400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.