Silitä minua!

Tunti ja vartti on mennyt kohtuullisen hyvin, ei liioin ahdistuneissa tunnelmissa. Sitten se iskee taas: toiminnallinen kohtaus. Istun maassa ja puristan itseäni pieneen sykkyrään, etteivät kouristukset pääsisi valloilleen. Taideterapeutti kysyy: saako silittää? Ja minä nyökyttelen kouristelevan vartaloni lomasta. Hän silittää ja puhuu rauhallisella äänellä, kunnes ahdistus antaa periksi ja lihakseni rentoutuvat. Kuiskaan hiljaa, että hän on kiltti ja hän kuiskaa saman minulle takaisin. En usko sitä - miten voisin?

Illalla jään pohtimaan, miten on mahdollista, että siedän silittämisen, sylissä pitämisen ja ympärilleni kietoutuvat käsivarret, kun kaikki koskettaminen on ollut aina niin vaikeaa. Miksi kuitenkin kättely tuntuu epämiellyttävältä? Miksi silmiin katsominen ahdistaa? Miksi kavahdan liian lähelle tulevaa ihmistä, mutta pystyn antautumaan toisen, turvallisen ihmisen, syliin - ja oikeastaan jopa kaipaan sitä? Pieni lapsi sisälläni huutaa usein: Silitä vielä! Älä lopeta! Pidä minua vielä hetki tässä, vaikka ahdistus menikin jo; minua pelottaa ja tässä on niin turvallista olla. (Mutta aikuinen minäni vaikenee visusti.)

Ehkä se on juuri se sisäinen lapseni, joka kaipaa heijaamista ja paijaamista, sitä, mitä ilman se on silloin aikanaan jäänyt. Että joku tarttuu kädestä ja leikkii pitkillä hiuksillani letittäen ja kiertäen. Kuiskailee lauseita, hymyilee ja hyväksyy. Eikö jokaisen meidän sisäinen lapsi kaipaa sitä aina joskus, vaikka ikää itsellä olisikin?