Opin sinulta paljon...

...mutta nyt on hyvästien aika.

Syömishäiriö ei ole enää minua varten, totean peilikuvalleni ja yritän taikoa hymyn kasvoilleni. Olen vihannut itseäni vuosia, ihan pienestä tytöstä asti. En jaksa enää!

Oma kroppa - aikuisen muotoinen ja kokoinen - tuntuu välillä ihan omalta ja se on tunne, jossa haluaisin roikkua. Taannoin pukeuduin mustaan kotelomekkoon ja myhäilin näkemälleni tyytyväisenä; minulla on muotoja, mutta en ole lihava. Näytän hyvältä - hitto vie, että olenkin oikeasti hyvännäköinen! Ei sellaista mekkoa voisi kantaa lapsi, se on aikuisten mekko.

Toki vääristyneet ajatukset valtaavat vielä useinkin mieleni, mutta yleisesti ottaen ne ovat taka-alalla. Pinnalla ovat ennemminkin muut asiat, paljon monitahoisemmat ja vaikeammat. Tunteet, joille ei ole nimiä. Suuret ahdistukset, kausittaiset pohjamudissa rämpimiset. Suunnaton väsymys ja toivottomuus. Jospa niiden aika on nyt, kun tuosta näkyvimmästä asiasta on päästy kauemmas. En voi sanoa päässeeni täysin sairaudesta eroon, sillä tuuletan ja juhlin edelleen vaa'an näyttäessä pienempää lukemaa tai mahtuessani pienempiin housuihin, mutta pahin vaihe on ehkä jo takana. Kyllä, niin sen on oltava, sillä minä en enää halua laihduttaa itseäni olemattomiin. En kaipaa sitä luisevaa, heikkoa pikkutyttöä, joka ei jaksanut muuta kuin kyhjöttää viltin alla palelemassa. Ehkä kyse onkin tässä vaiheessa vain päätöksestä? Sen päätöksen minä olen jo tehnyt.

On aika astua eteenpäin.

"se sanoi: nouse ja paa

huuliisi punaa

nyt vähän näyttää siltä

ett maailma ei loppunutkaan

vielä sun pää

on surusta raskas

mut se sellaiseksi ei jää

sun tiesi ne päätyvät hyvään"

Maija Vilkkumaa: Puisto puhuu

Sinä rikoit minut.

Mitä olen antanut sinun tehdä? Miksi antanut sinun ajaa itseni nurkkaan? Taideterapeutti kysyy, tunnistanko Kriitikon äänen; kuuluuko sen jollekin ulkopuoliselle, jollekin hahmolle? Nyökkään, mutta en uskalla sanoa nimeäsi ääneen. En saa, en voi. Sinä ivaat pääni sisällä edelleen, vielä vuosienkin jälkeen hallitset minua. Kontrolloit kovilla sanoillasi. Lyöt, kun olen heikoimmillani. Syljet vihaa ja valheita.

Joissain hetkissä olen melkein vapaa kahleistasi - lähes irti sinusta - mutta niissä hetkissä en ole täysin oma itseni. Olen vapaampi vain silloin, kun asiaan ei liity mitään henkilökohtaista. Ei mitään tunnepitoista. Palaat kuitenkin samantien, kun joku kysyy: "Mitä sinä, Maapallosilmä, ajattelet tästä asiasta?" Sinä nujerrat minut yhdellä sanalla, pienellä katseella, ohikiitävällä ajatuksella. Ja minä vetäydyn; kehoni kietoutuu kippuraan, katseeni pakenee ja mieleni jää odottamaan uusia lyöntejä.

Olet saanut minut vihaamaan itseäni, epäröimään jokaista liikettäni, pysymään vaiti. Sillä enhän minä mitään kuitenkaan ymmärrä tai osaa. Milloin olen vapaa? Olenko koskaan?

En saisi syyttää sinua, pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina hymyillä, olla mieliksi ja pärjätä elämässä. Mutta minä en jaksa! En pysty enää tähän, enkä siltikään pääse irti sinusta. Olet kahlinnut minut itseesi liian tiukasti. Sinä osoitat sormellasi minua tälläkin hetkellä, viha silmissäsi leimuten huudat: "Katso itseäsi, sinä valehteleva huora! Olet pelkkä kiittämätön pentu!"

Ja minä omistan kaikki sanasi. Jokaisen kirosanan, kaikki lempinimet ja totuudet, joissa kerrot, etten pärjäisi elämässä eikä kukaan voisi koskaan rakastaa minua.

Ahdistaa vituttaa masentaa.

Tunnin hoitoneuvottelu, kaikki osapuolet tyytyväisiä minun kykyyni ottaa hoitoa vastaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että hyvä, ne eivät puhu syömisistä mitään; voin huoletta aloittaa painonpudotuksen. Lapsettomuuskeskustelu luisuu aivan väärille raiteille ja paniikki kietoo minua kasaan. Tekisi mieli huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Juosta pois. Mutta minä en huuda, en juokse. Kengätkään eivät ole jalassa, vaan lattialla tuolin alla. Siispä kiedon itseäni pieneen myttyyn ja rutistan stressipossua käsissäni. Olo on kamala. Hirveä. Aivan perseestä.

Terapiat ahdistavat. Terapiatauot ahdistavat vielä enemmän. Ja he kaikki kehuvat minua kilpaa kuin pientä lasta; hyvä tyttö, hienosti edistynyt, kiltti tyttö. Painukoot helvettiin jokaikinen!

Tuuditan, tuuditan.

"Kiikutan ja kiikutan itseäni. 

Ennen kaikkea haluaisin vain olla jossain etäällä laiturinnokassa 

ja että minut ammuttaisiin sieltä armeliaasti etäisyyksiin, 

niin ettei minua enää olisi. Haluan unohtaa kaiken. 

Maailma on enää vain tämä sekainen sängynpuoliskoni, 

tämä jo päiviä petaamattomana virunut vuoteeni.

Tuuditan, tuuditan itseäni kiivaasti pois."

(Sara Littow: Tuuditan Tuuditan)

Voiko itsevihaa mitata? Onko sille olemassa jotain määrettä tai asteikkoa, johon sen voisi asettaa?

Kolme päivää on matelehtinut liian hitaasti. Kulunut pyjama on tuonut pienen lohdun, jonka saamattomuuteni on repinyt samantien kappaleiksi. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt heitä, jotka murtuvat taakan alla. En ole voinut käsittää, miten masennus muka voisi ajaa jäämään sänkyyn ja lamauttaa kaiken toimintakyvyn - jopa halun huolehtia itsestä, pestä hiukset ja vaihtaa vaatteet.

Nyt minä ymmärrän.

Älä kerro kenellekään.

En tiedä, mistä se alkoi ja miksi.

Oliko se silloin, kun aamupuuro ei onnistunut ja kirosin ääneen? Ehkä siinä hetkessä, kun nukahdin sohvalle ja heräsin liian myöhään? Ei, se kurkisti olan takaa ensimmäisen kerran pukeutuessani iltaa varten ja katsahtaessani peiliin - silloin, kun totesin asun olevan naurettava ja minun sen alla vielä typerämpi. Ruma läski tyhmä oksettava idiootti.

Se tönäisi minua aivan varmasti silloin, kun seisoin auringon lämmittämällä parvekkeella ihmisjoukon keskellä. Juuri siinä hetkessä, kun puhalsin savua ilmaan ja nauroin. Älä naura, tyhmä tyttö! Narsissit kukkivat kauniisti parvekkeen pöydällä ja me joimme itsemme humalaan. Kyselimme typeriä kysymyksiä, lauloimme virsiä, otimme heilahtaneita valokuvia ja nauroimme. Silloin pysähdyin oikeasti ensimmäisen kerran ja ymmärsin, ettei se jättäisi minua rauhaan.

Katselin hetken toistaan kauniimpia ystäviä. Mitä ihmettä minä tein tässä joukossa? Olin kuin iso ja häiritsevä rikkaruoho värikkäiden kukkien keskellä.

Ennen kello kahta olin jo tanssinut hyvän tovin, kompuroinut ja päässyt jaloilleni. Sitten se säikäytti minut voimallaan ja oli pakko juosta. Istuin lukitun oven takana pienessä mytyssä ja heijasin itseäni, ei tämän pitänyt mennä näin. Ystävä tuli etsimään ja talutti turvaan, vei autolle saakka ja halasi lujasti. Itkin niin, että sattui. Olin sopinut sen kanssa, etten koskaan itkisi - ja nyt olin rikkonut sopimuksen. Se haukkui ja huusi, pakotti haluamaan kuolemaa. Miten saatoin pilata toisten illankin? Erityisesti hänen, joka itkuni otti vastaan.

Ja minä päätin, etten enää koskaan. Ei koskaan enää yhtään mitään tällaista. Tai ei, oikeasti se päätti puolestani. Se käski vaieta kaikesta ja niellä kipuni.

Ei vain vesileima.

Selailen vanhoja tekstejäni, en muista kirjoittaneeni niitä. Minun sormiltaniko nuo sanat ovat saaneet muotonsa, minunko ajatuksistani? Muistan vain loputtoman uupumuksen ja hetken, kun kaikki katosivat: kirjaimet, sanat, ajatukset. Jälkimmäisiä on ollut viime päivinä liikaakin, mutta en vieläkään osaa muotoilla niitä näkyviksi. Kaikki sotkeentuu sinä samaisena sekuntina, kun sormet koskettavat näppäimistöä tai käsi tarttuu kynään.

Kaksi viikkoa meni enemmän kuin hyvin. Kävelin kivisillä rannoilla, upotin varpaani lämpimään meriveteen ja käytin yhtä lyhyimmistä hameistani sen suuremmin ajattelematta, miten kamalalta saatoin näyttää. Pesukarhut vilistivät tien ylitse, lepakot lentelivät tippukiviluolan katossa ja iguaaneja oli useassa kadunkulmassa. Taisin itkeä hieman, mutta enimmäkseen hymyilin ja nauroin. Olin olemassa, en vain haalea vesileima tyhjällä paperilla.

Enää en tiedä, mikä ja missä olen. Tai no, taidan minä tietää: laiska, tyhmä ja saamaton läski.

Kun mä kuolen nuorena.

En ehkä elä yli kolmenkymmenen, kirjoitan ja suljen silmäni hiljaa.
En näe reaktiotasi, voin vain arvella sitä.
Miksi sitä sitten viivyttämäänkään? kysyt ja taas vaikenen.
Niinpä. Miksi sitä suotta pitkittämäänkään? En osaa sanoa enää muuta.

Haluan kuolla. Epäonnistuin siinä kerran, mutta minulla on toinenkin mahdollisuus; minut laitettiin vain uusintakierrokselle. Joisin itseni humalaan ja ottaisin lääkkeeni, ne kaikki lukuisat pillerit. Viiltäisin ranteeseeni niin syviä haavoja, etten voisi olla osumatta valtimoon. Syvälle ja tiheään.

Voisin myös hypätä korkealta, mutta en uskalla, koska en luota siihen tapaan.

Kun olen kuollut, älkää pitääkö minulle suuria hautajaisia, mutta kutsukaa läheisimmät ystäväni paikalle. Haluaisin luonnonvaalean arkun, josta näkyvät vielä puunsyyt. Pukekaa minulle villasukat jalkaan. Hautakiveen kirjoittakaa Isän tyttö.

Teidän ei tarvitse hyväksyä, ei ymmärtää. Minä en vain jaksaa enää elää. Anteeksi.

Tänään taas piirsin kaksi kolme neljä viisi kipuhaavaa ranteeseeni. En osannut muutakaan. Tarvittavat lääkkeet eivät toimi ja oloni pahenee vain. Koko ajan.

Koiraihminen.

- Oletko enemmän koira- vai kissaihmisiä?
- Koira, kai.

Hän ottaa pehmoisen koiraeläimen ja ojentaa minulle variskäsinuken. En pidä siitä, miltä se näyttää tai tuntuu, mutta pyörittelen sitä käsissäni, koska hän kehoittaa niin. Hän on kyykyssä edessäni ja silittää pehmokoiran kuonolla jalkaani. Kavahdan pieneen myttyyn, käännän selkäni hänelle ja piilotan kasvot käsiini. Tekisi mieli huutaa "painu helvettiin!", mutta en kehtaa. Vaikeroin ahdistustani, mutta hän vain jatkaa. Olen jo lähellä potkaista, kun hän viimein ymmärtää perääntyä.

