Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?

Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.

Kun halusin kuolla.

Reilu vuosi sitten istuin neurologin vastaanotolla, käärin kämmeniä neuleen hihojen sisään ja yritin vähäisin voimin peitellä ahdistustani. Ei onnistunut. Päättäväinen neurologi katsoi minua aivan toisenlaisin silmin - entistä inhimillisemmin - ja kysyi sen kysymyksen: "Jäisitkö osastolle muutamaksi päiväksi?" En osannut vastata. Nyökyttelin, puistelin päätäni ja lopulta parahdin: "En mä uskalla! Mitähän mieskin siihen sanoo?" Neurologin katse oli yhtäaikaa kysyvä ja ymmärtävä, kun hän tarttui puhelimeen ja soitti miehelleni. Soitti osastolle. Ja jo kohta olin siellä keltaisessa sairaalapyjamassa, kovalla sängyllä tuijottamassa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistan ajatelleeni, jospa kaikki olikin vain yhtä suurta aprillipilaa. Ei ollut. Eikä paljoa naurattanut.

Siitä on tarkalleen vuosi ja viikko, muutama päivä vaihtui useampaan kuukauteen ja useaan eri osastoon. Aika on hämärtynyt, maalannut kai kultareunoja muistoille, mutta luulisin siirtyneeni näihin aikoihin kotikaupunkiini, lukittujen ovien taakse. Vuosi on kiitänyt nopeasti, luulen. Olen vahvempi nyt - siihen ei tosin paljoa vaadita - ja viime aikoina mieleni on vallannut syvä kiitollisuus kaikkia hoitotahojani kohtaan. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heidän kärsivällisyyttään, osaamistaan ja osaamattomuuttaan. Ilman kuulevia korviaan ja toivoa valavia sanojaan. Mutta miten sanoa kiitos?

Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä, mutta ainakin voin rehellisenä tunnustaa, että enää en halua kuolla. Ei, haluan nähdä ja kokea tämän elämän - oli se sitten lyhyt tai pitkä. Tahdon uskoa, että sillä on jotain annettavaa vielä.

Kun mä kuolen nuorena.

En ehkä elä yli kolmenkymmenen, kirjoitan ja suljen silmäni hiljaa.
En näe reaktiotasi, voin vain arvella sitä.
Miksi sitä sitten viivyttämäänkään? kysyt ja taas vaikenen.
Niinpä. Miksi sitä suotta pitkittämäänkään? En osaa sanoa enää muuta.

Haluan kuolla. Epäonnistuin siinä kerran, mutta minulla on toinenkin mahdollisuus; minut laitettiin vain uusintakierrokselle. Joisin itseni humalaan ja ottaisin lääkkeeni, ne kaikki lukuisat pillerit. Viiltäisin ranteeseeni niin syviä haavoja, etten voisi olla osumatta valtimoon. Syvälle ja tiheään.

Voisin myös hypätä korkealta, mutta en uskalla, koska en luota siihen tapaan.

Kun olen kuollut, älkää pitääkö minulle suuria hautajaisia, mutta kutsukaa läheisimmät ystäväni paikalle. Haluaisin luonnonvaalean arkun, josta näkyvät vielä puunsyyt. Pukekaa minulle villasukat jalkaan. Hautakiveen kirjoittakaa Isän tyttö.

Teidän ei tarvitse hyväksyä, ei ymmärtää. Minä en vain jaksaa enää elää. Anteeksi.

Tänään taas piirsin kaksi kolme neljä viisi kipuhaavaa ranteeseeni. En osannut muutakaan. Tarvittavat lääkkeet eivät toimi ja oloni pahenee vain. Koko ajan.

Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?

Ihmisen kokoinen häiriö.

Asunto on hiljainen. Sekin taitaa nukkua vielä; vain minä istun hereillä ja juon tummapaahtoa vihreästä mukista. Postimies on ehtinyt jo käydä, heräsin liian myöhään. Ahdistaa herätä aikaisin, ahdistaa nukkuä pitkään. Mikään ei ole hyvä.

Motivaatio oli korkealla, mutta se on romissut alas kuin taulut hyllyltämme, kun paiskon ovia. Huudan. Riehun. Olen kamala ja minua itkettää, mutta en osaa vieläkään. Kaipaan tunteita. Kaipaan niitä hetkiä, kun suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni. En käsitä muita tunteita kuin ilon, surun ja vihan - ne minä tavoitan joskus, joskin liian harvoin edelleen. Mitä muita tunteita on olemassa? Katselen tunteiden listaa tyhjyys sielussani kolisten ja mietin, etten edes tiennyt näitä kaikkia olevan olemassa.

Lääkäri oli sanellut lausuntoonsa, kuinka sopivasti minulla olisi tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuushäiriö, ja dissosiaatiostahan on puhuttu jo aiemmin. En tiedä, mitä ajatella, sillä sana persoonallisuushäiriö herättää minussa vain suuren puistatuksen ja leimautumisen. Sekö minulla nyt on: persoonallisuushäiriö? Ikiajat, ainiaan, ikuisesti, lopun ikää. Epävakaus. Ei ei ei. Mitä se edes tarkoittaa? Silti huomaan satunnaisesti herääväni miettimään, että ehkä hän onkin oikeassa; etenkin miettiessäni viikonlopun vaihtelevia olotiloja.

Perjantaina olin varma, että tapan itseni. Lauantai meni ihan hyvin. Sunnuntaina kaduin, etten tehnyt sitä. Maanantaina mietin, että olisi pitänyt ottaa lääkkeet. Epävakaata? Kyllä. Ailahtelevaa? Voi, kyllä vain. Järkevää tai normaalia? Ei todellakaan.

Inhoan itseäni. Ei, vihaan itseäni.

Kevyempi kantaa.

Teen suunnitelmia. Tiedän, mitä tekisin yksinäisenä iltana.

Kantaisin kaljat, viinit ja viinat pöydälle. Lajittelisin lääkkeitä riviin; purkkeja ja listoja niin paljon, ettei pysy laskuissa enää. En kirjoittaisi kirjettä, vain sanat liitutaulullemme: anna anteeksi, rakastan sinua. Sille liitutaululle, jota et koskaan lue, vaikka se on eteisessämme suurin katseenvangitsija. Ehkä huomaisit sen nyt, en tiedä. En minä jaksaisi selitellä, kyllä sinä tiedät, miten paha minun on olla. Rikkoisin terän saksilla ja viiltäisin niin syvälle kuin uskaltaisin, humalapäissään ei tunne kipua - olen kokeillut sitäkin jo. Ehkä jättäisin ulko-oven raolleen kuin varmuuden vuoksi, jos joku huomaisi minut, ettei sinun tarvitsisi olla täällä ensimmäisenä. Mutta haluaisitko myöskään puhelinsoittoa: rakkaasi on päässyt täältä pois.

Kuitenkin - jostain kumman syystä - kävelen kauppaan, ostan pussin kiellettyä hyvää ja istun sohvallemme. Katson ohjelmia ja kuuntelen musiikkia, kunnes nukahdan kevyeen uneen. En juo viiniä, viinaa, olutta. En riko terää. En edes vilkaise lääkevarastoihini. Minä istun ja kuuntelen, kun Haloo Helsinki laulaa:

Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras 

On ekat sanat joita kuulet päivittäin, 

muttet kuuntele muita, 

kuin sitä yhtä, 

joka käskee painu alemmas ystäväin, 

ja se kaiken sulta syö 

ja heti perään vielä lyö 

ja sanoo sä pystyt parempaan 

Ja kun putoaa hyöhenvyö, 

alkaa ikuinen yö 

Sä pääset aikaan suurempaan 

Sä haluat pois, 

sä haluat pakoon 

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 

Sä haluat pois, 

kun et pystykään, 

kaikkeen mitä pitää yrittää 

Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan 

Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en, 

että sut on kevyempi kantaa hautaan 

Tää turruttaa tunteen, 

ja tää vie tehon 

Ne samat sanat kuulit aina päivittäin 

Koin hennon otteen, 

näin väsyneen kehon 

Pelkäsit liian liian paljon ystäväin 

Olit kaunis kuin tiikeri, 

jonka raajoja koristi, 

viivat viivojen perään 

Ja mä tahdon uskoa, 

että ois vielä toivoa, 

joka aamu kun herään 

Sä halusit pois, 

sä halusit pakoon 

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 

Sä halusit pois, 

kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää 

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan 

Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en 

että sut on kevyempi kantaa hautaan 

Ja mä muistan, kuinka tahdoit lähtee tähteä afrikasta 

etsimään 

Ja mä muistan kuinka paljon, 

kuinka paljon jaksoit joskus niin yrittää 

Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää 

Niin tiedän pääsit perille elämään 

Sä halusit pois, 

sä halusit pakoon 

Mä tajuun ja mä koitan ymmärtää 

Sä halusit pois, 

kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää 

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan 

Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, 

että sut on kevyempi kantaa hautaan 

Sut on kevyempi kantaa hautaan

(Haloo Helsinki: Kevyempi kantaa)

Ja yhtäkkiä ymmärrän, miten suuren kivun aiheuttaisin itseni tappamalla. Enhän minä sitä halua, että toiset menevät rikki minun vuokseni; olen hajoittanut jo ihan tarpeeksi rakkaitani. Ainoa asia, mitä voin tehdä, on näyttää: minä selviydyn.

I woke up tired of life.

 
Ahdistus. Yksi perkele. Tunnen sen hiipivän jälleen jossakin, liikkuvan selkäni takana hiljaa. Odotan hetkeä, jolloin se levittää suuren ja painavan peittonsa päälleni, jättäen alleen värisemään hiljaa. Ehkä pääsisin sitä karkuun, jos juoksisin kovempaa? Tai ehkä kävelisin itseni uuvuksiin, yksi kaksi kolme tuhat? Tuhat tarkkaan harkittua ja hyvin astuttua askelta, yhä uudelleen, aina tuhat. Uudelleen ja uudelleen, kunnes voimat pettävät ja silmien eteen laskeutuu pimeä verho. Ja kun valo viimein pilkistää silmiin, on jo myöhäistä tehdä korjausliikettä.

Yksi kaksi kolme tuhat.

Oksennusyritys.

Terä ihoa vasten.

Nyrkit ja pää takoen seinää.

Pieni mytty lattialla.

Tuttavallisesti helisevät lääkepurkit.

Itku, jota ei tule ja viha, joka rikkoo.

Oliko taas pakko? Pakkoko olla heikko ja sortua väkivaltaan, kuten psykologi asian ilmaisi silitellen omaa, eheää ihoaan. Katsahdan ranteitani varovasti, mutta käännän pään nopeasti pois; liikaa sinipunaisia muistoja heikoista hetkistä, liikaa arpia kertomassa rikkonaisesta elämästä. Syviä haavoja tallotussa sielussa.

He sanovat, miten paljon paremmalta näytän. Sinussa on särmää, olet aivan erilainen. Miksi itse en tunne niin? Rakkain yrittää selittää: vielä kesällä näytit kuin haudasta revityltä, olit karmiva näky. Ei ole vaikea uskoa sitä, mutta miksi sain tällä kertaa enemmän pisteitä testistä, jos silloin olin kuin hullu mielisairaalan porteilla? Miksi he sanovat, että näytän pirteältä ja ryhdikkäämmältä? Miksi, perkele, miksi - inhoan tuota kysymystä! Miksi mieli halajaisi kuolla, jos ulkokuori hymyilee ja silmissä välkähtää valoa paremmasta? Olen kuin yksi iso kysymysmerkki tämän kaiken edessä.

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Osaan sen kyllä.

 Oi rakas Kuolema
lastasi muistatko viimein?
Saavutko varjoin
hienoin ja tuoksuvien siimein?

Kättä en nosta,
en sinun työtäsi estä.
En, rakas Kuolema,
uusia tuskia kestä.

Painava vankila
aukaise sieluni mennä.
Untuvasiivin
uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja (1937)

Ahdistus repii taas moneen eri suuntaan, se ei anna hetken rauhaa. Vartaloni kouristelee pahan olon alla, ne kohtaukset pelottavat. On turvaton olo, pelokas ja jännittynyt. Herään liian aikaisin, valvon liian myöhään. Uni ei tule, ei kestä, ei jatku uudelleen. Mitä järkeä tässä enää on?

Pyysin tänään taideterapeutiltani anteeksi eilistä lääkkeiden holtitonta käyttöä ja hän kertoi pohtineensa, olisiko pitänyt soittaa päivystykseen; olin kuulemma näyttänyt todella huonolta. Huolettomasti vastasin, ettei kyse ollut isoista määristä - vain pienestä vapaudesta kaiken keskellä. En kertonut, kuinka raskaalta kaikki tuntui tällä hetkellä, mutta hän taisi lukea sen kasvoiltani. Silmäni eivät valehtele koskaan. Pienet viillot käsissäni ohitin olankohautuksella. Ei ne niin suuria ole, totesin, ihan pintahaavoja vain. Tänään mietin mattopuukon piilottamista, mutten tohtinut; sillehän saattaisi olla vielä käyttöä.

Tekisi mieli huutaa tämä kipuni pois. Päästä turvaan itseltäni. Tiedän, ettei tästä ole enää pitkä matka syvempiin haavoihin tai suurempiin määriin lääkettä, suljetun osaston psykoottisiin potilaisiin. Been there, done that - osaan sen kyllä. Mutta haluanko? Ehkä.

Ehkä.

Viikkokatsaus.

Torstai-ilta.
Istun päivystyksessä miehen kanssa. Hän on raivoissaan, turhautunut ja surullinen. Miksi taas kävi näin? Erikoistuva lääkäri lähettää kiireisesti hoidon arvioon suljetulle osastolle. Istun toisessa päässä sohvaa kuin mies. Ahdistuneena, itkuisena ja masentuneena. Haluan tappaa itseni, mutta lupaan, etten tee mitään tyhmää.

Perjantai.
Aamusta palaan päivystykseen ja saan ajan tutulle osastolle hoidon arviointiin. Olen väsynyt odottamaan, ahdistunut ja sekaisin. Lääkäri lähettää minut kuitenkin matkaan, sillä en halua jäädä päivystysosastolle. Myöhemmin hoidon arviossa päädymme vaihtamaan lääkitystä, osastohoitoa ei välttämättä tarvita. Huokaisen ristiriitaisin tuntein ja lupaan jälleen kerran olla tappamatta itseäni.

Viikonloppu.
Juoksen ja könyän lihakseni kipeiksi; se tuntuu sairaalla tavalla hyvälle. Ruokapeikko kiusaa ja ilkkuu: Läskipaska tyttö! Olisi pitänyt pystyä parempaan. Söisit vähemmän, liikkuisit enemmän.

Maanantai.
Nukun huonosti, mutta lääkitys alkaa toimia. En ole niin ahdistunut. Saan lieviä raivokohtauksia, mutta se tuntuu pieneltä.

Tiistai.
Makoilen ystävän sohvalla ja rapsutan kehräävää kissaa leuan alta. Siinä hetkessä on hyvä olla. Ei tarvita vuolaita sanoja, ei jatkuvaa puheenvirtaa - tuntuu kuin hiljaisuus puhuisi puolestaan. Olen onnellinen hänestä. Tuntuu pahalta, että myös hän on rikkonainen ja etsii apua pahaan oloonsa vääristä asioista, mutta hänestä itsestään minä olen onnellinen ja kiitollinen. Enempää en voisi olla.

Maybe suicide is the answer.

But suicides have a special language.

Like carpenters they want to know which tools.

They never ask why build.

Anna Sexton: Live or die

Itsemurha. Mikä saa yhä uudelleen ajattelemaan asiaa mahdollisuutena, vaikka on jo kerran kokenut sen hämmennyksen, kun availee silmiään ensimmäisen kerran ja kolmena näkyvät kasvot pyörivät villisti silmissä? Sen oksettavan tunteen ja katseen, jota ei pysty kohdistamaan mihinkään; epätietoisuuden, kun ei ole varma minne on päätynyt ja miksi. Sairaalaan, aivan varmasti, koska tuo äskeinen hahmo oli pukeutunut vihreisiin, mutta päivystykseenkö? Ei tunnu siltä, on liian hiljaista ja rauhallista. Hoitajan sanat kaikuivat jostain kaukaa, vaikka kolmena näkyvät kasvot tulivat lähelle ja puhuttelivat lempeästi: Huomenta, olet teho-osastolla. Mikä on vointi? En jaksanut saati osannut vastata. Kellotaulu osui johonkin näkökenttääni ja iso monitori, mutta numeroista en saanut selvää - miksi nekin näkyivät kaikki kolmena? Miksi kaikki pyöri niin villisti?

Hitto. Olen elossa. Sydän oli kuulemma lyönyt lähemmäs kahtasataa. Sillä oli kova työ.

Tuntien kuluttua heräsin uudelleen kipuun ja huonoon asentoon, jota en kyennyt vaihtamaan. Lepositeet? Keho alkoi tuntua todellisemmalta, vaikka silmien avaaminen oli edelleen raskasta. Muistikuvat palailivat pätkittäin: lääkkeitä, tekstiviesti, mies, ambulanssi, veriset vaatteet ja ranteet. Minä todella olen elossa. 

Miksi ihmeessä näen itseni tappamisen edelleen yhtenä vaihtoehtona, vaikka olen kokenut sen häpeän? Kävelin kahteen hoitajaan ja tippatelineeseen tukeutuen suihkuun - liian suuressa avopaidassa ja violetissa vaipassa, katetroituna, kasvot mustana lääkehiilestä, kiitos hetkeä aiemmin poistetun nenämahaletkun. Ja silti melkein pyörryin muutaman minuutin seisaalla olemisen jälkeen. Olin yhtä kylmänhikeä, verta, lääkehiiltä ja oksennusta, enkä edes jaksanut pysyä pystyssä peseytyäkseni kunnolla. Seuraavana aamuna hoitaja ehdotti, että kävisin suihkussa vasta omalla osastollani. Siellä on oma shampoosikin ja parempi suihku. Ei auttanut kuin myöntyä.

Myöhemmin omahoitajani katsoi syvälle silmiin ja totesi kiertelemättä totuuden: Näytät aivan järkyttävälle, tiesitkö? Tiesinhän minä, tiesin ja tunsin. Minulla oli päällä XL-kokoinen aamutakki, liian suuret housut ja pinkki avopaita, kun istuin pyörätuolissa, jonka toinen rengas oli vähän liian tyhjä. Hoitaja työnsi minua vauhdilla läpi kanttiinin ihmispaljouden, hissien ja käytävien. Syvä häpeä ja masennus loivat harmaita sävyjä kasvoilleni ja silmistäni paistoi tyhjyys, vaikka yritin pitää katseeni sylissä. Aamutakki kätki ehkä sisäänsä laihtuneen olemukseni ja ommellun ranteeni, mutta eivät kyynelten valuttamia ripsivärejäni poskillani. Eivät epätoivoa, vihaa, surua tai syvää häpeää.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Lainatuin sanoin.

Ranteesi kuolemanviivat
kämmenesi elämänviivaa vahvemmat
yrität peitellä
sinipunertavia viiltojen arpia
muistoja siitä
kun jäit pimeään yöhön
johon ei kantanut ääntä
ei ojentunut kättä
ei pysähtynyt vierelle
kivunjakajaa
Takaisin elämään
vastentahtoisesti kutsuttuna
kuljet kätkien arpiasi
mielesi haavoja
pyytäen anteeksiantoa
elämältä
ihmisiltä
itseltäsi

Maaria Leinonen

Avo-osasto.

Viimeinen ilta suljettujen ovien takana, psykoottisessa huolettomuudessa. Yksi tanssii minua vastaan eriparivillasukin, toinen potkii rautaovea kaikilla voimillaan, kolmas ei puhu - tuijottaa vain. Minä hukun massaan. Olen se hiljainen tyttö, joka kouristelee usein ja neuloo villasukkia ohuesta langasta. Selaa lehtiä, kiukuttelee ruokailuissa, istuu turvaviltin alla ja nukkuu nalle kainalossaan.

Kolme viikkoa on kiitänyt kuin siivillä - on ollut joitakin hyviä hetkiä ja paljon huonoja. En kuulemma näytä enää niin eloisalta, mutta lihavammalta taatusti. Äsken pakkasin laukkuni osin haikeana, osin helpottuneena. Jatkossa on oltava vahvempi tai lennän takaisin kuin leppäkeihäs; itsetuhoisuus on totaalisesti kiellettyä. Ja onhan se täälläkin, mutta ei siitä ole seurannut kuin yö eristyksessä ja pahansuopia katseita lääkäriltä.

Olen luovuttanut kaikki itsemurhaa varten säilytetyt lääkkeet ja päättänyt - montakin kertaa - tervehtyä. Huomenna olen avo-osastolla ja se on jo iso risteys tällä parantumisen tiellä.

Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.

Syvälle, tositarkoituksella.

Pian piirrän niin, että sattuu.

Kirjoitin päiväkirjaani lyhyitä lauseita, itsevihaa ja ahdistusta. Piirsin kivun iholleni, kuten olin koko pitkän päivän suunnitellut, mutta terä meni ohi. Ohi siitä, mistä sen piti. Häpesin verellä värjäytyviä lakanoitani ja pää painuksissa kutsuin hoitajaa paikalle. Hän ei yllättynyt enää, olen tehnyt sen jo niin monesti; satuttanut itseäni, kun ilta on saapunut. Yöhoitajat puhdistivat, liimasivat ja sitoivat. En jaksanut puhua, vastailin päätäni puistellen tai nyökkäillen. Kuiskasin, että mä en vaan jaksa enää - ja siltä se kuulemma näyttikin. Käänsin pääni toiseen suuntaan kyyneleiden tullessa. Lopulta pyysin anteeksi, mutta sitä ei kuulemma tarvitsisi yhä edelleenkään tehdä.

Valvoin koko pitkän yön ja kaduin, että olin vielä tässä. Kaduin, että hengitin.
Taas uudet jäljet ihollani. Muistot, jotka eivät haalene, vaikka kuinka haluaisin.

Aamulla purskahdin itkuun, kun hoitaja surullisin silmin totesi: sä valehtelit mulle. Niin tein, ja se tuntuu ihan helvetin pahalta. Mutta kun mä vaan halusin kuolla.

Kivulle kasvot.

Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!

Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.

Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.

Lisää rauhoittavaa.

Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.