Terapiasalin äkkinäinen vaihdos hämmentää, mutta otan sen haasteena. Silmät osuvat peiliin ja hätkähdän - hetkellisesti haluan juosta pois. Seison ison huoneen reunalla ja rutistan laukkuani, en löydä turvallista paikkaa. Annan katseeni kiertää ja tunnen häipyväni näkymättömiin. Kas, hei vaan näkymätön lapsi, taas tapaamme. Tähän tilaan liittyy niin paljon monimuotoisia tunteenraakileita sekä ahdistuksen riipiviä ruoskaniskuja. Mutta minähän selviän. Piste.
Ajattelen turvallisenharmaan tyynyn tuovan rauhan, mutta yhtäkkiä huomaan olevani kahlittuna liian pieneen tilaan. Iso huone kutsuu liikkumaan, se suorastaan huutaa tanssimaan, nauramaan, nauttimaan. Mitä tämä on?
Terapeutti ei ole se, joka minut olisi tyynylle kahlinnut, mutta hakkaan lattiaa ja huudahdan: Päästä mut vapaaksi! Niinpä hän kannustaa siihen. Ehkä vain tarvitsin tähän(kin) jonkun toisen luvan ja suostumuksen, sillä en uskalla tehdä sitä itse; ole hyvä, saat käyttää luovuuttasi ja tehdä, mitä haluat. Näkymätön lapsi minussa arkailee, mutta uteliaisuus kirmaa kuin varsa laitumella ja kutsuu mukaan leikkiin.
Pian löydän itseni selinmakuulta lattialta. Haron käsillä ilmaa ja nauran. Enpä olisi ikinä uskonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti