Älä kerro kenellekään.

En tiedä, mistä se alkoi ja miksi.

Oliko se silloin, kun aamupuuro ei onnistunut ja kirosin ääneen? Ehkä siinä hetkessä, kun nukahdin sohvalle ja heräsin liian myöhään? Ei, se kurkisti olan takaa ensimmäisen kerran pukeutuessani iltaa varten ja katsahtaessani peiliin - silloin, kun totesin asun olevan naurettava ja minun sen alla vielä typerämpi. Ruma läski tyhmä oksettava idiootti.

Se tönäisi minua aivan varmasti silloin, kun seisoin auringon lämmittämällä parvekkeella ihmisjoukon keskellä. Juuri siinä hetkessä, kun puhalsin savua ilmaan ja nauroin. Älä naura, tyhmä tyttö! Narsissit kukkivat kauniisti parvekkeen pöydällä ja me joimme itsemme humalaan. Kyselimme typeriä kysymyksiä, lauloimme virsiä, otimme heilahtaneita valokuvia ja nauroimme. Silloin pysähdyin oikeasti ensimmäisen kerran ja ymmärsin, ettei se jättäisi minua rauhaan.

Katselin hetken toistaan kauniimpia ystäviä. Mitä ihmettä minä tein tässä joukossa? Olin kuin iso ja häiritsevä rikkaruoho värikkäiden kukkien keskellä.

Ennen kello kahta olin jo tanssinut hyvän tovin, kompuroinut ja päässyt jaloilleni. Sitten se säikäytti minut voimallaan ja oli pakko juosta. Istuin lukitun oven takana pienessä mytyssä ja heijasin itseäni, ei tämän pitänyt mennä näin. Ystävä tuli etsimään ja talutti turvaan, vei autolle saakka ja halasi lujasti. Itkin niin, että sattui. Olin sopinut sen kanssa, etten koskaan itkisi - ja nyt olin rikkonut sopimuksen. Se haukkui ja huusi, pakotti haluamaan kuolemaa. Miten saatoin pilata toisten illankin? Erityisesti hänen, joka itkuni otti vastaan.

Ja minä päätin, etten enää koskaan. Ei koskaan enää yhtään mitään tällaista. Tai ei, oikeasti se päätti puolestani. Se käski vaieta kaikesta ja niellä kipuni.