- Mitä tuo varis sanoisi tälle, jos ja kun tämä näyttäisi suloiselta ja kaipaisi rapsutusta?
- En tiedä.
- Sanoisiko se, että tämä on ihan paskiainen, vaikka tämä vain puskisi kuonolla ja olisi kiltti?
Nyökyttelen hiljaa.
- Ihanko oikeasti? En kyllä usko.
Nyökkään taas.
- Kuulehan, nyt tulkintasi tunteista meni ihan metsään. Jos tämä aina vain kuulisi olevansa paskiainen, niin tästä todennäköisesti myös tulisi sellainen, mutta eihän pieni ja kiltti voi olla semmoinen? Tämä vain haluaisi vähän rapsutusta.

En kestäisi yhtään enempää, mutta psykologi jatkaa sitkeästi asioiden penkomista. Jos osaisin, käskisin hänen olla hiljaa. Mennä poispoispois. Nyt! Heti! Silti jään miettimään käynnin jälkeen, miten hän on niin taitava? Ilman suoria sanoja hän osaa osua aina siihen kohtaan, mikä on kaikista kipein.

En ole ansainnut noin taitavaa ammattilaista auttamaan minua. Ei, en minä.

Ihmisen kokoinen häiriö.

Asunto on hiljainen. Sekin taitaa nukkua vielä; vain minä istun hereillä ja juon tummapaahtoa vihreästä mukista. Postimies on ehtinyt jo käydä, heräsin liian myöhään. Ahdistaa herätä aikaisin, ahdistaa nukkuä pitkään. Mikään ei ole hyvä.

Motivaatio oli korkealla, mutta se on romissut alas kuin taulut hyllyltämme, kun paiskon ovia. Huudan. Riehun. Olen kamala ja minua itkettää, mutta en osaa vieläkään. Kaipaan tunteita. Kaipaan niitä hetkiä, kun suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni. En käsitä muita tunteita kuin ilon, surun ja vihan - ne minä tavoitan joskus, joskin liian harvoin edelleen. Mitä muita tunteita on olemassa? Katselen tunteiden listaa tyhjyys sielussani kolisten ja mietin, etten edes tiennyt näitä kaikkia olevan olemassa.

Lääkäri oli sanellut lausuntoonsa, kuinka sopivasti minulla olisi tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuushäiriö, ja dissosiaatiostahan on puhuttu jo aiemmin. En tiedä, mitä ajatella, sillä sana persoonallisuushäiriö herättää minussa vain suuren puistatuksen ja leimautumisen. Sekö minulla nyt on: persoonallisuushäiriö? Ikiajat, ainiaan, ikuisesti, lopun ikää. Epävakaus. Ei ei ei. Mitä se edes tarkoittaa? Silti huomaan satunnaisesti herääväni miettimään, että ehkä hän onkin oikeassa; etenkin miettiessäni viikonlopun vaihtelevia olotiloja.

Perjantaina olin varma, että tapan itseni. Lauantai meni ihan hyvin. Sunnuntaina kaduin, etten tehnyt sitä. Maanantaina mietin, että olisi pitänyt ottaa lääkkeet. Epävakaata? Kyllä. Ailahtelevaa? Voi, kyllä vain. Järkevää tai normaalia? Ei todellakaan.

Inhoan itseäni. Ei, vihaan itseäni.

I woke up tired of life.

 
Ahdistus. Yksi perkele. Tunnen sen hiipivän jälleen jossakin, liikkuvan selkäni takana hiljaa. Odotan hetkeä, jolloin se levittää suuren ja painavan peittonsa päälleni, jättäen alleen värisemään hiljaa. Ehkä pääsisin sitä karkuun, jos juoksisin kovempaa? Tai ehkä kävelisin itseni uuvuksiin, yksi kaksi kolme tuhat? Tuhat tarkkaan harkittua ja hyvin astuttua askelta, yhä uudelleen, aina tuhat. Uudelleen ja uudelleen, kunnes voimat pettävät ja silmien eteen laskeutuu pimeä verho. Ja kun valo viimein pilkistää silmiin, on jo myöhäistä tehdä korjausliikettä.

Yksi kaksi kolme tuhat.

Oksennusyritys.

Terä ihoa vasten.

Nyrkit ja pää takoen seinää.

Pieni mytty lattialla.

Tuttavallisesti helisevät lääkepurkit.

Itku, jota ei tule ja viha, joka rikkoo.

Oliko taas pakko? Pakkoko olla heikko ja sortua väkivaltaan, kuten psykologi asian ilmaisi silitellen omaa, eheää ihoaan. Katsahdan ranteitani varovasti, mutta käännän pään nopeasti pois; liikaa sinipunaisia muistoja heikoista hetkistä, liikaa arpia kertomassa rikkonaisesta elämästä. Syviä haavoja tallotussa sielussa.

He sanovat, miten paljon paremmalta näytän. Sinussa on särmää, olet aivan erilainen. Miksi itse en tunne niin? Rakkain yrittää selittää: vielä kesällä näytit kuin haudasta revityltä, olit karmiva näky. Ei ole vaikea uskoa sitä, mutta miksi sain tällä kertaa enemmän pisteitä testistä, jos silloin olin kuin hullu mielisairaalan porteilla? Miksi he sanovat, että näytän pirteältä ja ryhdikkäämmältä? Miksi, perkele, miksi - inhoan tuota kysymystä! Miksi mieli halajaisi kuolla, jos ulkokuori hymyilee ja silmissä välkähtää valoa paremmasta? Olen kuin yksi iso kysymysmerkki tämän kaiken edessä.

Täynnä vihaa.

Miksi jo toista aamua olen niin vihainen, että voisin tappaa jonkun?

Miksi roska-auto pitää niin kovaa meteliä?

Oliko sen sihvarin tai äletteen pakko pilata aamutupakkani?

Kuka unohti ostaa kahvia kaupasta?

Miksi kaurapuurot levisivät pitkin mikroa?

Onko tuon naapuritalonkin miehen pakko käyttää rumaa tuulipukua?

Miksi omenat pilaantuvat kaappiin?

Kuka käski miehen jättää laudeliinan paikoilleen eilen - eikö tästä ole jo keskusteltu?

Miksi villapyykki kuivuu niin hitaasti?

Miksi ihmiset ihastuvat?

Kuka unohti pestä pyykinpesuaineen annostelulootan?

Miksi vihainen musiikki ei ole oikeasti vihaista?

Miksi takit tippuvat henkareista?

Miksei meille tule aamulehteä?

Kenen vuoro oli pyyhkiä pölyt?

Kuka unohti imuroida?

Oliko jonkun pakko jättää pesemättä leipomisalusta?

Missä ovat vehnäjauhot, kun niitä oikeasti tarvitsisi?

Onko oikeasti pakko tänäänkin käydä kaupassa?

Miksi ei ole rahaa lääkkeisiinkään?

Missä kaikki rauhoittavatkin ovat?

Miksi vaatteita ei ole viikattu?

Onko neuletyön aina pakko valmistua niin hitaasti?
Missä kaikki oikeankokoisen puikot ovat?

MIKSI EN VOISI VAIN TARTTUA TERÄÄN?

Miksi sitä haluaa tappaa itsensä, vaikkei oikeasti edes halua?

Vai haluaako kuitenkin?

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Osaan sen kyllä.

 Oi rakas Kuolema
lastasi muistatko viimein?
Saavutko varjoin
hienoin ja tuoksuvien siimein?

Kättä en nosta,
en sinun työtäsi estä.
En, rakas Kuolema,
uusia tuskia kestä.

Painava vankila
aukaise sieluni mennä.
Untuvasiivin
uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja (1937)

Ahdistus repii taas moneen eri suuntaan, se ei anna hetken rauhaa. Vartaloni kouristelee pahan olon alla, ne kohtaukset pelottavat. On turvaton olo, pelokas ja jännittynyt. Herään liian aikaisin, valvon liian myöhään. Uni ei tule, ei kestä, ei jatku uudelleen. Mitä järkeä tässä enää on?

Pyysin tänään taideterapeutiltani anteeksi eilistä lääkkeiden holtitonta käyttöä ja hän kertoi pohtineensa, olisiko pitänyt soittaa päivystykseen; olin kuulemma näyttänyt todella huonolta. Huolettomasti vastasin, ettei kyse ollut isoista määristä - vain pienestä vapaudesta kaiken keskellä. En kertonut, kuinka raskaalta kaikki tuntui tällä hetkellä, mutta hän taisi lukea sen kasvoiltani. Silmäni eivät valehtele koskaan. Pienet viillot käsissäni ohitin olankohautuksella. Ei ne niin suuria ole, totesin, ihan pintahaavoja vain. Tänään mietin mattopuukon piilottamista, mutten tohtinut; sillehän saattaisi olla vielä käyttöä.

Tekisi mieli huutaa tämä kipuni pois. Päästä turvaan itseltäni. Tiedän, ettei tästä ole enää pitkä matka syvempiin haavoihin tai suurempiin määriin lääkettä, suljetun osaston psykoottisiin potilaisiin. Been there, done that - osaan sen kyllä. Mutta haluanko? Ehkä.

Ehkä.

Maybe suicide is the answer.

But suicides have a special language.

Like carpenters they want to know which tools.

They never ask why build.

Anna Sexton: Live or die

Itsemurha. Mikä saa yhä uudelleen ajattelemaan asiaa mahdollisuutena, vaikka on jo kerran kokenut sen hämmennyksen, kun availee silmiään ensimmäisen kerran ja kolmena näkyvät kasvot pyörivät villisti silmissä? Sen oksettavan tunteen ja katseen, jota ei pysty kohdistamaan mihinkään; epätietoisuuden, kun ei ole varma minne on päätynyt ja miksi. Sairaalaan, aivan varmasti, koska tuo äskeinen hahmo oli pukeutunut vihreisiin, mutta päivystykseenkö? Ei tunnu siltä, on liian hiljaista ja rauhallista. Hoitajan sanat kaikuivat jostain kaukaa, vaikka kolmena näkyvät kasvot tulivat lähelle ja puhuttelivat lempeästi: Huomenta, olet teho-osastolla. Mikä on vointi? En jaksanut saati osannut vastata. Kellotaulu osui johonkin näkökenttääni ja iso monitori, mutta numeroista en saanut selvää - miksi nekin näkyivät kaikki kolmena? Miksi kaikki pyöri niin villisti?

Hitto. Olen elossa. Sydän oli kuulemma lyönyt lähemmäs kahtasataa. Sillä oli kova työ.

Tuntien kuluttua heräsin uudelleen kipuun ja huonoon asentoon, jota en kyennyt vaihtamaan. Lepositeet? Keho alkoi tuntua todellisemmalta, vaikka silmien avaaminen oli edelleen raskasta. Muistikuvat palailivat pätkittäin: lääkkeitä, tekstiviesti, mies, ambulanssi, veriset vaatteet ja ranteet. Minä todella olen elossa. 

Miksi ihmeessä näen itseni tappamisen edelleen yhtenä vaihtoehtona, vaikka olen kokenut sen häpeän? Kävelin kahteen hoitajaan ja tippatelineeseen tukeutuen suihkuun - liian suuressa avopaidassa ja violetissa vaipassa, katetroituna, kasvot mustana lääkehiilestä, kiitos hetkeä aiemmin poistetun nenämahaletkun. Ja silti melkein pyörryin muutaman minuutin seisaalla olemisen jälkeen. Olin yhtä kylmänhikeä, verta, lääkehiiltä ja oksennusta, enkä edes jaksanut pysyä pystyssä peseytyäkseni kunnolla. Seuraavana aamuna hoitaja ehdotti, että kävisin suihkussa vasta omalla osastollani. Siellä on oma shampoosikin ja parempi suihku. Ei auttanut kuin myöntyä.

Myöhemmin omahoitajani katsoi syvälle silmiin ja totesi kiertelemättä totuuden: Näytät aivan järkyttävälle, tiesitkö? Tiesinhän minä, tiesin ja tunsin. Minulla oli päällä XL-kokoinen aamutakki, liian suuret housut ja pinkki avopaita, kun istuin pyörätuolissa, jonka toinen rengas oli vähän liian tyhjä. Hoitaja työnsi minua vauhdilla läpi kanttiinin ihmispaljouden, hissien ja käytävien. Syvä häpeä ja masennus loivat harmaita sävyjä kasvoilleni ja silmistäni paistoi tyhjyys, vaikka yritin pitää katseeni sylissä. Aamutakki kätki ehkä sisäänsä laihtuneen olemukseni ja ommellun ranteeni, mutta eivät kyynelten valuttamia ripsivärejäni poskillani. Eivät epätoivoa, vihaa, surua tai syvää häpeää.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.

Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.

It's a lie.

Tarhan pihasta raikuvat lasten äänet. Kiljahdukset, itkut, leikit, naurut. Lentokone! joku kiljaisee ja koko piha hiljenee hetkeksi, pienet päät katsovat taivaalle lumoutuneina. Jo kohta kuitenkin jatkavat leikkejään. Kaipaan töihin. Mutta enhän minä sellaista jaksaisi; liikaa tekemistä, ajateltavaa ja liian pitkiä päiviä. Hädin tuskin selviän näistä, jotka kotona makaan. Tupakka palaa loppuun liian aikaisin.

Istun kauhtuneella sohvalla ja juon hunajateetä. Mummo keitti tätä aina iltaisin: kuumaa vettä, tilkka hunajaa ja reilusti maitoa. Juon tätä aina, kun olen kipeä. Väsyttää, mutta en haluaisi aina vain nukkua. Vaikka pakkohan se on, en jaksa muutakaan. En jaksa viedä roskia, en pestä hiuksia, en käydä kävelemässä. En jaksa tehdä ruokaa, en syödä, en pedata sänkyä. Aina vain väsyttää. Aina. Koko ajan.

Ahdistaa. Peruin eilen ylimääräisen terapia-ajan. Suunnittelin peruvani kaikki viikonlopun tapaamiset, ehkä ensi viikonkin. Yritä elää tässä hetkessä, älä ajattele niin pitkälle tulevaan. Hyväksy väsymyksesi nyt, mutta älä voimista pahaa oloasi perumalla kaikkia muita. Ehkä huomenna jaksat jo paremmin. Huomenna on uusi päivä. Hän soitti minulle. Terapeuttini. Puhui järkeviä, kysyi olosta ja tsemppasi jaksamaan. Ehdotti uutta tapaamista, mutta vannoin jaksavani ja pärjääväni (koska pakkohan se olisi). En voisi nyt särkyä uudestaan, en, sillä se olisi liikaa kaikille ihmisille lähelläni. Minun pitäisi voida hyvin. Niin helvetin hyvin.

Mutta en minä voi hyvin. Minä vain valehtelen.

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Ei ulospääsyä.

Olen jumissa.
Jumissa näissä ajatusten ympyröissä.

Painoni on kääntynyt noususuhtanteiseksi, mutta ahdistukseni vain kasvaa. Masennukseni voimistuu. Välillä olen raivona tälle sairaudelle - tai no, näille sairauksille - ja haluaisin vain olla vapaa kaikista kahleista. Elää normaalia kolmekymppisen naisen elämää (mitä se on?); juosta, tanssia, syödä, iloita, hengittää syvään ja rakastaa.

Kyllähän minä rakastankin. Rakastan niin lujaa, että sydämeen sattuu, mutta en osaa osoittaa sitä. Käyttäydyn typerän lapsellisesti, riskaan ja kiukkuilen, vaikka kaiken sen takaa haluaisin vain huutaa: minä kaipaan ja rakastan. Sinua, mies, sinua.

Olen väsynyt osastoelämään ja kaipaan kotiin, mutta pärjäisinkö minä? En tiedä. Aion kuitenkin ehdottaa ja vaatia sitä. Haluan kotiin. Takaisin tavalliseen, normaaliin ja tylsäänkin elämään. Haluan, vaikka jo ajatuskin tuottaa ahdistusta. En osaa vieläkään syödä, en varsinkaan nyt, kun olen kilon painavampi kuin hetki sitten. Se kuulemma näkyy kyljistäni ja vatsastani. Välillä (aina) tekisi mieli repiä kaikki läski pois minusta ja olla paljon pienempi - edes sen kilon. Tai kaksi. Ehkä viisi. Kymmenen. Jossain syvällä itsessäni tiedän, etten anna lääkärin ja hoitajien lihottaa minua takaisin isoksi. Jättiläisihramonsteriksi. Jos ja kun pääsen kotiin, minä laihdutan. Mutta se on salaisuus, shhh...