Me pilvien patsaita vain jäljennetään.

Aamulla tupakkaa ja tummapaahtoa. Tuulessa on syksyn tuntu ja ensimmäistä kertaa vuosiin huomaan toivovani, että aika pysähtyisi hetkeksi kesään. Kesään, jolloin oli kerrankin ihan hyvä olla. Pihlajanmarjat punertavat jo huolestuttavan paljon ja koivujen lehdet tummenevat, kohta tippuvat jo pois. Rakastan syksyä ehkä enemmän kuin mitään, mutta ei vielä. Jos pienen hetken vielä saisi jatkaa näin.

Summa summarum.

En jatkanut töissä, en hakenut uusia; minä lomailin koko kesän.

Nurmikko pisteli selkää, kun makasin ystävän vierellä ja katselin pilvenhippusia yön kääntyessä aamuun.

Savukone peitti huoneen sankan peiton alle ja minä hymyilin ja tanssin.

Vene seilasi pitkin tuttua ja tuntematonta.

En pukenut jalkaani farkkuja kuin kerran, kaikki ahdistavat vaatteet olivat visusti kotona.

Myönsin dissosiaation mahdollisuuden, vaikka se olikin vaikeaa.

Illat täyttyivät punaviinistä, tuntemattomista kasvoista ja naurusta.

Kauneimmat hetket koin auringonlaskuja tai -nousuja katsellessani.

Aamuisin keitin pannukahvia minulle ja miehelle.

Kesä toi rusketuksen ja asteen vaaleammat hiukset.

Syksy tarjoilee taas uudet haasteet. Sain töitä melkein liiankin helposti, ahdistus on alkanut kiemurrella lähempänä, tanssiopettaja antoi luvan nousta tanssimaan kärkitossuille, koulunalku lähestyy ja tänään alkaa jälleen terapia. Pelottaa vähän, vaikka tiedän selviäväni. Haave pienuudesta on kasvanut, mutta taistelen vastaan - tai ainakin niin väitän. On taas hieman vaikeampi hengittää.

Kasvukipuja.

Sen piti olla hyvä ilta. Täydellinen. Paljoa en oikeastaan odottanut, mutta suuresti toivoin. Ja olihan se. Ympärillä liuta ystäviä, kuplivaa juomaa ja loppuillan ilotulitus bassonjytkeen merkeissä. Hymyni ei ollut loppua laisinkaan. Tamppasin tanssilattiaa, nauroin ja vähän väliä halasin ystävää, sitä kaikista tärkeintä.

Alkuillasta jotain minussa meni kuitenkin rikki. Kuulin korvissani kimeän risahduksen ja sydämeen sattui enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuttiin lapsista. Puhalsin tupakansavua ja kädet täristen nojasin kylmään kaiteeseen. Viidennestä kerroksesta olisi hyvä hypätä, ajattelin, ja minä tekisin sen heti, jos se kaikista rakkain ei olisi sulkenut minua halaukseen. Onneksi hän teki niin, sillä en minä täältä pois halua. Mutta. Jotain meni rikki taas, puheissa käytiin liian lähellä surun tulvaa ja kyyneleet polttivat poskia pienen hetken.

Piti ryhdistäytyä. Piti olla ihmisiksi.

Sama tapahtuu lähes päivittäin, kun näen kadulla perheitä. Kun radiossa lauletaan vauvoista. Kun kuulen naapurin pikkutytön kiukuttelevan äidilleen. Ja kun ajattelen, miten hiljainen tämä koti on. Täälläkin voisi olla pieniä askeleita, lapsenkokoisia itkukohtauksia ja väsymystä, joka purkautuu kiukkuna. Toisaalta myös hiljaista unituhinaa, syliin kipuava pieni ihminen ja lelunsa levällään lattialla. Voisi olla. Mutta ei ole. Ei vieläkään, vaikka kuusi pitkää vuotta on toivottu. Aina toiveet eivät toteudu enkä jaksa enää edes ajatella, että ehkä sitten joskus. Olen liian väsynyt toivomaan.

Kyllä se ilta kääntyi siitä hyväksi, kun olin paiskannut oven kiinni ja jättänyt kaiken tuskan viidennen kerroksen parvekkeelle. Siellä se sai olla loppuillan ja -yön. Kotiin se löysi seuraavana päivänä; tänne hiljaiseen asuntoon, jossa kasvaa vain kaksi aikuista ja huonekasvit.

Älä kerro kenellekään.

En tiedä, mistä se alkoi ja miksi.

Oliko se silloin, kun aamupuuro ei onnistunut ja kirosin ääneen? Ehkä siinä hetkessä, kun nukahdin sohvalle ja heräsin liian myöhään? Ei, se kurkisti olan takaa ensimmäisen kerran pukeutuessani iltaa varten ja katsahtaessani peiliin - silloin, kun totesin asun olevan naurettava ja minun sen alla vielä typerämpi. Ruma läski tyhmä oksettava idiootti.

Se tönäisi minua aivan varmasti silloin, kun seisoin auringon lämmittämällä parvekkeella ihmisjoukon keskellä. Juuri siinä hetkessä, kun puhalsin savua ilmaan ja nauroin. Älä naura, tyhmä tyttö! Narsissit kukkivat kauniisti parvekkeen pöydällä ja me joimme itsemme humalaan. Kyselimme typeriä kysymyksiä, lauloimme virsiä, otimme heilahtaneita valokuvia ja nauroimme. Silloin pysähdyin oikeasti ensimmäisen kerran ja ymmärsin, ettei se jättäisi minua rauhaan.

Katselin hetken toistaan kauniimpia ystäviä. Mitä ihmettä minä tein tässä joukossa? Olin kuin iso ja häiritsevä rikkaruoho värikkäiden kukkien keskellä.

Ennen kello kahta olin jo tanssinut hyvän tovin, kompuroinut ja päässyt jaloilleni. Sitten se säikäytti minut voimallaan ja oli pakko juosta. Istuin lukitun oven takana pienessä mytyssä ja heijasin itseäni, ei tämän pitänyt mennä näin. Ystävä tuli etsimään ja talutti turvaan, vei autolle saakka ja halasi lujasti. Itkin niin, että sattui. Olin sopinut sen kanssa, etten koskaan itkisi - ja nyt olin rikkonut sopimuksen. Se haukkui ja huusi, pakotti haluamaan kuolemaa. Miten saatoin pilata toisten illankin? Erityisesti hänen, joka itkuni otti vastaan.

Ja minä päätin, etten enää koskaan. Ei koskaan enää yhtään mitään tällaista. Tai ei, oikeasti se päätti puolestani. Se käski vaieta kaikesta ja niellä kipuni.

Humalaa ja hyväksyntää.

Puhaltelen savua ilmaan aamuyön pimeydessä, koko tienoo nukkuu vielä. Näistä hetkistä minä pidän. Ajatukset risteilevät aina perjantain psykologikäynnistä lauantaiseen iltaan, jolloin nauroin sydämeni kyllyydestä, söin herkkuja, join itseni humalaan, vaihdoin kymmeniä suukkoja ja tanssin jalkani kipeiksi.

Psykologi katsoo minua, puhuu vaikeita ja piirtää isolle fläppitaululle kuvioita, joista muodostuu kehä. Minätiloja: rankaiseva vanhempi, moittiva puoli, aikuinen ja terve minä, suojautujan rooli. Tiedän asiat jo ennestään, mutta nyt sanat ja ympyrät saavat uuden merkityksen; minä ymmärrän itsestäni jotain enemmän. Kaikista suurimman oivalluksen itsestäni saan, kun hän kirjoittaa taulun yläreunaan: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Puhumme epävakaasta persoonallisuushäiriöstäni ja ajattelen, että vihdoinkin joku kertoo sen minulle selkein, ymmärrettävin sanoin. Tunnen jopa hitusen hyväksyntää tuota sanahirviötä kohtaan.

Lauantaina istun olohuoneessani nauravan ihmisjoukon keskellä ja tunnen hitusen hyväksyntää itseäni kohtaan; enhän minä voi olla niin kamala kuin luulen, jos kodissani on näin paljon vilpittömiä ihmisiä. Juomme itsemme humalaan, pelaamme totuutta ja tehtävää ja asuntomme seinät toistavat naurumme iloisia säveliä. Tunnen hitusen huonommuutta kauniiden ihmisten keskellä, mutta yritän torpata ajatusta ja hokea itselleni, kuinka minäkin kelpaan. Juuri tällaisena. Punatukkaisena nuorena naisena, jonka vihreät silmät nauravat kilpaa toistensa kanssa.

Seuraavana päivänä parantelen krapulaani ja mieleeni nousee psykologin sanat: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Se taitaa oikeasti pitää paikkansa - aika viisas psykologi minulla. Koska varmasti juuri tuon takia ihastuminen, totaalinen ilo tai musertava ahdistustaika.

You can always make me smile.

