Kolme(kymmentä).

"Kun rämmin syvimmällä jossain, he vain hävisivät. Ihmiset. Ympärilläni pyörineet, äänekkäät, eläväiset. Nyt he ovat vain muisto menneestä. Enää harva katsoo kohti, saatika silmiin. Ehkä tietämättömimmät uskaltavat vaihtaa sanasen, koska heille valhe jaksamiseni rajoista on edelleen totta. Vetäytymälläkö työnsin muita pois kovemmin kuin koskaan? 

Jäljelle jää jotain niin halpaa, ettei kannata edes vaivautua. Jotain niin likaista, ettei sitä puhtaaksi saisi. Turhaa, unohdettua, tarpeetonta. Roskaa. Kuka tarvitsee ihmistä, joka ei ole sopiva? Parempi, että ohitat katsomatta."

Yllä oleva teksti on kirjoitettu kesäkuussa 2011, löysin sen vanhoja muistiinpanoja tutkaillessani. Miten huonosti olenkaan tuolloinkin voinut! Miten huonosti sitä ihminen onkaan voinut nuoruudesta aikuisuuteen asti? Miksei asiaan puututtu jo silloin, kun ensimmäiset hätähuudot parkaisin?

Viime aikoina olen pohtinut taas keväisiä merkkipaaluja. Osastojakson kamaluutta, sitä törkeää - ja tärkeää - väliintuloa, jonka neurologini uskaliaasti teki. Sitä totuutta, että täytin kolmekymmentä, vaikka minun ei koskaan pitänyt elää tänne saakka. Nyt kuitenkin nautin olostani, vaikka horjahtelenkin välillä; nyt kuitenkin enemmän surusta kuin sekavan ahdistuksen voimasta. Minä elän! Kesäkuun alussa maailmani heilahtaa taas, tiedän sen, sillä itsemurhayrityksestäni tulee kuluneeksi kolme vuotta.

Osastojakso ei ollut täysin turhakaan, siellä oli hetkensä. Montakin.
Kun kirpeä alkukesä sekoittui tupakansavuun.
Kun nauratti ja ahdisti samanaikaisesti.
Kun useampi hämmensi ruokaansa lusikalla edes yrittämättä syödä sitä.
Kun musiikkiterapiassa vallitsi totaalihiljaisuus.
Kun puolen tunnin kävelyt vaihtuivat tunnin juoksulenkkeihin.
Kun huoltoasemakahveista tuli vakio ja ventovieraasta ystävä.

Kolme vuotta osastosta, kohta kolme vuotta itsemurhayrityksestä.
Ikää kolmekymmentä vuotta.
Epäonnistumista tuli elämäni paras onnistuminen.