole syytä lähteä taas tavoittelemaan järjettömyyksiä. Ei tekisi hyvää epilepsialle, ei aivoille, ei millekään osalle. Tuntuiko, etten voinut kontrolloida asioita? TP kyllä tiesi, mutta se halusi mun sanovan sen ääneen. Kyllä, kyllä ja kyllä! Just siltä musta tuntui. Ja se kontrolli oli saatava takaisin.
Harvinaisen hukassa on myös mun uskoni. Eilen käytiin Vapiksella, vaikka epäröitiin varmasti molemmat, minä ja P. Se kuitenkin tuntui taas ihan omalta paikalta. Kodilta. Mies siellä todisti koskettavasti. Uskomatonta, miten Herra voi pelastaa ihmisen uudestaan ja uudestaan! Ja silti löydän itseni epäröimästä: ei se mua kuitenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti