Naapurissa jonkun lapsi nauraa.

Silppuan paperista epämääräisiä paloja, leikkaan ja liimaan vailla suurempaa ajatusta - kunnes tyhjän sylin tunne jyrää ylitseni. Kiroan mielessäni, että ei minun tätä pitänyt ajatella eikä tästä kirjoittaa, mutta sanat vain täyttävät kollaasintekeleen. Tajunnanvirta poukkoilee villisti vailla järkeä - ja kohta sotkuinen käsiala on muotoillut sanoiksi juuri sen vaikeimman asian.

Keltainen kipu on vaatettanut itsensä mustaan surukaapuun, tai paremminkin yritelmään surusta. Siinä on kaipuu ja kasvava toivottomuus, pimeässä porttikäytävässä koliseva tyhjyys. Ystävien onnelliset kasvot, kasvavat vatsat, suurenevat odotukset. Vauvat, taaperot, kohta jo koululaiset. Ja lääkärin kieltolauseet, kehoitukset tottua ajatukseen kahden aikuisen perheestä. Polttavat kyyneleeni, jotka ilmaantuvat aina väärissä paikoissa.

Tekisi mieli repiä koko kollaasi, tuhota samalla se raskain ajatus ja asia, joka ei jätä rauhaan. Kunpa se menisikin niin! Haluaisin kysyä kysymyksen, montakin, mutta sanat jäävät poukkoilemaan sisälleni sekavina möykkyinä; vain keho kietoo itseään pienemmäksi ja yrittää estää vapinan, estää ahdistuksen. Tekstini on typerä, ajattelen, sen voi käsittää monella tapaa väärin ja nyt minun pitäisi puhua se auki. En pysty.

Miten lapsettomuuden aiheuttamaa kipua käsitellään?
Miten tyhjän sylin tunteen voi saada siedettävään muotoon?
Miksi tämä meni näin?

Kun pato murtui.

Hän sanoo taas, että olen yksi vaikeimmista. Etteivät hoidot todennäköisesti auta eikä tiettyjä tutkimuksia voida tehdä, koska riskit ovat liian suuret. Hän katsoo eri tavoin kuin kukaan lääkäri koskaan; silmissään samanaikaisesti päättäväisyys, lohdutus ja lämpö. Miksi kukaan katsoisi minua noin? Lapsihaaveet saavat isoja säröjä, kun hän laukoo totuuksia. Monet vaikeat tapaukset ovat suosiolla luopuneet ajatuksesta. Mutta minä en halua luovuttaa vielä. Polttavat kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kukaan ei ehkä koskaan tule kutsumaan minua äidiksi - ei, en suostu siihen!

Myöhemmin putoan ajatusten mustaan aukkoon ja havahdun, kun kahvimuki kaatuu linjastolle. Jostain ilmestyy ystävällinen nainen, hakee uuden tarjottimen ja puhelee mukavia. Siivoaa jälkeni ja kaataa uutta kahvia mukiin. Kiitän, pyydän anteeksi, hymyilen ja itken taas. Miksi kukaan tekisi minulle noin?

*

Kadulla äiti kahden lapsen kanssa. Kaupassa useampi perhe. Netissä video epilepsiakohtauksen saaneesta äidistä. Suru puskee läpi, vaikka kuinka yritän lyödä vastaan. Kierin itsesäälin kuralammikossa, purskahdan taas lohduttomiin kyyneliin. En kestä, vaikka kestän kuitenkin. 

Sanattomuus.

Blogiblokki.

Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta en saa niitä järkevään muotoon. Mielessäni pyörii lukemattomia tarinoita, sillä pimeys antaa aikaa ajatella. En koe olevani masentunut, ahdistustakin on verrattain vähän, mutta jokin saa minut umpisolmuun. Ristiriitaisuus repii minua pala kerrallaan ja minun tekisi mieli kietoutua turvaan, missä se ikinä onkaan.

Olen opiskellut enemmän kuin oli edes tarkoitus. Olen tarkoituksella ahkeroinut sillä saralla, koska töitä en voi tehdä. Yritän tällä kertaa totella neurologin sanoja, jotta saisin epilepsiani hieman rauhoittumaan. Työtauko on kieltämättä auttanut, vaikka kohtauksia satelee silti lähes päivittäin.

Tahtoisin kertoa niistä syvistä pyörteistä, joiden vietävänä mieleni on, mutta en pysty. Ehkä tämä vielä helpottaa, toivon niin, sillä elän kirjaimista, jotka tanssivat paperilla tai ruudulla. Ne antavat minulle vapauden, rauhan ja hymyn.

Blogiblokki ja -tauko. Kuin heittäisi suolaa haavoihin! Minä palaan kyllä. Tulen takaisin heti, kun löydän sanani. Miten kauan siihen menee? En tiedä.

Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?

Koiraihminen.

- Oletko enemmän koira- vai kissaihmisiä?
- Koira, kai.

Hän ottaa pehmoisen koiraeläimen ja ojentaa minulle variskäsinuken. En pidä siitä, miltä se näyttää tai tuntuu, mutta pyörittelen sitä käsissäni, koska hän kehoittaa niin. Hän on kyykyssä edessäni ja silittää pehmokoiran kuonolla jalkaani. Kavahdan pieneen myttyyn, käännän selkäni hänelle ja piilotan kasvot käsiini. Tekisi mieli huutaa "painu helvettiin!", mutta en kehtaa. Vaikeroin ahdistustani, mutta hän vain jatkaa. Olen jo lähellä potkaista, kun hän viimein ymmärtää perääntyä.

- Mitä tuo varis sanoisi tälle, jos ja kun tämä näyttäisi suloiselta ja kaipaisi rapsutusta?
- En tiedä.
- Sanoisiko se, että tämä on ihan paskiainen, vaikka tämä vain puskisi kuonolla ja olisi kiltti?
Nyökyttelen hiljaa.
- Ihanko oikeasti? En kyllä usko.
Nyökkään taas.
- Kuulehan, nyt tulkintasi tunteista meni ihan metsään. Jos tämä aina vain kuulisi olevansa paskiainen, niin tästä todennäköisesti myös tulisi sellainen, mutta eihän pieni ja kiltti voi olla semmoinen? Tämä vain haluaisi vähän rapsutusta.

En kestäisi yhtään enempää, mutta psykologi jatkaa sitkeästi asioiden penkomista. Jos osaisin, käskisin hänen olla hiljaa. Mennä poispoispois. Nyt! Heti! Silti jään miettimään käynnin jälkeen, miten hän on niin taitava? Ilman suoria sanoja hän osaa osua aina siihen kohtaan, mikä on kaikista kipein.

En ole ansainnut noin taitavaa ammattilaista auttamaan minua. Ei, en minä.

I woke up tired of life.

 
Ahdistus. Yksi perkele. Tunnen sen hiipivän jälleen jossakin, liikkuvan selkäni takana hiljaa. Odotan hetkeä, jolloin se levittää suuren ja painavan peittonsa päälleni, jättäen alleen värisemään hiljaa. Ehkä pääsisin sitä karkuun, jos juoksisin kovempaa? Tai ehkä kävelisin itseni uuvuksiin, yksi kaksi kolme tuhat? Tuhat tarkkaan harkittua ja hyvin astuttua askelta, yhä uudelleen, aina tuhat. Uudelleen ja uudelleen, kunnes voimat pettävät ja silmien eteen laskeutuu pimeä verho. Ja kun valo viimein pilkistää silmiin, on jo myöhäistä tehdä korjausliikettä.

Yksi kaksi kolme tuhat.

Oksennusyritys.

Terä ihoa vasten.

Nyrkit ja pää takoen seinää.

Pieni mytty lattialla.

Tuttavallisesti helisevät lääkepurkit.

Itku, jota ei tule ja viha, joka rikkoo.

Oliko taas pakko? Pakkoko olla heikko ja sortua väkivaltaan, kuten psykologi asian ilmaisi silitellen omaa, eheää ihoaan. Katsahdan ranteitani varovasti, mutta käännän pään nopeasti pois; liikaa sinipunaisia muistoja heikoista hetkistä, liikaa arpia kertomassa rikkonaisesta elämästä. Syviä haavoja tallotussa sielussa.

He sanovat, miten paljon paremmalta näytän. Sinussa on särmää, olet aivan erilainen. Miksi itse en tunne niin? Rakkain yrittää selittää: vielä kesällä näytit kuin haudasta revityltä, olit karmiva näky. Ei ole vaikea uskoa sitä, mutta miksi sain tällä kertaa enemmän pisteitä testistä, jos silloin olin kuin hullu mielisairaalan porteilla? Miksi he sanovat, että näytän pirteältä ja ryhdikkäämmältä? Miksi, perkele, miksi - inhoan tuota kysymystä! Miksi mieli halajaisi kuolla, jos ulkokuori hymyilee ja silmissä välkähtää valoa paremmasta? Olen kuin yksi iso kysymysmerkki tämän kaiken edessä.

Hear the words: "I love you, Mom."

Rakkaan ystävän vierellä on kotoisaa olla. Juon mustaa kahvia, paijaan kehräävää kissaa ja katselen lasta, joka nuolaisee omenaa ja kikattaa. Siinä hetkessä kaikki on hyvin. Kevyttä, rehellistä, huoletonta. Miten olenkaan saanut tuon ihmisen elämääni? Katselemme viisareiden vauhtijuoksua ja nauramme, puhumme, suunnittelemme tulevaa. On liian helppo olla, ajattelen, vaikka ei saisi.

Kunnes todellisuus lyö kasvoja vasten.

Lapsi on vähintään yhtä kaunis ja ihana kuin äitinsä; heidän rakkautensa repii sydäntäni monella eri tavalla. Naurahdan pienokaisen leikeille, kunnes kielletyt tunteet tulevat pintaan. Kaikki, mitä minulla voisi olla. Kaikki, mitä minulla ei ole. Itsekäs paska, ajattelen ja puren huultani salaa. Tunnen itseni niin vialliseksi ja tyhjäksi kuin ihminen vain voi. Haluaisin juosta pois, paeta ennen kyyneleitä.

Myöhemmin kävelen ahdistunutta ympyrää olohuoneen ja eteisen välillä. Tällä kertaa suru ei kysele lupaa, se päästää tuskaisen tulvan valloilleen ilman varoituksia. Lohduton itku ravistelee koko kehoa. Yritän hautautua peiton alle ja nyyhkiä hiljaa, mutta mies kuulee sen; hän tulee lähelle ja sulkee syliinsä. Ymmärtää ja sanoo rakastavansa. Kyllä minäkin itken toisinaan, hän kuiskaa hiljaa.

Jossain vaiheessa yötä lääke vaivuttaa minut sekavaan uneen, vaikka tyynyliina onkin märkä ja silmät surusta kipeät. Aamu on tuulinen ja kylmä, kyyneleet valuvat suolaisina puroina poskilleni. Eivätkö ne lopu koskaan?

Edit.
Taideterapeutti herättelee miettimään, näinkö lapsessa jotain itsestäni pienenä. On hyvä aina muistaa olla avoin erilaisille vaihtoehdoille, ei vain jumiutua ajattelemaan, että asiat ovat yksiselitteisiä. En osaa vastata kysymyksiinsä, mutta hän kehottaa pohtimaan asiaa. Mitä sinä näit äidin ja lapsen välillä? Onko siinä ehkä jotain, mistä olet itse jäänyt paitsi? Katson hetken hänen ohitseen ja vastaan yhdellä sanalla: äidinrakkautta.

Sometimes it's hard to conceive,
With all that I've got,
And all I've achieved,
What I want most
Before my time is gone,
Is to hear the words
"I love you, Mom."

Kellie Coffey: I would die for that

Maybe suicide is the answer.

But suicides have a special language.

Like carpenters they want to know which tools.

They never ask why build.

Anna Sexton: Live or die

Itsemurha. Mikä saa yhä uudelleen ajattelemaan asiaa mahdollisuutena, vaikka on jo kerran kokenut sen hämmennyksen, kun availee silmiään ensimmäisen kerran ja kolmena näkyvät kasvot pyörivät villisti silmissä? Sen oksettavan tunteen ja katseen, jota ei pysty kohdistamaan mihinkään; epätietoisuuden, kun ei ole varma minne on päätynyt ja miksi. Sairaalaan, aivan varmasti, koska tuo äskeinen hahmo oli pukeutunut vihreisiin, mutta päivystykseenkö? Ei tunnu siltä, on liian hiljaista ja rauhallista. Hoitajan sanat kaikuivat jostain kaukaa, vaikka kolmena näkyvät kasvot tulivat lähelle ja puhuttelivat lempeästi: Huomenta, olet teho-osastolla. Mikä on vointi? En jaksanut saati osannut vastata. Kellotaulu osui johonkin näkökenttääni ja iso monitori, mutta numeroista en saanut selvää - miksi nekin näkyivät kaikki kolmena? Miksi kaikki pyöri niin villisti?

Hitto. Olen elossa. Sydän oli kuulemma lyönyt lähemmäs kahtasataa. Sillä oli kova työ.

Tuntien kuluttua heräsin uudelleen kipuun ja huonoon asentoon, jota en kyennyt vaihtamaan. Lepositeet? Keho alkoi tuntua todellisemmalta, vaikka silmien avaaminen oli edelleen raskasta. Muistikuvat palailivat pätkittäin: lääkkeitä, tekstiviesti, mies, ambulanssi, veriset vaatteet ja ranteet. Minä todella olen elossa. 

Miksi ihmeessä näen itseni tappamisen edelleen yhtenä vaihtoehtona, vaikka olen kokenut sen häpeän? Kävelin kahteen hoitajaan ja tippatelineeseen tukeutuen suihkuun - liian suuressa avopaidassa ja violetissa vaipassa, katetroituna, kasvot mustana lääkehiilestä, kiitos hetkeä aiemmin poistetun nenämahaletkun. Ja silti melkein pyörryin muutaman minuutin seisaalla olemisen jälkeen. Olin yhtä kylmänhikeä, verta, lääkehiiltä ja oksennusta, enkä edes jaksanut pysyä pystyssä peseytyäkseni kunnolla. Seuraavana aamuna hoitaja ehdotti, että kävisin suihkussa vasta omalla osastollani. Siellä on oma shampoosikin ja parempi suihku. Ei auttanut kuin myöntyä.

Myöhemmin omahoitajani katsoi syvälle silmiin ja totesi kiertelemättä totuuden: Näytät aivan järkyttävälle, tiesitkö? Tiesinhän minä, tiesin ja tunsin. Minulla oli päällä XL-kokoinen aamutakki, liian suuret housut ja pinkki avopaita, kun istuin pyörätuolissa, jonka toinen rengas oli vähän liian tyhjä. Hoitaja työnsi minua vauhdilla läpi kanttiinin ihmispaljouden, hissien ja käytävien. Syvä häpeä ja masennus loivat harmaita sävyjä kasvoilleni ja silmistäni paistoi tyhjyys, vaikka yritin pitää katseeni sylissä. Aamutakki kätki ehkä sisäänsä laihtuneen olemukseni ja ommellun ranteeni, mutta eivät kyynelten valuttamia ripsivärejäni poskillani. Eivät epätoivoa, vihaa, surua tai syvää häpeää.

Miten valmiiksi tullaan?

Olen miettinyt usein, mikä pitää minua kiinni syömishäiriöhelvetissä ja masennuksen syvissä vesissä? Kyselen itseltäni, miten muutos tapahtuu? Kuka aukaisee sen oven, jonka kovaan pintaan päätäni jatkuvasti hakkaan?

Miten valmiiksi tullaan silloin kun
Elämä liikaa pelottaa
Voisikohan joku viisaampi selittää, miksi
Itken kun saisin nauraa

Epäonnistumisenpelko saa ennakkoon luovuttamaan

Epävarmuus tulevasta, pistää menneisyyteen kaipaamaan

Jo kauan aikaa sitten pystyin luopumaan ajatuksesta, että syömishäiriö olisi ilkeä tyttö sisälläni, joka käskyttää ja pitää nälässä - ja lopulta vie nälän pois kokonaan. Se tyttö, joka nauraa pirullisesti, kun lisään lasiin vettä ja lasken syömättömiä tunteja, kaloreita, viinirypäleitä, porkkananpalasia, kaurahiutaleita. Kaikkea. Olin aina vihannut laskemista - matematiikkaa kaikessa muodossaan - mutta rakastuin kaloreiden laskemiseen. Grammoja, energiamääriä, makaroneja pienellä lautasellani, nukkumattomia tunteja, juostuja kilometrejä, kulutettuja kilokaloreita. Kaikki muuttui laskemiseksi; tein sitä aamut, päivät, illat, yöt. Teen sitä satunnaisesti edelleen, kun syöksyn pohjalle, mutta voi miten sitä nykyään inhoankaan! Inhoan, mutta rakastan. En osaa elää ilman, en, vaikka kuinka yrittäisin.

Miten lempeiksi tullaan toisilleen
 Jos kauniit sanat ovat unohtuneet
Miten muutoksia itsessään milloinkaan huomaa
Jos niitä ei kukaan näkyviksi peilaa

Rakkaudesta voi haaveilla, mut pelkuri ei koskaan mitään saa

Pitäisi uskaltaa olla läsnä ja toisinaan itseään haavoittaa

Mutta mikä se on - se sietämätön Perkele - joka pitää minua kiinni tuossa kaikessa? Tottumus? Viehätys? Pelko? Hyväksyntä? En todellakaan tiedä. Ehkä se onkin vain tapa, josta en osaa päästä eroon? Näinä sietämättöminä hetkinä ajattelen, miten kaunis on hauras ihminen, jonka luut törröttävät ja raajat ovat hennot kuin vastakasvaneet oksat. Valmiina katkeamaan hetkenä minä hyvänsä ja lähtemään tuulen riepoteltavaksi. Oi, miten vahva ihminen tuolloin onkaan! Vai onko? Olenko minä ollut vahva heikkoina hetkinäni? Olenko oikeasti? (Tässä vaiheessa mieleni syövereistä nousee kipakka huuto, etten ole ikinä niin laihaheikkovahvakaunis ollutkaan! Shhh.)

Muiden joukossa koitan laulaa
Sanoja, jotka liiaksi koskettaa
Siunaa äitiä, siunaa isää
Nyt paremmin tiedän, miksi näin lauletaan

Ehkä vielä joskus. Ehkä. Kyllä? Toivottavasti. 

Irina: Miten valmiiksi tullaan

Ei sen näin pitänyt mennä.

Torstaina oli punnitus; paino oli pudonnut ja teki mieli hyppiä riemusta, mutta yritin hoitajan edessä riemuani vähän peitellä. 49kg - siis taas puoli kiloa vähemmän kuin viimeksi. Enemmänkin. Tänään kotivaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän. Iloitsin mielessäni ja valehtelin miehelle, joka kysyi vaa'an lukemaa. Ei hän minua uskonut, tiedän sen, sillä olen maailman huonoin valehtelemaan. Äänestäni kuulee valheen paksun sävyn. Aina. Kuka tahansa, tuttu tai tuntematon. Sen näkee jo pelkästään kasvoistanikin. Tai sitten se oli syömishäiriömörkö, joka puhui. 

Hoitoneuvottelussa sain kaksi vaihtoehtoa: uloskirjaus osastolta tai syömishäiriöhoitoon sitoutuminen. Lääkäri ei ole lainkaan huolissaan painostani (HAA!), joka on BMI:n valossa vielä hyvinkin normaalipainon puolella, joskin laskusuunnassa. Minäkään en ole enää huolissani - sairaus vie minua taas. Peilistä katsoo takaisin vain jättimäinen läskikasa. Täyttä ihraa ja oksetusta. Mutta mies ilmaisi huolensa ja lääkäri tarttui siihen, hitto. Mutta hoito vaatii minun sitoutumistani, jota en kyennyt lupaamaan; minulle annettiin viikonloppu aikaa miettiä asiaa ja maanantaina olisi uusi neuvottelu asiasta. En voinut sanoa suoraan vain haluavani laihtua. Kerroin kyllä tosiasioita siitä, miten pelottaa, että syömishäiriöhoidossa minä vain paisun ja paisun kuin pullataikina.

Pelottaa luopua jostain, mikä on ollut osa minua 14-vuotiaasta saakka.

Haluan vain pois osastolta.

Kotiin.

Laihtua.

Onnistua.

Silitä minua!

Tunti ja vartti on mennyt kohtuullisen hyvin, ei liioin ahdistuneissa tunnelmissa. Sitten se iskee taas: toiminnallinen kohtaus. Istun maassa ja puristan itseäni pieneen sykkyrään, etteivät kouristukset pääsisi valloilleen. Taideterapeutti kysyy: saako silittää? Ja minä nyökyttelen kouristelevan vartaloni lomasta. Hän silittää ja puhuu rauhallisella äänellä, kunnes ahdistus antaa periksi ja lihakseni rentoutuvat. Kuiskaan hiljaa, että hän on kiltti ja hän kuiskaa saman minulle takaisin. En usko sitä - miten voisin?

Illalla jään pohtimaan, miten on mahdollista, että siedän silittämisen, sylissä pitämisen ja ympärilleni kietoutuvat käsivarret, kun kaikki koskettaminen on ollut aina niin vaikeaa. Miksi kuitenkin kättely tuntuu epämiellyttävältä? Miksi silmiin katsominen ahdistaa? Miksi kavahdan liian lähelle tulevaa ihmistä, mutta pystyn antautumaan toisen, turvallisen ihmisen, syliin - ja oikeastaan jopa kaipaan sitä? Pieni lapsi sisälläni huutaa usein: Silitä vielä! Älä lopeta! Pidä minua vielä hetki tässä, vaikka ahdistus menikin jo; minua pelottaa ja tässä on niin turvallista olla. (Mutta aikuinen minäni vaikenee visusti.)

Ehkä se on juuri se sisäinen lapseni, joka kaipaa heijaamista ja paijaamista, sitä, mitä ilman se on silloin aikanaan jäänyt. Että joku tarttuu kädestä ja leikkii pitkillä hiuksillani letittäen ja kiertäen. Kuiskailee lauseita, hymyilee ja hyväksyy. Eikö jokaisen meidän sisäinen lapsi kaipaa sitä aina joskus, vaikka ikää itsellä olisikin?

Kivulle kasvot.

Huoneeni ovi on lukittu päivisin; täytyy pyytää lupa, jos sinne haluan. Perustella, miksi ja mitä varten ovea olisi syytä avata. Kaikki terävät ovat viety pois. Viimeksi neulomuspussin sisältö pengottiin läpi, kun olin lyönyt sakset läpi kyynärtaipeestani. Neulepuikkojen antavat vielä olla - sentäs!

Eilen illalla huijasin keittiönaisen avaamaan oveni: vaihdan vain yöpaidan. Ovensaranat vinkaisivat ja kuulin lukon painuvan kiinni. Vihdoin täällä! Yksin! Teen kivulle kasvot, vihalle muodon; ilmaa halkovat kynät, paperit, hoitosopimukset, kirjat, vaatteet ja tuolit. Ei riitä, teen sen uudestaan. Sinne meni sisäkengätkin päin siniharmaata seinää. Piilouduin pienimpään nurkkaan ja hakkaan itseäni niin lujasti kuin osaan. Pää, käsi, jalka seinään. Nyrkit vievät tuskaa taas vähän kauemmaksi.

Vierihoitaja on tovin hiljaa. Katselee vain ennen kuin komentaa nousemaan ylös ja kyllästyy hakkaamiseeni. Käskee taas. Ja taas. Olen kuin pahainen kakara, joka ei tottele. Inhoan itseäni. Pitkän taistelun jälkeen myönnyn ottamaan lääkettä, jonka pitäisi rauhoittaa. Vajoilen uneen ja havahdun paniikkiin useasti, kunnes kouristelut alkavat voimallisina. Puolitoista tuntia sätkin ympäri sänkyä, lattioita ja sängynalusia. Vihaan tätä. Vihaan itseäni.

Lisää rauhoittavaa.

Aamulla käteni ovat mustelmilla ja sidokset verillä. Itku meinaa päästä, mutta viha peittää sen alleen.

Kiltit tytöt eivät itke.

Olen taas ollut hiljaa aivan liian kauan. Soimaan itseäni, vaikkei ehkä olisi tarvetta siihen; joskus sanat vain jäävät puolitiehen. Päivittäin olen lukenut teidän kauniita blogikirjoituksia, hymyillyt ajatuksillenne ja vaientanut omat sanani. Ja ihmetellen miettinyt, miten kiitollinen olen blogiini eksyneistä uusista lukijoista. Tervetuloa, te kaikki!

Viikko sitten istuin jälleen taideterapiasalin lattialla ja kirjoitin ristiriidoista ja surusta. Siitä, miten suru yhtäkkiä yllättää ja nostaa pienet kyyneleet silmiini, kyyneleet, jotka vetäytyvät pois samantien. Suru tuli - ja sitten jo meni pois. Juoksiko se karkuun? Mihin se piiloutui ja miksi? Ajattelin, miten turvallista nyt olisi itkeä, jos osaisi, mutta enhän minä osaa. Kyyneleeni ovat liian arkoja tulemaan esiin jopa silloin, kun turvallinen ihminen istuu vastapäätä ja katsoo hyväksyvästi silmiin. Sanojen loppuessa tein kuvan. Se oli ruma ja kauhea, mutta siinä ne nyt olivat: ahdistus ja suru samalla paperilla. Lopulta kirjoitin lisää ja tunsin surun liikahtavan rintakehäni alla uudestaan.

Lapsena ei ollut mahdollisuutta surra. Herkkänä pikkutyttönä otin vanhempien lohdutusyritykset käskyinä, joita ei sopinut uhmata. Älä itke! kuulosti korvissani lähinnä määräykseltä, jota piti totella. Ei siinä kai liikaa lämpöä ollut muutenkaan, mutta olisiko minulla oikeasti ollut mahdollisuus itkeä, jos olisin vain uskaltanut? Mikä minut sai piilottamaan kyyneleeni, itkemään salaa oman huoneen kätköissä? Kiltin tytön leima? Pelko?

Siellä sinä, missä minä?

Olen ollut hiljaisuudessa. Opetellut tuntemaan iloa, surua, vihaa. Perustunteita, silti niin pelottavia; miten terve ihminen ne kohtaa? Mitä tarkoittaa perustunne? Mitä jos suru kasvaa liian suureksi ja siihen hukkuu? Tai entä jos viha roihahtaakin liekkeihin, polttaa jalkoja ja lopulta koko ihmisen? Miksi minä en osaa itkeä? Miksi viha hävettää?

Oikeastaan ei ole ollut sanoja, vaikka olisin halunnut kirjoittaa. En tiedä, onko nytkään, mutta halusin vain ilmoittaa itsestäni. Täällä minä olen. Jossain. Ja pärjään kyllä.

Haaveilla kehtolaulusta

Kipu ei kuole huutamalla. Ei itkemällä. Ei mitenkään. Vakuutan ymmärtäväni kaiken tarkoituksen, mutta valehtelen. Miksi minun sylini jää tyhjäksi?

Olen niin onnellinen ystävistä tuttavista kadunkulkijoista, jotka odottavat sitä suurinta ihmettä, mutta - aina on se mutta. Sana, joka tappaa onnellisuuden, pukee sille katkeruuden kipeät vaatteet ja pakottaa hymyni kertomaan kaikkea muuta kuin totuuden. Kuka odottavalle voisi sanoa, että olen kateellinen ja tukahdutan kyyneleitäni, kun en niitä näyttääkään voi? Niinpä.

    

Kun rajat hämärtyvät.

Muuttunut kehoni ihmetyttää; kuka ja millainen minä olen, missä menevät rajani? On outoa yhtäkkiä mahtua siihen pienimpäänkin mekkoon, joka on lojunut jo kaksi vuotta kaappini perukoilla odottamassa päivää, jolloin mahtuisin siihen jälleen. Siis tätä päivää? Toisaalta mekko on myös odottanut sitä päivää, kun sen uskallan hävittää. Useasti olen yrittänyt, mutta joka kerta epäonnistunut. On vielä kahdet housut, joihin on matkaa neljästä viiteen kiloa - toivottavasti sellaista päivää ei tule koskaan. Silloin olisin aivan liian pieni. Nyt mahdun vielä normimittoihin ja siihen muottiin, joka on ihan ok. Tavallinen. Mutta silti tämä hämmentää; miten ja miksi näin kävi? Missä välissä? En ehtinyt huomata itsekään- kuulin vain muiden sanovan, miten pienenen silmissä.

Tuntuu omituiselta hukata rajansa, juuri kun ne on oppinut tuntemaan. Katson peilistä nuorta naista, joka ei olekaan enää niin vastenmielinen. Naista, joka on pienempi - siis kauniimpi? Miksi olen näin hukassa? Minne meni kaikki se, johon juuri ehdin tottua? Miten osaan hypätä oravanpyörästä ennen kuin on liian myöhäistä?

On aamuja, jolloin hypin voitonriemuisasti kylpyhuoneessa ja hymyilen leveästi; jokainen sentti ja gramma merkitsee. Paljon. Jokainen näkyväksi tullut luu merkitsee. On myös päiviä, jolloin lasken kaloreita ja tunteja ruokailujen välissä. Neljän tunnin välein olisi hyvä syödä, mutta venytän aikaa niin kauan kuin pystyn. Minulle sanottiin, että sitä voisi kutsua jo paastoamiseksi - nyökkäsin, mutta mielessäni kielsin totuuden.

Silti joku sisälläni hätkähtää ja kyseenalaistaa sen kaiken; eihän tässä näin pitänyt käydä? Olen niin väsynyt tähän ainaiseen taisteluun.

Selittämätöntä.

He hankkivat niitä. Suunnittelevat, odottavat yhdeksän kuukautta, onnistuvat.

Tammikuu
Helmikuu
Huhtikuu
Kesäkuu

Loputtomasti uutisia syntyvistä pienokaisista, jotka tuhisevat, parkuvat, jokeltavat ja hymyilevät. Kapaloihin käärityistä, jotka ovat itkettävän ihania. Rakastettavia. Kauniita. Vähän ruttuisia. Pyöreäposkisia. Kasvavat hetkessä.

Lyön päätäni seinään, itken ja huudan. Pitäisi olla onnellinen heidän puolestaan - ja olenhan minä! - mutta syvälle sydämeen sattuu. Lasken päiviä, kuukausia, vuosia, jotka ovat menneet odottaessa sitä rakkainta pientä myttyä, jonka sulkea syliinsä. Tiitiäistä, jota suojella maailman pahuuksilta ja jolle opettaa oikean ja väärän eroa. Katso, pienokainen, tämä on maailma - minä suojelen sinua ihan kaikelta.

Vuoden päivät meni taas hyvin; kestin onnelliset uutiset, odottavat äidit, lastenvaatekaupat ja äitiyspakkauksien esittelyt illan uutisissa. Mutta raja tuli uudelleen vastaan. He sanovat, että pitää olla kärsivällinen. Luottaa. Kyllä se siitä vielä. Niinkö?

En jaksa enää.


Ps. Kuuntele myös tämä koskettava kappale.


 

Kohtaamisia.

Paperi näyttää aivan liian isolta ja valkoiselta, kammoksuen vilkuilen sen jättimäisyyttä. Materiaalit ja välineet ovat väärät: maalia, teloja, pumpulipuikkoja ja talouspaperia. Paniikki alkaa kuristaa kurkkuani, tunnen sen läheisyyden. Tehdään kohtaamisia, hän sanoo. Taiteen kohtaamisia paperilla. Yritän, epäonnistun, vetäydyn. Peliin on luotava sääntö; sanottava toiselle, mihin asti saa tulla vastaan. Jossakin menee raja - ehkä puolivälissä - tällöin kuiskaan varovasti stop ja kohtaamista ei koskaan tapahdu.

Ymmärrän myöhemmin, miten paljon haluaisin päästää ihmisen lähelleni; kertoa hänelle, kuka minä olen ja miksi, mutta pelkään sitä paljon. Pelkään menettämistä ja satuttavia sanoja, epäonnistumista ja lempeitä katseita. Mutta kuka mittaa epäonnistumisen? Miksi lempeä katse satuttaa eniten? Entä jos ystävä ei irrotakaan otettaan kädestäni, vaan pysyy siinä vierellä huolimatta elämäntarinastani? Mitä jos sanansa ovatkin täynnä rakkautta? Voiko se edes olla mahdollista?

En osaa uskoa ansaitsevani mitään niin kallisarvoista, siksi tosielämän stop-sääntö on antanut minulle mahdollisuuden paeta ennen kuin toinen on liian lähellä. Ennen kuin hän ehtii ymmärtää, etten minä ole niin hyvä ja arvokas kuin muut, en laisinkaan tutustumisen arvoinen.