Kolme päivää on pään sisällä myrskynnyt lähes taukoamatta. Se on inhottavaa, pelottavaakin. Olen istunut kotona ja katsellut ikkunasta, miten kauniisti aurinko paistaa ja kuinka nopeasti myräkkä nousee ulkonakin. Positiivista on se, että samalla kun olen rypenyt vihassa epilepsiaani kohtaan, olen myös ehtinyt pohtia sen syntyä ja juuria. Mistä se on tullut? Mitä kaikkea se pitää sisällään? Mitä vaatii sairauden hyväksyminen ja olenko valmis sille tielle? En tiedä, mutta aion yrittää. On tämän vuoksi jo kovin monet itkut itketty.
Tällaisina päivinä kaikki rytmit elämästä katoavat täysin. Kello käy jo kolmea, mutta makoilen edelleen vaaleanpunaisessa pyjamassani sohvalla - enkä edes jaksa harkita sen vaihtamista ennen kuin on aiheellista. Kuin eläisi pidempääkin viikonloppua! Tämä kävisi vallan mainiosti muuten, mutta rästiin jääneet koulutyöt painavat niskassa ja tiedän, ettei olisi varaa laiskotella hetkeäkään. Inhottaa ihan tämä saamattomuus, mutta jos vielä tämän pienen hetken...
Laiskat päivät. Mmmm... ne on mua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti