Sinä rikoit minut.

Mitä olen antanut sinun tehdä? Miksi antanut sinun ajaa itseni nurkkaan? Taideterapeutti kysyy, tunnistanko Kriitikon äänen; kuuluuko sen jollekin ulkopuoliselle, jollekin hahmolle? Nyökkään, mutta en uskalla sanoa nimeäsi ääneen. En saa, en voi. Sinä ivaat pääni sisällä edelleen, vielä vuosienkin jälkeen hallitset minua. Kontrolloit kovilla sanoillasi. Lyöt, kun olen heikoimmillani. Syljet vihaa ja valheita.

Joissain hetkissä olen melkein vapaa kahleistasi - lähes irti sinusta - mutta niissä hetkissä en ole täysin oma itseni. Olen vapaampi vain silloin, kun asiaan ei liity mitään henkilökohtaista. Ei mitään tunnepitoista. Palaat kuitenkin samantien, kun joku kysyy: "Mitä sinä, Maapallosilmä, ajattelet tästä asiasta?" Sinä nujerrat minut yhdellä sanalla, pienellä katseella, ohikiitävällä ajatuksella. Ja minä vetäydyn; kehoni kietoutuu kippuraan, katseeni pakenee ja mieleni jää odottamaan uusia lyöntejä.

Olet saanut minut vihaamaan itseäni, epäröimään jokaista liikettäni, pysymään vaiti. Sillä enhän minä mitään kuitenkaan ymmärrä tai osaa. Milloin olen vapaa? Olenko koskaan?

En saisi syyttää sinua, pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina hymyillä, olla mieliksi ja pärjätä elämässä. Mutta minä en jaksa! En pysty enää tähän, enkä siltikään pääse irti sinusta. Olet kahlinnut minut itseesi liian tiukasti. Sinä osoitat sormellasi minua tälläkin hetkellä, viha silmissäsi leimuten huudat: "Katso itseäsi, sinä valehteleva huora! Olet pelkkä kiittämätön pentu!"

Ja minä omistan kaikki sanasi. Jokaisen kirosanan, kaikki lempinimet ja totuudet, joissa kerrot, etten pärjäisi elämässä eikä kukaan voisi koskaan rakastaa minua.