Kolme(kymmentä).

"Kun rämmin syvimmällä jossain, he vain hävisivät. Ihmiset. Ympärilläni pyörineet, äänekkäät, eläväiset. Nyt he ovat vain muisto menneestä. Enää harva katsoo kohti, saatika silmiin. Ehkä tietämättömimmät uskaltavat vaihtaa sanasen, koska heille valhe jaksamiseni rajoista on edelleen totta. Vetäytymälläkö työnsin muita pois kovemmin kuin koskaan? 

Jäljelle jää jotain niin halpaa, ettei kannata edes vaivautua. Jotain niin likaista, ettei sitä puhtaaksi saisi. Turhaa, unohdettua, tarpeetonta. Roskaa. Kuka tarvitsee ihmistä, joka ei ole sopiva? Parempi, että ohitat katsomatta."

Yllä oleva teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2011, löysin sen vanhoja muistiinpanoja tutkaillessani. Miten huonosti olenkaan tuolloinkin voinut! Miten huonosti sitä ihminen onkaan voinut nuoruudesta aikuisuuteen asti? Miksei asiaan puututtu jo silloin, kun ensimmäiset hätähuudot parkaisin?

Viime aikoina olen pohtinut taas keväisiä merkkipaaluja. Osastojakson kamaluutta, sitä törkeää - ja tärkeää - väliintuloa, jonka neurologini uskaliaasti teki. Sitä totuutta, että täytin kolmekymmentä, vaikka minun ei koskaan pitänyt elää tänne saakka. Nyt kuitenkin nautin olostani, vaikka horjahtelenkin välillä; nyt kuitenkin enemmän surusta kuin sekavan ahdistuksen voimasta. Minä elän! Kesäkuun alussa maailmani heilahtaa taas, tiedän sen, sillä itsemurhayrityksestäni tulee kuluneeksi kolme vuotta.

Osastojakso ei ollut täysin turhakaan, siellä oli hetkensä. Montakin.
Kun kirpeä alkukesä sekoittui tupakansavuun.
Kun nauratti ja ahdisti samanaikaisesti.
Kun useampi hämmensi ruokaansa lusikalla edes yrittämättä syödä sitä.
Kun musiikkiterapiassa vallitsi totaalihiljaisuus.
Kun puolen tunnin kävelyt vaihtuivat tunnin juoksulenkkeihin.
Kun huoltoasemakahveista tuli vakio ja ventovieraasta ystävä.

Kolme vuotta osastosta, kohta kolme vuotta itsemurhayrityksestä.
Ikää kolmekymmentä vuotta.
Epäonnistumista tuli elämäni paras onnistuminen.

Kun halusin kuolla.

Reilu vuosi sitten istuin neurologin vastaanotolla, käärin kämmeniä neuleen hihojen sisään ja yritin vähäisin voimin peitellä ahdistustani. Ei onnistunut. Päättäväinen neurologi katsoi minua aivan toisenlaisin silmin - entistä inhimillisemmin - ja kysyi sen kysymyksen: "Jäisitkö osastolle muutamaksi päiväksi?" En osannut vastata. Nyökyttelin, puistelin päätäni ja lopulta parahdin: "En mä uskalla! Mitähän mieskin siihen sanoo?" Neurologin katse oli yhtäaikaa kysyvä ja ymmärtävä, kun hän tarttui puhelimeen ja soitti miehelleni. Soitti osastolle. Ja jo kohta olin siellä keltaisessa sairaalapyjamassa, kovalla sängyllä tuijottamassa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistan ajatelleeni, jospa kaikki olikin vain yhtä suurta aprillipilaa. Ei ollut. Eikä paljoa naurattanut.

Siitä on tarkalleen vuosi ja viikko, muutama päivä vaihtui useampaan kuukauteen ja useaan eri osastoon. Aika on hämärtynyt, maalannut kai kultareunoja muistoille, mutta luulisin siirtyneeni näihin aikoihin kotikaupunkiini, lukittujen ovien taakse. Vuosi on kiitänyt nopeasti, luulen. Olen vahvempi nyt - siihen ei tosin paljoa vaadita - ja viime aikoina mieleni on vallannut syvä kiitollisuus kaikkia hoitotahojani kohtaan. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heidän kärsivällisyyttään, osaamistaan ja osaamattomuuttaan. Ilman kuulevia korviaan ja toivoa valavia sanojaan. Mutta miten sanoa kiitos?

Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä, mutta ainakin voin rehellisenä tunnustaa, että enää en halua kuolla. Ei, haluan nähdä ja kokea tämän elämän - oli se sitten lyhyt tai pitkä. Tahdon uskoa, että sillä on jotain annettavaa vielä.

TKI.

 
Herään ennen herätyskelloa ja kuin rutiininomaisesti kävelen ensimmäisenä vaa'alle. Paino on noussut ja purskahdan lohduttomaan itkuun, jossa kyyneleet jäävät jälleen puolitiehen. Itkettää, suututtaa ja harmittaa. Olen niin vihainen itselleni, Ykälle ja koko maailmalle. Vaaka valehtelee, kuiskaa ääni päässäni, mutta eihän se voi. Ei ei ei. Päätän kävellä sairaalalle, vaikka matkaa onkin liian paljon ja aikaa liian vähän. Päätän myös irroittaa patterin siitä kirotusta vaa'asta, mutta en pysty siihen. Ykä kietoo otteeseensa, se huutaa ja riehuu mielessäni kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, jolta vanhemmat ovat kieltäneet karkkipussin ostamisen.

Tänään on huono päivä. Eilen oli huono päivä.

Sullon vaihtovaatteita reppuun ja kiroan itseni, kiroan kaiken mahdollisen. Minun kuuluisi iloita, sillä tänään on uloskirjoituspäiväni, mutta olen vihaisempi ja surullisempi kuin aikoihin. Mihin katosi se kaikki varmuus minusta, joka monta päivää piti majaa luonani? Torun itseäni niistä karkeista, joita eilen menin syömään. Ei ollut edes herkkupäivä, kiroan. Ei niitä olisi saanut syödä.

Radiossa soi Suru on kunniavieras ja mietin, missä minun kunniavieraani on. Miksi se ei ole tullut kylään, vaikka olen odottanut sitä jo liian pitkään? Olen ollut lähinnä vihainen, tuskastunut ja ahdistunut. Tuntenut tyhjyyttä ja kaikkea mahdollista niin paljon yhtäaikaisesti, että se on muuttunut ahdistukseksi.

Eilen olin varma, että tapan itseni kohta. TKI-ahdistus. Hoitaja ei vie saksia pois huoneestani, vaikka osoitan niitä ja sanon, että tekisi mieli viiltää ranteeni auki. En uskalla olla huoneessani yksin, etten tekisi mitään. Uskallanko tänäänkään? En kuitenkaan osaa sanoa hänelle, että tee niille jotain, perkele, etten minä ota niitä ja viillä ranteitani! Ei, en uskalla. Aina pitää olla jokin takaportti: lääkkeet, mattopuukko, sakset - mitä vain. Hyvä b-suunnitelma, jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mutta hoitaja vain katsahtaa niihin ja toteaa: voi että. Oloni on pahentunut, etkö näe? Vikisen hiljaa peiton alta tuskaisia sanoja - pieneen myttyyn kääriytyneenä - ja yritän pitää itseni edes suunnilleen kasassa.

Napsin rauhoittavia kuin karkkeja, mutta mikään ei auta. Miksei mikään tai kukaan auta? Miksi miksi miksi? Tapan kohta itteni, sanon ja etsin jälleen kyyneleitä, mutta en löydä. Nekin ovat sitä mieltä, että tänään ei kannata ilmaantua. Ei tänään, ei koskaan.

Relapse.

Kymmenkunta punaista viirua koristaa jälleen rannettani. Tuoreita, verestäviä, ei vielä sinipunaisia, kuten vanhemmat arvet. Miten häpeänkään itseäni! Kirjoitan päiväkirjaan: haluan kuolla, vaikka en haluakaan. Suurin toiveeni on tulla pelastetuksi itseltäni. Tulla autetuksi.

Lääkäri uloskirjaa minut osastolta typeryyksieni vuoksi ja he tenttaavat minua, hoitaja ja lääkäri, luulinko heidän vain katsovan asiaa sormiensa lävitse. Puistan päätäni ja samalla tulevat suuret, suolaiset kyyneleet, jotka ravistelevat koko vartaloa. Murrun pieniksi palasiksi heidän edessään, vaikka tiedän, että ansaitsin sen. Uloskirjauksen. Potkut. Nielen tuntemani epäoikeudenmukaisuuden, pakkaan tavarani hysteerisenä itkien enkä katso hoitajaa silmiin, vaikka hän kuinka yrittää. Puristan pientä nukkea käsissäni ja itken, itken, itken.

Illalla - kun kyyneleet ovat hieman helpottaneet - ymmärrän, miksi tarvitsin tämän herättelyn. Mietin lääkärin sanoja: sehän on aivan sama oletko kotona viiltelemässä vai täällä, kun et kerta pysty sitoutumaan sääntöihin. Niinpä. Ihan sama. Ja minä päätän yrittää. Ihan oikeasti yrittää. Viikko ilman terän tanssia ihollani tuntuu alkuunsa mahdolliselta tavoitteelta. Viikko. Sitten kuukausi. Sitten jotain enemmän: loppuelämä.

Jos haluan vielä osaston apua (haluan!) tähän vointiini, minun on pystyttävä sitoutumaan sääntöihin ja ennen kaikkea antauduttava hoidolle, vaikka se onkin niin pirun vaikeaa. Mutta minä haluan pystyä siihen viikon päästä, kun saan uuden mahdollisuuden. Haluan ja tarvitsen apua, en selviä yksin. Tarvitsen jonkun auttamaan minut alkuun tällä tiellä. On vain tartuttava niihin köysiin, joita tämän syvän kaivon pohjalle on heitetty.

Haluan parantua. Aion parantua. Viikon päästä kerron sen heillekin: olen ajatellut. Haluan muuttua.

Kipu ei kuole.

Olen niin väsynyt.
Elämään.

Osastoelämää.

"Millaista siellä osastolla on?"

Eräs lukijani esitti edellä olevan kysymyksen, johon ajattelin vastata pidemmin, sillä en vain saisi sanoja mahtumaan kommenttilaatikkoon. Turvallista. Tuttua. Ahdistavaa. Pitkästyttävää. Helpottavaa. Adjektiiveja löytyisi vaikka millä mitalla!

Oloni kotona kävi niin ahdistavaksi ja pelokkaaksi, etten enää vain kyennyt siellä olemaan. Mietin koko ajan kauhuissani, mitä itselleni tekisin - ja mitä olinkaan jo tehnyt! Liikaa arpia, liikaa lääkkeitä, liikaa pakkokävelyä... Liikaa pelkoa ja hysteeristä oloa. Tähän peilaten osasto tuo minulle turvallisuudentunnetta, sillä tiedän olevani hyvässä hoidossa ja varmassa tallessa. Minusta pidetään huolta, minua kuunnellaan ja saan tarvittavia, jos siltä näyttää tai muu ei auta. Voin rauhassa huokaista pahan oloni ilmoille ja tuoda kaiken kurjuuden toisten eteen, antautua kannateltavaksi, jos en osaa lentää. Osastolla on siis turvallista ja oloni on helpottunut.

Omat sääntönsäkin täällä on, joita tosin ehdin jo rikkomaan viiltelyn muodossa. Hävettää, mutta en vain osannut hakea apua, koska vierastin vuorossa ollutta yöhoitajaa. Typerää, tiedän, mutta kun... Pääsen tupakalle kolmesti päivässä ja se kiristää hieman hermoja, mutta saan olla kiitollinen noista muutamasta kerrasta, sillä lääkäri meinasi aluksi, että sisähoito on totaalinen. Ei tupakalla käyntejä, ei mitään. Sisähoitoni jatkuu keskiviikkoon asti, jolloin on hoitokokous ja katsomme lääkärin kanssa hoitoni jatkoa. Poistumiskielto johtuu siis itsetuhoisuudestani ja hyvin voimakkaista kuolema-ajatuksista.

Olen ollut täällä jo aiemmin, joten osasto on tuttu, silti aina niin ahdistava. Päivät matelevat hitaasti eteenpäin ja tylsyys iskee todella helposti, mutta ainakin on aikaa levätä ja vain olla. Potilasaines on moninainen, joskin tällä hetkellä meitä on täällä todella vähän.

Kohta on omahoitajakeskustelun vuoro, joten jätetään tällä kertaa tähän. Tärkeimpänä ajattelen sen tosiasian, että tunnen olevani täällä turvassa itseltäni.

Aikaa itselle.

Olen saapunut jälleen osastolle pitämään pienen hengähdystauon. Ottamaan aikalisän.

Ahdistus kävi sietämättömäksi ja pelkäsin alati, mitä tekisin itselleni. Pakkokävelyä. Kouristelua. Itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja. Kaurapuuroa ja omenoita. En enää jaksanut elää sen kaiken kanssa: pelon, surun, ahdistuksen. Pelkäsin, että jossain hetkessä en enää kykenisi hallitsemaan itseäni ja tekisin jotain lopullista; se ei ole sitä, mitä haluan, joten oli aika ottaa jälleen yhteyttä hoitotahooni. Ja täällä minä nyt olen sisähoidossa.

Turvassa itseltäni.
Turvassa elämältä.

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Maybe suicide is the answer.

But suicides have a special language.

Like carpenters they want to know which tools.

They never ask why build.

Anna Sexton: Live or die

Itsemurha. Mikä saa yhä uudelleen ajattelemaan asiaa mahdollisuutena, vaikka on jo kerran kokenut sen hämmennyksen, kun availee silmiään ensimmäisen kerran ja kolmena näkyvät kasvot pyörivät villisti silmissä? Sen oksettavan tunteen ja katseen, jota ei pysty kohdistamaan mihinkään; epätietoisuuden, kun ei ole varma minne on päätynyt ja miksi. Sairaalaan, aivan varmasti, koska tuo äskeinen hahmo oli pukeutunut vihreisiin, mutta päivystykseenkö? Ei tunnu siltä, on liian hiljaista ja rauhallista. Hoitajan sanat kaikuivat jostain kaukaa, vaikka kolmena näkyvät kasvot tulivat lähelle ja puhuttelivat lempeästi: Huomenta, olet teho-osastolla. Mikä on vointi? En jaksanut saati osannut vastata. Kellotaulu osui johonkin näkökenttääni ja iso monitori, mutta numeroista en saanut selvää - miksi nekin näkyivät kaikki kolmena? Miksi kaikki pyöri niin villisti?

Hitto. Olen elossa. Sydän oli kuulemma lyönyt lähemmäs kahtasataa. Sillä oli kova työ.

Tuntien kuluttua heräsin uudelleen kipuun ja huonoon asentoon, jota en kyennyt vaihtamaan. Lepositeet? Keho alkoi tuntua todellisemmalta, vaikka silmien avaaminen oli edelleen raskasta. Muistikuvat palailivat pätkittäin: lääkkeitä, tekstiviesti, mies, ambulanssi, veriset vaatteet ja ranteet. Minä todella olen elossa. 

Miksi ihmeessä näen itseni tappamisen edelleen yhtenä vaihtoehtona, vaikka olen kokenut sen häpeän? Kävelin kahteen hoitajaan ja tippatelineeseen tukeutuen suihkuun - liian suuressa avopaidassa ja violetissa vaipassa, katetroituna, kasvot mustana lääkehiilestä, kiitos hetkeä aiemmin poistetun nenämahaletkun. Ja silti melkein pyörryin muutaman minuutin seisaalla olemisen jälkeen. Olin yhtä kylmänhikeä, verta, lääkehiiltä ja oksennusta, enkä edes jaksanut pysyä pystyssä peseytyäkseni kunnolla. Seuraavana aamuna hoitaja ehdotti, että kävisin suihkussa vasta omalla osastollani. Siellä on oma shampoosikin ja parempi suihku. Ei auttanut kuin myöntyä.

Myöhemmin omahoitajani katsoi syvälle silmiin ja totesi kiertelemättä totuuden: Näytät aivan järkyttävälle, tiesitkö? Tiesinhän minä, tiesin ja tunsin. Minulla oli päällä XL-kokoinen aamutakki, liian suuret housut ja pinkki avopaita, kun istuin pyörätuolissa, jonka toinen rengas oli vähän liian tyhjä. Hoitaja työnsi minua vauhdilla läpi kanttiinin ihmispaljouden, hissien ja käytävien. Syvä häpeä ja masennus loivat harmaita sävyjä kasvoilleni ja silmistäni paistoi tyhjyys, vaikka yritin pitää katseeni sylissä. Aamutakki kätki ehkä sisäänsä laihtuneen olemukseni ja ommellun ranteeni, mutta eivät kyynelten valuttamia ripsivärejäni poskillani. Eivät epätoivoa, vihaa, surua tai syvää häpeää.

Ahdistuskouristus.

Päivät tuntuvat raskailta - raskaammilta kuin aikoihin. En jaksa valvoa, en jaksa nukkua. Makaan hiljaa lämpimän turvavilttini alla ja toivon, että päivät menisivät nopeammin. On väsyttävää valvoa aamukuudesta yhdeksään. Ehkä kymmeneen. Yhteentoista. Iltamyöhään kuitenkin, seuraavaa päivää odottaen.

Illalla mies pohtii vointiani; saan ahdistuskouristuskohtauksia ja olen hajota palasiksi hänen sylissään.

- Ottaisitko jonkun lääkkeen?
- Otin jo rauhoittavan, mutta ei ne auta näihin kouristuksiin.
- Pitäisikö sut viedä johonkin huomenna?

Hän katsoo rehellisen huolestuneena ja miettii eri vaihtoehtoja.

- Ei, en halua. Soitan sitten, jos näitä tulee paljon huomenna.
- Ootko varma?
- Joo. Ihan varma.

Aamulla mies vielä kysyy, pärjäänkö varmasti kotona. Vakuutan pärjääväni, vaikka pieni pelko kulkeekin selkärankaa pitkin. Pitäisi soittaa psykiatrille, mutta hän vain pistäisi minut osastolle. En tahdo.

Kotona.

Radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan. Joku on saattanut huomatakin sen, mitä ajattelin tulla kertomaan: olen päässyt pois sairaalasta. Tuntuu hyvältä, mutta pelottaa hurjasti. Miten täällä kotona ollaan? Miten parisuhdetta hoidetaan nyt, kun asumme saman katon alla? Paisunko nyt muodottomaksi pullataikinaksi? Kumpi laittaa ruokaa, kumpi siivoaa mitäkin? Ai, ystäviäkin pitäisi nähdä!? Ja niin edelleen.

Haluaisin kertoa, miten hienosti kaikki on, mutta valehtelisin. Heittelen lautasia lattialle, huudan ja raivoan, kun en osaa muuten ilmaista kipuani. Mutta olen jo niin hyvinvoiva, että pärjään kotona. Ja niinhän minun pitäisikin - mitä nyt pieniä raivokohtauksia saan välillä... Vähät me niistä. Haluan olla pieni eikä minua voida pakottaa syömään; psykologi kimpaantui ja sanoi, ettei aio työskennellä sellaisen kanssa, joka ei halua parantua. Meillä lienee pieni ristiriita. Hitto. Onneksi minulla on taideterapiani ja -terapeuttini, joka ymmärtää ja välittää ja silittää, kun menen paniikkiin. En jaksaisi muuten, en pelkällä poliklinikan erikoisella psykologirouvalla, joka sanoo minun olevan fyysisesti huonossa kunnossa. No, tottahan minä olenkin! En jaksa enää juosta kuin ennen. Mutta aion korjata sen. Minähän juoksen. Piste.

Aamun rauhaa.

Nojaan kylmään tiiliseinään ja kuuntelen hiljaisuutta - äänetöntä luontoa, jota rikkoo vain lintujen rauhallinen aamusirkutus. Puhallan savua, juon tummapaahtoista kahvia ja nautin tästä hetkestä. Kello on vasta seitsemän ja tienoo on hiljainen; lisäkseni hereillä on vain kolmannen kerroksen mies, joka myös sytyttää savukkeen. Nautin näistä rauhallisista hetkistä, taidan hymyilläkin hieman. Olen kotilomalla ja se tuntuu hyvälle juuri nyt.

Viime punnituksessa painoni oli laskenut puoli kiloa. Hoitoneuvottelussa vastassani oli kolme tutkivaa silmäparia ja vaikeiden kysymysten hyökyaalto, jonka edessä käperryin itseeni. En saanut läpi tahtoani uloskirjauksesta ja laskin päiviä; tiistaina tulisi täyteen kolme kuukautta osastoelämää. Ei tässä näin pitänyt käydä. En edelleenkään osaa motivoitua nostamaan painoani tai parantumaan, joten lääkäri nostaa esiin lapsettomuuskortin. Se on ilkeää, sillä he kaikki tietävät, miten kipeä asia minulle on. Käperryn entistä enemmän itseeni ja painan katseeni lattiaan; psykologi kysyy, mitä yritän viestiä kehonkielelläni. En tiedä. En halua sanoa, ei kiinnosta kertoa, ei huvita puhua. Tunnen vihan nousevan syvältä sydämeni sopukoista. Pitäkööt ravitsemussuunnitelmansa, lisäravinteensa ja liikuntaminuuttinsa! Perkele!

Nyt olen kuitenkin kotona ja voin syödä, mitä haluan olla syömättä, jos haluan. Nappaan aamupalaksi puolikkaan banaanin ja kaksi kuppia kahvia. Rasvatonta jogurttia puoli desiä. Näillä pärjää kyllä, vakuutan itselleni, näillä saattaa jopa lihota. Olen alkanut taas kirjoittaa ylös ruokia ja kaloreita, se ei ole hyvä. Päätän yrittää olla kirjoittamatta niitä viikonlopun aikana, jotta voisin syödä vähän herkkujakin. Suklaata. Jäätelöä. Morkkis. Itseviha. Laksatiiveja.

Olen lähes pienempi kuin koskaan aiemmin ja se tuottaa pientä melkoista mielihyvää; se saa minut haluamaan ja hamuamaan lisää. Olemaan vielä vähemmän. Sairasta tiedän, mutta tiedättehän sen tunteen, kun sovituskopissa mahdut pienempiin housuihin kuin olit ikinä kuvitellut ja vanhat vaatteesi käyvät koko ajan suuremmiksi? Ei se ehkä kaunista ole, kun ne vain roikkuvat päälläsi, mutta vielä ei olla sentään sellaisessa tilanteessa. Vielä. Siinä on jotain sairaalla tavalla kiehtovaa, sanovat sitä anorektiseksi ajatteluksi. Minä sanon sitä onnistumiseksi.

Ei ulospääsyä.

Olen jumissa.
Jumissa näissä ajatusten ympyröissä.

Painoni on kääntynyt noususuhtanteiseksi, mutta ahdistukseni vain kasvaa. Masennukseni voimistuu. Välillä olen raivona tälle sairaudelle - tai no, näille sairauksille - ja haluaisin vain olla vapaa kaikista kahleista. Elää normaalia kolmekymppisen naisen elämää (mitä se on?); juosta, tanssia, syödä, iloita, hengittää syvään ja rakastaa.

Kyllähän minä rakastankin. Rakastan niin lujaa, että sydämeen sattuu, mutta en osaa osoittaa sitä. Käyttäydyn typerän lapsellisesti, riskaan ja kiukkuilen, vaikka kaiken sen takaa haluaisin vain huutaa: minä kaipaan ja rakastan. Sinua, mies, sinua.

Olen väsynyt osastoelämään ja kaipaan kotiin, mutta pärjäisinkö minä? En tiedä. Aion kuitenkin ehdottaa ja vaatia sitä. Haluan kotiin. Takaisin tavalliseen, normaaliin ja tylsäänkin elämään. Haluan, vaikka jo ajatuskin tuottaa ahdistusta. En osaa vieläkään syödä, en varsinkaan nyt, kun olen kilon painavampi kuin hetki sitten. Se kuulemma näkyy kyljistäni ja vatsastani. Välillä (aina) tekisi mieli repiä kaikki läski pois minusta ja olla paljon pienempi - edes sen kilon. Tai kaksi. Ehkä viisi. Kymmenen. Jossain syvällä itsessäni tiedän, etten anna lääkärin ja hoitajien lihottaa minua takaisin isoksi. Jättiläisihramonsteriksi. Jos ja kun pääsen kotiin, minä laihdutan. Mutta se on salaisuus, shhh...

Ei sen näin pitänyt mennä.

Torstaina oli punnitus; paino oli pudonnut ja teki mieli hyppiä riemusta, mutta yritin hoitajan edessä riemuani vähän peitellä. 49kg - siis taas puoli kiloa vähemmän kuin viimeksi. Enemmänkin. Tänään kotivaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän. Iloitsin mielessäni ja valehtelin miehelle, joka kysyi vaa'an lukemaa. Ei hän minua uskonut, tiedän sen, sillä olen maailman huonoin valehtelemaan. Äänestäni kuulee valheen paksun sävyn. Aina. Kuka tahansa, tuttu tai tuntematon. Sen näkee jo pelkästään kasvoistanikin. Tai sitten se oli syömishäiriömörkö, joka puhui. 

Hoitoneuvottelussa sain kaksi vaihtoehtoa: uloskirjaus osastolta tai syömishäiriöhoitoon sitoutuminen. Lääkäri ei ole lainkaan huolissaan painostani (HAA!), joka on BMI:n valossa vielä hyvinkin normaalipainon puolella, joskin laskusuunnassa. Minäkään en ole enää huolissani - sairaus vie minua taas. Peilistä katsoo takaisin vain jättimäinen läskikasa. Täyttä ihraa ja oksetusta. Mutta mies ilmaisi huolensa ja lääkäri tarttui siihen, hitto. Mutta hoito vaatii minun sitoutumistani, jota en kyennyt lupaamaan; minulle annettiin viikonloppu aikaa miettiä asiaa ja maanantaina olisi uusi neuvottelu asiasta. En voinut sanoa suoraan vain haluavani laihtua. Kerroin kyllä tosiasioita siitä, miten pelottaa, että syömishäiriöhoidossa minä vain paisun ja paisun kuin pullataikina.

Pelottaa luopua jostain, mikä on ollut osa minua 14-vuotiaasta saakka.

Haluan vain pois osastolta.

Kotiin.

Laihtua.

Onnistua.

Silitä minua!

Tunti ja vartti on mennyt kohtuullisen hyvin, ei liioin ahdistuneissa tunnelmissa. Sitten se iskee taas: toiminnallinen kohtaus. Istun maassa ja puristan itseäni pieneen sykkyrään, etteivät kouristukset pääsisi valloilleen. Taideterapeutti kysyy: saako silittää? Ja minä nyökyttelen kouristelevan vartaloni lomasta. Hän silittää ja puhuu rauhallisella äänellä, kunnes ahdistus antaa periksi ja lihakseni rentoutuvat. Kuiskaan hiljaa, että hän on kiltti ja hän kuiskaa saman minulle takaisin. En usko sitä - miten voisin?

Illalla jään pohtimaan, miten on mahdollista, että siedän silittämisen, sylissä pitämisen ja ympärilleni kietoutuvat käsivarret, kun kaikki koskettaminen on ollut aina niin vaikeaa. Miksi kuitenkin kättely tuntuu epämiellyttävältä? Miksi silmiin katsominen ahdistaa? Miksi kavahdan liian lähelle tulevaa ihmistä, mutta pystyn antautumaan toisen, turvallisen ihmisen, syliin - ja oikeastaan jopa kaipaan sitä? Pieni lapsi sisälläni huutaa usein: Silitä vielä! Älä lopeta! Pidä minua vielä hetki tässä, vaikka ahdistus menikin jo; minua pelottaa ja tässä on niin turvallista olla. (Mutta aikuinen minäni vaikenee visusti.)

Ehkä se on juuri se sisäinen lapseni, joka kaipaa heijaamista ja paijaamista, sitä, mitä ilman se on silloin aikanaan jäänyt. Että joku tarttuu kädestä ja leikkii pitkillä hiuksillani letittäen ja kiertäen. Kuiskailee lauseita, hymyilee ja hyväksyy. Eikö jokaisen meidän sisäinen lapsi kaipaa sitä aina joskus, vaikka ikää itsellä olisikin?

Jotain ajatuksia.

- uusi osasto on hyvä

- mua ahdistaa ja pitäisi mennä kertomaan siitä jollekin

- painoni oli vähemmän kuin ajattelin, mutta syömishäiriö on kuulemma sivuseikka

- olen nyt kolmannella osastolla kuukauden sisään ja ensimmäistä kertaa kuulin olevani vaikeasti masentunut

- luulin tämän olevan vain ahdistusta ja jotain kipua

- ehkä tämä vielä tästä

Kuvittele, että ovet ovat lukossa.

Kirjoitin sydämestäni kiitoksen koko henkilökunnalle - ja omansa vielä psykologille, joka tuki minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut. Psykologin silmiin nousevat kyyneleet ja kysymys: "Onko tää mulle?" toivat jotain pieniä kyyneleiden tapaisia myös minun silmiini, jotka katselivat jo valmiiksi ikävöiden turvallista ihmistä. Olin saanut hyvää hoitoa kaikkineen, vaikka joukkoon mahtuukin aina muutama poikkeus. Minulla kuitenkin oli turva. Hyvä hoitotiimi ympärilläni.

Nyt olen avo-osastolla, mutta sisähoidossa. Hoitaja käskee kuvittelemaan, että avoimet ovet ovatkin oikeasti lukossa. Miten helppoa! Minä kun niin haaveilin niistä ulkoilumahdollisuuksista ilman hitaasti laahustavia hoitajia. Omia ajatuksia, linnunlaulua ja autojen melusaastetta. No, tässä nyt olen. Hiljaa, ahdistuneena ja yksin. Minulla on ihana omahoitaja, joka on varmasti ollut näyttelijä joskus villissä nuoruudessaan. Tai ainakin villi ja nuori, jos ei näyttelijä.

Pitäisi oppia kertomaan itsetuhoisuudesta ja kuolemantoiveista. Soittaa kelloa, mennä kansliaan, mitä vain. Sanoa ajatuksensa ja opetella jotain muuta sen tilalle. Pelottaa. Osaanko minä? Pystynkö, kun useasti haluan oikeasti kuolla?

Avo-osasto.

Viimeinen ilta suljettujen ovien takana, psykoottisessa huolettomuudessa. Yksi tanssii minua vastaan eriparivillasukin, toinen potkii rautaovea kaikilla voimillaan, kolmas ei puhu - tuijottaa vain. Minä hukun massaan. Olen se hiljainen tyttö, joka kouristelee usein ja neuloo villasukkia ohuesta langasta. Selaa lehtiä, kiukuttelee ruokailuissa, istuu turvaviltin alla ja nukkuu nalle kainalossaan.

Kolme viikkoa on kiitänyt kuin siivillä - on ollut joitakin hyviä hetkiä ja paljon huonoja. En kuulemma näytä enää niin eloisalta, mutta lihavammalta taatusti. Äsken pakkasin laukkuni osin haikeana, osin helpottuneena. Jatkossa on oltava vahvempi tai lennän takaisin kuin leppäkeihäs; itsetuhoisuus on totaalisesti kiellettyä. Ja onhan se täälläkin, mutta ei siitä ole seurannut kuin yö eristyksessä ja pahansuopia katseita lääkäriltä.

Olen luovuttanut kaikki itsemurhaa varten säilytetyt lääkkeet ja päättänyt - montakin kertaa - tervehtyä. Huomenna olen avo-osastolla ja se on jo iso risteys tällä parantumisen tiellä.

Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.

Syvälle, tositarkoituksella.

Pian piirrän niin, että sattuu.

Kirjoitin päiväkirjaani lyhyitä lauseita, itsevihaa ja ahdistusta. Piirsin kivun iholleni, kuten olin koko pitkän päivän suunnitellut, mutta terä meni ohi. Ohi siitä, mistä sen piti. Häpesin verellä värjäytyviä lakanoitani ja pää painuksissa kutsuin hoitajaa paikalle. Hän ei yllättynyt enää, olen tehnyt sen jo niin monesti; satuttanut itseäni, kun ilta on saapunut. Yöhoitajat puhdistivat, liimasivat ja sitoivat. En jaksanut puhua, vastailin päätäni puistellen tai nyökkäillen. Kuiskasin, että mä en vaan jaksa enää - ja siltä se kuulemma näyttikin. Käänsin pääni toiseen suuntaan kyyneleiden tullessa. Lopulta pyysin anteeksi, mutta sitä ei kuulemma tarvitsisi yhä edelleenkään tehdä.

Valvoin koko pitkän yön ja kaduin, että olin vielä tässä. Kaduin, että hengitin.
Taas uudet jäljet ihollani. Muistot, jotka eivät haalene, vaikka kuinka haluaisin.

Aamulla purskahdin itkuun, kun hoitaja surullisin silmin totesi: sä valehtelit mulle. Niin tein, ja se tuntuu ihan helvetin pahalta. Mutta kun mä vaan halusin kuolla.