Kuulen, kuulen kutsusi

Mä kuulen, kuulen huutosi

Ei taida olla päiväsi

Paina väsyneet kasvot minun puoleeni

Älä pelkää, ei ole minulta pois

Älä pelkää, ei se ole minulta pois

Ole hyvä ja merkitse ystävä

Rauhassa kastele minut kyynelillä

Mä pidän sinusta huolen

Mä pidän sinusta huolen

Pidän sinusta huolen

Ehkä se saa sinut uskomaan

Oon sun kuuntelija

Pyydän, älä luovuta

Mä pyydän, vielä hetken aikaa

Anna mun oppaana kulkea

Ethän tuolta pimeästä löydä vastausta

Stella: Kuuntelija

Hear the words: "I love you, Mom."

Rakkaan ystävän vierellä on kotoisaa olla. Juon mustaa kahvia, paijaan kehräävää kissaa ja katselen lasta, joka nuolaisee omenaa ja kikattaa. Siinä hetkessä kaikki on hyvin. Kevyttä, rehellistä, huoletonta. Miten olenkaan saanut tuon ihmisen elämääni? Katselemme viisareiden vauhtijuoksua ja nauramme, puhumme, suunnittelemme tulevaa. On liian helppo olla, ajattelen, vaikka ei saisi.

Kunnes todellisuus lyö kasvoja vasten.

Lapsi on vähintään yhtä kaunis ja ihana kuin äitinsä; heidän rakkautensa repii sydäntäni monella eri tavalla. Naurahdan pienokaisen leikeille, kunnes kielletyt tunteet tulevat pintaan. Kaikki, mitä minulla voisi olla. Kaikki, mitä minulla ei ole. Itsekäs paska, ajattelen ja puren huultani salaa. Tunnen itseni niin vialliseksi ja tyhjäksi kuin ihminen vain voi. Haluaisin juosta pois, paeta ennen kyyneleitä.

Myöhemmin kävelen ahdistunutta ympyrää olohuoneen ja eteisen välillä. Tällä kertaa suru ei kysele lupaa, se päästää tuskaisen tulvan valloilleen ilman varoituksia. Lohduton itku ravistelee koko kehoa. Yritän hautautua peiton alle ja nyyhkiä hiljaa, mutta mies kuulee sen; hän tulee lähelle ja sulkee syliinsä. Ymmärtää ja sanoo rakastavansa. Kyllä minäkin itken toisinaan, hän kuiskaa hiljaa.

Jossain vaiheessa yötä lääke vaivuttaa minut sekavaan uneen, vaikka tyynyliina onkin märkä ja silmät surusta kipeät. Aamu on tuulinen ja kylmä, kyyneleet valuvat suolaisina puroina poskilleni. Eivätkö ne lopu koskaan?

Edit.
Taideterapeutti herättelee miettimään, näinkö lapsessa jotain itsestäni pienenä. On hyvä aina muistaa olla avoin erilaisille vaihtoehdoille, ei vain jumiutua ajattelemaan, että asiat ovat yksiselitteisiä. En osaa vastata kysymyksiinsä, mutta hän kehottaa pohtimaan asiaa. Mitä sinä näit äidin ja lapsen välillä? Onko siinä ehkä jotain, mistä olet itse jäänyt paitsi? Katson hetken hänen ohitseen ja vastaan yhdellä sanalla: äidinrakkautta.

Sometimes it's hard to conceive,
With all that I've got,
And all I've achieved,
What I want most
Before my time is gone,
Is to hear the words
"I love you, Mom."

Kellie Coffey: I would die for that

Kop, kop, kop.

Puhaltelen savua usvaiseen aamuun ja kuuntelen, mitä kirkonkellot soittavat; sävel on kaunis, joskaan en tiedä, mikä se on. Se ei ole virsi 396, Käyn kohti sinua, jota Titanicin kannella soitettiin. Yksi lempivirsistäni.

Käyn kohti sinua,

oi Herrani,

tietäni viitoittaa

pyhä ristisi.

Virteni matkalla

soi täynnä toivoa.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Nukuin yöni huonosti, katselin liian pahoja unia ja säpsähtelin hereille. Otin vain pienen murusen unta tuovaa lääkettä, mutta oloni on krapulainen ja väsynyt. En haluaisi syödä sitä, mutta ilmankaan en nuku. Ilta on täynnä ohjelmaa, nyt aamulla en jaksaisi mitään - ja silti olen kuolla tylsyyteen. On inhottavaa, kun ei jaksa tehdä mitään, vaikka mieli halajaisi nähdä ja kokea ja tehdä ja päästä eteenpäin. Niin. Päästä eteenpäin. Minne? Tulevaisuuteen? Mikä se on?

Kun päivä pilvinen

tien pimentää,

kun synkkä, raskas yö

usein yllättää,

niin katseen kaipaavan

taivaalle kohotan.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Ahdistus koputtelee ovella, en haluaisi tavata Sitä tänään. Se on liian tuttu vieras, silti tuntematon ja pelottava. Tuo vieras on käynyt luonani usein; Se tulee kutsumatta, toisinaan jää pidemmäksikin aikaa ja saa minut voimaan pahoin. Miksi Se tekee niin? Miksei Se lähde oven takaa, vaan kolkuttaa uudelleen - tällä kertaa vaativammin. Jos nyt kurkistan ovenraosta, Se paiskaa oven auki voimalla ja minut päin seinää samalla. Mene pois. Istun valkoisella taljalla ja puhaltelen savua. Mene pois.

Suo, että näkisin

tien taivaaseen,

vaikka se peittyisi

vaivaan, murheeseen.

Lohduta sanalla,

uskoa vahvista.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Myöhemmin ystävä istuu sohvalla pidellen muumimukia kädessään. Onneksi annoin hänelle tuo kauniimman mukin, tämä toinen on niin ruma. Tässä on tuo musta jälkikin, joka ei lähde pois pesussa. Nauran ja hymyilen hänelle ja hänen kanssaan - yllätyn puheliaisuudestani - ja oloni on kevyempi kuin koko aamuna. Menikö se ahdistus sittenkin pois? Luovuttiko se? Siirtyikö naapuriovelle? Jään miettimään, tuliko Sille paha olo, kun en päästänytkään luokseni. Osaako Ahdistus itkeä?

Kun taival päättynyt

on päällä maan,

käyn luokse Jeesuksen

riemuun ihanaan.

Ei tuska yltää voi,

kirkkaana laulu soi.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Viikkokatsaus.

Torstai-ilta.
Istun päivystyksessä miehen kanssa. Hän on raivoissaan, turhautunut ja surullinen. Miksi taas kävi näin? Erikoistuva lääkäri lähettää kiireisesti hoidon arvioon suljetulle osastolle. Istun toisessa päässä sohvaa kuin mies. Ahdistuneena, itkuisena ja masentuneena. Haluan tappaa itseni, mutta lupaan, etten tee mitään tyhmää.

Perjantai.
Aamusta palaan päivystykseen ja saan ajan tutulle osastolle hoidon arviointiin. Olen väsynyt odottamaan, ahdistunut ja sekaisin. Lääkäri lähettää minut kuitenkin matkaan, sillä en halua jäädä päivystysosastolle. Myöhemmin hoidon arviossa päädymme vaihtamaan lääkitystä, osastohoitoa ei välttämättä tarvita. Huokaisen ristiriitaisin tuntein ja lupaan jälleen kerran olla tappamatta itseäni.

Viikonloppu.
Juoksen ja könyän lihakseni kipeiksi; se tuntuu sairaalla tavalla hyvälle. Ruokapeikko kiusaa ja ilkkuu: Läskipaska tyttö! Olisi pitänyt pystyä parempaan. Söisit vähemmän, liikkuisit enemmän.

Maanantai.
Nukun huonosti, mutta lääkitys alkaa toimia. En ole niin ahdistunut. Saan lieviä raivokohtauksia, mutta se tuntuu pieneltä.

Tiistai.
Makoilen ystävän sohvalla ja rapsutan kehräävää kissaa leuan alta. Siinä hetkessä on hyvä olla. Ei tarvita vuolaita sanoja, ei jatkuvaa puheenvirtaa - tuntuu kuin hiljaisuus puhuisi puolestaan. Olen onnellinen hänestä. Tuntuu pahalta, että myös hän on rikkonainen ja etsii apua pahaan oloonsa vääristä asioista, mutta hänestä itsestään minä olen onnellinen ja kiitollinen. Enempää en voisi olla.

400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.

A try is a lie.

Kuiva pakkasilma ylettää kotisohvallenikin - sinne, missä pitäisi olla lämmin ja turvaisaa. Heiluttelen jalkojani lattianrajassa ja tunnen hiljaisen hujun. Paleltaa ja väsyttää. Lupaan itselleni, että ensi kesänä tilkitsemme ikkunat ja ovet, jottei talvella niin paleltaisi. Jotteivat orkideat kuolisi kylmään ja kynttilänliekki olisi ainut, joka kerrostaloasuntoamme lämmittää.

Uni ei tule, vaikka kello käy jo aamun ensitunteja. Kuuntelen kellon tikitystä ja katselen ikkunasta näkyvää taivasta. Onkohan tuo cassiopeia? En jaksa mennä katsomaan tarkemmin. Tähtikuvio tuo mieleen ihmisen vuosien takaa; ystävän, joka oli läheisempi kuin kukaan koskaan. Mitä hänelle kuuluu nykyään? Missä hän on ja mitä hän tekee? Muistaako hänkin vielä, kuinka istuimme parvekkeensa lattialla ja puhalsimme tupakansavua hämärtyvään iltaan. Hän sen minulle näytti ensimmäisen kerran. Katso, tuo on cassiopeia. Ja me katselimme taivaalle etsien tuttuja tähtikuvioita, puhalsimme lisää savua pimenevään yöhön ja nauroimme ja itkimme. Toivon, etten koskaan unohda niitä hetkiä.

Aamulla huomaan painon taas pudonneen, ihan itsestään, liian nopeasti. Tästä ei tykkää mies, eivät ystävät, ei neurologi, ei psykiatri, ei terapeutti - vain sairaus minussa juhlii ja tanssii. Jälleen kilon kevyempänä. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni lujan lempeästi, rakkaudella. Lupaan yrittää vielä, vaikka noin ei voikaan luvata.

Meillä on ikävä!

Kun kuolema tuli liki, se kävi niin nopeasti. Ei kukaan osannut arvata, että sinun aikasi oli tullut. Emme voineet tietää, että viimeinen kohtaaminen jäisi lopulliseksi. Olit liian nuori, me huokaamme, vasta villi nuorikko. Kuka antoi tähän luvan? Yksi törmäys - liian voimakas yhteenosuma - jätti jälkeensä loputtoman kysymyksen: miksi?

Yritän ajatella: olet päässyt Kotiin. Olet onnellinen siellä.

Silti se ei lohduta tarpeeksi. Olit liian nuori.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: - miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Eeva Kilpi

Kun mikään ei mennyt, kuten piti.

"En minä näin elämääni suunnitellut," puhahti ystäväni syväluotaavan kahvikeskustelumme lomassa. Kuin olisi pukenut sanoiksi omat ajatukseni. Oma tulevaisuutenikin piti olla jotain kauniimpaa ja parempaa: mies, lapset ja arvostettu ammatti. Mihin ne lapset ja ammatti jäivät? Onhan se totta, ettei kukaan voi omaa elämäänsä valmiiksi maalata, mutta kun löydän itseni kaikkien näiden pieleen menneiden asioiden keskeltä, hento kysymykseni kaikuu: miksi?

Miksi en ollut tarpeeksi hyvä?
Miksi en päässyt tutkinto-opiskelijaksi?
Miksi vain avoimeen ammattikorkeaan?
Miksi loppuu työt, joissa olen hyvä?
Miksi en nauttisi tilanteesta?
Miksi istun taas uuden lääkärin vastaanotolla?
Miksi elämä on näin takkuista?
Miksi en ole hyvä koulussa?
Miksi epilepsia ei vaikene?
Miksi tämä risti on annettu kannettavaksi?
Miksi en löydä tarkoitusta?
Miksi mieli masentuu aina uudestaan ja uudestaan?
Miksi haluan satuttaa itseäni?
Miksi haikara ei löydä perille?
Miksi Jumala on hiljaa?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi syyttävä sormeni kääntyy aina itseä päin?
Miksi tästä tuntuu niin vaikealta nousta?
Miksi en uskalla tulla näkyväksi?
Miksi?
Miksi?

Mutta toisaalta, olisiko minusta koskaan tullut minua, jos kaikki olisi ollut ulkokultaista ja toiveideni mukaista?

Mutta. Kun mikään ei mennyt, kuten piti, löysin itseni jälleen jahtaamasta haaveitani. Ehkä kakskytkuusvuotias ei olekaan liian vanha toteuttamaan unelmiaan? Pitäisi aina muistaa, ettei asiat ole niin mustavalkoisia.

Etsin pakoreittejä.

Taideterapeutti kehottaa viipyilemään ahdistuksessa; olemaan vain ja keskittymään tunteeseen. Miltä kehossa tuntuu, mitä ympärillä tapahtuu, mitä tunnetta kuva voisi ilmentää? En osaa sanoa. Jälleen hoen tuota samaa, ja minua ahdistaa niin paljon, ettei löydy sanoja, muotoja, ei mitään. Katselen ovelle päin etsien pakoreittiä, yritän tavoittaa hänen syväluotaavia silmiään, mutta katseensa porautuu nyt liian syvälle. Lattia. Seinät. Polvi. Korua hapuilevat kädet. Vaalea laminaatti. Vesivärimaalaus. Mikään näistä ei auta minua pois, ja edelleen pitää vain viipyillä pahassa olossa. Parahdan, että on tosi paha olla, mutta hän vain katsoo tyynesti ja kertoo huomaavansa sen. Aika tuntuu ikuisuudelta, jokainen sekunti on liikaa. Yritän kietoutua enemmän ja enemmän itseni ympärille, että olisin pieni ja turvassa. Lopulta kirjoitan työni päälle sekä hennoin että vahvoin kirjaimin:

En osaa sanoa.
En tiedä.

Tiedänhän minä, että taideterapiassa on oikeasti turvallista - ja luvallistakin - ahdistua. Siellä en pääse vahingoittamaan itseäni, en tekemään mitään tyhmää. Mutta jokainen hetki tuntuu epäonnistumiselta; vaatimukseni itseä kohtaan kasvavat ja syydän ilkeitä käskyjä mielelleni, jokainen ahdistuksensekainen hetki on menetetty mahdollisuus olla terve. Ei hän tuomitse pahaa oloani, vaan yrittää auttaa voittamaan sen - mutta miksi tämä menee näin vielä vuosienkin jälkeen? Miksi terapiaprosessit ovat vielä kesken? Miksi en ole jo terve?

Tuntia myöhemmin näin ystäviä, jotka kertoivat minun näyttävän säteilevältä.

Jos jäisin tähän.

Olen täynnä ristiriitaisuuksia. Eilen katsoin itseäni hyväksyvin silmin, hymyilin peilille ja päätin, että tänään on hyvä päivä. Mutta. Tänään inhoan itseäni enemmän kuin aikoihin; kuvajaiseni on läski, oksettava ja kaikkea karmivaa.

Pitäisi olla jo laittamassa itseä, sillä olen menossa ulos väkijoukon keskelle. Juhlimaan, sanomaan heihei ja halaamaan. Yritän vältellä jo ajatustakin, ettei tarvitsi kohdata vaatekaapin sisältöä. Vaatteet ovat liian pieniä, rumia, epäsopivia, väärän värisiä ja ahdistavia. Liikaa vaatteita, silti liian vähän. Ahdistaa. Haluaisin vain käpertyä tähän sohvannurkkaan säälimään itseäni, kuten aina tällaisina päivinä. Istua vain tässä ja huomata illalla, etten ole tehnyt tai syönyt mitään, en puhunut kenellekään saatika haistellut ulkoilmaa.

Miksi aurinkokin jaksaa vain paistaa? Tänään on huono päivä.

Outolintu.

Olemme tulleet kylään miehen tuttavien luokse. Olen huono tapaamaan ihmisiä, uusia varsinkaan, enkä koskaan osaa sanoa mitään, en tehdä mitään, en olla mitenkään; jähmetyn kuin suolapatsas ja vaikenen. Jos vaikka haluaisinkin jotain sanoa, asia pelmahtaa suustani ulos ihan hassusti. Väärällä tavalla. Töksähtäen. Typerästi.

Pariskunta tekee ruokaa ja vatsanpohjastani kouraisee silkasta ahdistuksesta: grillattua lihaa ja kanaa, perunoita, juustoja, salaattia, maissia, sieniä... Apua! A-PU-A! Ajattelen olla kohtelias ja täyttää lautastani edes jollakin (mahdollisimman turvallisella). Otettuani alkuun kaksi pientä perunaa, vieras mies nauraa ja toteaa, että ihan kaksiko otat? Hän kohottaa kulmiaan huvittuneena. Tunnen aviomieheni katseen niskassani, melkein voisin jopa kuulla hänen hiljaisen pettymyksen. Olen outolintu. Saan koko pöytäseurueen nauramaan, kun syön maissia haarukalla ja veitsellä, ja he odottavat minua, kun järsin kanapalaani pienissä paloissa. Olen hidas, vaikka mielestäni aivan liian nopea.

Kotona mietin, mikä ihme minuun meni. Enhän minä kotona ole niin tarkka! On mennyt ihan mukavasti ruokien kanssa... Onko se kiinni siitä sosiaalisyömisestä? Tai kun en saa valmistaa ruokiani itse? Seuraavana aamuna päätän pistää itseni kuntoon - jälleen kerran. Haluan irti näistä kahleista, jotka rajoittavat minua joka suuntaan. Haluan näyttää hyvältä ja syödä juuri sitä, mitä haluan.

Matka on vielä kesken.

Koska haluan nauraa niin, että silmäni säteilevät.

Kolme päivää sairaalassa. Paljon jännitystä, haavakipua, uutta ja ihmeellistä - ja hienoja kohtaamisia. Sairaalassa olin vain nuori nainen keltaisessa pyjamassa - kukaan ei tunne, tiedä tai tuomitse. Olin enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Aloitin keskusteluja, hymyilin, kerroin mielipiteitäni ja kuuntelin. Nauroin, vaikka rintakehää vihloikin joka kerta. Mikä minut saa sulkeutumaan itseeni juuri tuttujen ihmisten keskuudessa?

Kuinka kaipaankaan sitä ihmistä, joka oikeasti olen!

On aika taas tehdä päätöksiä. Tulen todennäköisesti tekemään näitä vielä kymmeniä kertoja, mutta päätös on aina hyvä.

Haluan nauraa.
Olla utelias elämää kohtaan.

Luottaa ja uskoa hyvään.

Katsoa peiliin rohkeasti.

Tahdon itkeä.

Etsiä maailmasta hyvää.

Lohduttaa ja tulla lohdutetuksi.

Hyväksyä tunteet, en vain olla tietoinen niistä.

Katsoa ystävää pelkäämättä ja häpeämättä.

Kertoa ajatukseni ääneen.

Ihmetellä.

Haluan taas olla minä - niin hyvässä kuin huonossa. Ja ihan eniten haluan jättää masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön rippeet taakseni. Tiedän, että ne ovat olleet seuranani yli kymmenen vuotta, mutta tiedän myös, ettei minun tarvitse jatkaa matkaa niiden kanssa. Ne ovat ehkä jättäneet jälkensä minuun, konkreettisestikin, mutta niiden ei tarvitse enää hallita minua.

Päätän jälleen kerran parantua.

Parempia hetkiä.

Viime aikoina on menty aikamoista matalalentoa. Oikeastaan syöksylaskua ojan pohjalle. Siksipä haluan nyt, edes pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, keskittyä siihen, mitä muuta elämäni on ollut - paitsi sysimustaa ahdistusta ja kalorikammoa. Sillä kai se on jotain muutakin ollut.

Olen juossut. Paljon. Juokseminen on minun keinoni "nollata päätä" ja kertakaikkisesti rakastan sitä. Olen juossut kellon kanssa, ilman kelloa, pitkästi, lyhyesti, leikitellen, ottanut mäkivetoja. Kehittänyt siis itseäni tällä saralla. Ja ennen kaikkea nauttinut siitä tunteesta, kun jalat rullaavat asfaltilla. Silloin minun voi huomata hymyilevän.

Olen oppinut uutta työrintamalla ja iloinnut siitä. Jokainen päivä voi opettaa jotakin. Samaan aikaan toki odotan kutsua pääsykokeisiin (postittavat ensi viikolla, jaiks!), sillä kieltämättä opiskelu olisi pitkästä aikaa mukavaa. Olen myös pitänyt huolta kodista, ainakin vähän; tänään aloitin ikkunanpesu-urakan. Teen sen muuten aina mummon ohjeilla: lastalla ei tee mitään, paremmin saa kuivattua rytätyllä sanomalehdellä.

Lisäksi olen nauttinut auringosta ja lomasta, syönyt yhden jäätelön ja melkein toisen. Olen valvonut pitkään ja herännyt aikaisin. Kuunnellut lintujen laulukuoroa ja kaivannut metsään. Olen nähnyt äitiä kerran ja tullut siihen tulokseen (taas), että mitä harvemmin, sen parempi. Meillä meni ihan kivasti. Ja sekin on jo jotain! Ai niin, tapasin minä ystäviäkin. Yhtenä iltapäivänä.

Tämä päivä on tuntunut mahdottoman pitkältä, sillä heräsin jo puoliseitsemältä. Olen lomalla eikä mitään erityistä suunniteltua ole juuri yhdellekään päivälle. Pitäisi osata nauttia, mutta vähän outoa tämä on. Tänään nukahdin parvekkeelle aurinkoon ja paidastani piirtyi rusketusrajat.

Ehkä tänään on vähän parempi päivä.

Ehkä on hyvä sana.

Lentokentät ja lähtemisen tunnelma - pieni vapauteni.

Pesen valkoisia vaatteita, pakkaan matkalaukkuni ja lähden. Olen vapaa ja kohta kaukana täältä. Vierelläni ystävä, jota ikävöin jo liikaa.

Pääsiäinen mietteineen.

Tapasin ihanan ystäväni. Liian kauan aina kuluu aikaa välillämme, mutta ehkä on vain opeteltava mukautumaan - löydettävä ilo hetkestä. Ilo? Mikä ilo? Onko se sitä, kun katson turvallisiin silmiin ja tunnen, että nyt emme karkaa toisiltamme? Vai onko se aurinkoa, pääsiäisen sanomaa, vadelmapiirakkaa ja hyvin keitettyä kahvia?

Suru on, kuten eräs suomalainenkin (ihan hyvä) yhtye laulaa. Suru on aina ja se on painavaa, mutta voisiko hetkessä sitten kuitenkin (yrittää) löytää niitä ilonhippuja. Vaikka hentoja, mutta kuitenkin. Suru ja mustat tunteet ajavat takaa, mutta jospa kuitenkin pääsisi nurkan taakse piiloon - edes pieneksi toviksi. Nauraisi vain, että ähäkutti, nyt ette minua näe!

Olisi kai tehtävä päätöksiä, mutta olen niin huono niissä. Eilen sain osakseni silittelyä, yhteistä aikaa ja lempeitä katseita. Miksi tästä tehdään niin vaikeaa? Miksi suurimman osan ajasta saan vain kuvitella hellyydet, mutta kun olen todella harkinnut, toinen on mitä ihanin.

Ps. En todellakaan ole ehtinyt pysähtyä pääsiäiseen, ja se vähän harmittaa. Kiitollisuutta silti tunnen, kyllä minuakin ihan oikeasti rakastetaan. Ei muuten kukaan kuolisi minunkin vuokseni.

Nyt loppui hiljaisuus!

Nimittäin kotiuduimme pari päivää sitten ja voisinpa sanoa, että lumipyry löi suoraan vasten kasvoja. Teki mieli juosta äkkiä takaisin ja ottaa lento samoilla tavaroilla ja 15h istumisilla takaisin lämpimään. Laittelen tännekin muutamia lomakuvia, jahka saan käytyä ne ensin läpi.

Lomaltapalaajaksi olen ollut pelottavan tarmokas. Käynyt jo tapaamassa TP:tä, epilepsialääkäriä ja tärkein kaikista: purkanut laukut ja pessyt pyykit! Yleensä matkalaukkuni lojuu vähintään kaksi viikkoa avaamattomana ovensuussa, kunnes on pakko pistää tropiikille haisevat vaatteet pesuun. Kunnostauduimme shoppailussa oikein edellistenkin reissujen edestä ja tuliaisiksi Sri Lankasta tarttui mm. lepakkotuoli nahkapäällysellä, upea iiisoo taulu olohuoneeseen, pieniä puisia elefantteja, salaatinottimet, koruja, haaremihousut+mekko minulle ja miehelle pari paitaa, monenmonta purkkia teetä jajaja..! Olisin voinut ostaa koko kylän tyhjäksi kaikesta ihanasta! Jäipähän sinne vielä ostettavaa seuraavaa kertaa varten (!), joka toivottavasti toteutuu ensi vuonna.

Maa oli kerrassaan valloittava siltä osin ainakin ,mitä me näimme eli Colombo-Hikkaduwa-Galle-Yala-Nuwara Eliya-Kandy-Pinnawala - ja monet kaupungit matkan varrella. Kerron kuvien yhteydessä vähän tarkemmin, mutta pääasiallisesti olimme kaksiviikkoisemme Hikkaduwassa, mutta teimme kolmen päivän ja noin 800 kilometrin mittaisen lenkin Yalan kautta Kandyyn eli sisämaahan. Niin kaunis kaupunki tuo Kandy! Eihän Sri Lankaa ehkä paratiisiksi voi sanoa, ja näin luulevat varmasti pettyvät lomaansa, sillä roskia on (mutta myös roskiksia!) ja aika rosoista, mutta sitäkin kiehtovampaa. Se on semmoinen puoliksi kesytetty viidakko. Ja millä urheudella ja sisulla siellä on selvitty vuoden 2004 tsunamistakin! Ihania ihmisiä kohdattiin matkalla, eihän sinne voi olla menemättä uudestaan, kun jo nyt on ikävä takaisin.

Tänään tapahtui myös jotain aivan ihmeellistä: kohtasin ihmisen viiden-kuuden vuoden takaa. Sairaalassa. Eri kaupungissa kuin omani. En voi kuin hymyillä. Uskomatonta.

Mutta mitä teille kuuluu?

Ja tervetuloa, sinä uusi lukija!