Sinä olet aivan tavallinen nainen.

On paljon helpompaa mieltää itsensä tytöksi kuin naiseksi. Näytän paljon nuoremmalta kuin oikeasti olen ja pituuteni vuoksi katson lähes poikkeuksetta ihmisiä yläviistoon. Myös pukeutumiseni rentous lähentelee usein tyttömäistä helppoutta; venyvää ja joustavaa, lämmintä ja jotain sellaista, jolla on varaa likaantua ja rähjääntyä. Olen laiska meikkaamaan - vain hitunen puuteria ja ripsiväriä riittää - ja hiukseni ovat rennosti milloin mitenkin. Tyylini on siis varsin... Tyylitön? Helppo? En ole millään tavalla poikatyttö kuitenkaan, päinvastoin, ja siinä se ongelma juuri on. Miten olla tytön sijasta nainen? Mitä se edes on? Jo ajatuskin saa kavahtamaan.

Kasvoin aikuiseksi käsikädessä syömishäiriön kanssa. Tuo itsekäs, epätoivoinen ja surullinen sairaus muovasi minusta pienenpientä ja huomaamatonta, Näkymätöntä Ninniä. Sama Ninni on kulkenut usein terapiakeskusteluissani, tiuku kaulassaan pyrkinyt näkyväksi monen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus ovat myös olleet ylläni jo vuosia - mitätöiden, vaientaen ja piilottaen oikeaa minua itseltäni ja toisilta. Ne ovat muodostaneet yhtäaikaa turvallisen ja pelottavan peiton, jonka alle olen hautautunut pakoon muuta maailmaa. Nyt tuo Näkymätön lapsi on muuttunut ainakin lähes näkyväksi, mutta en osaa elää asian kanssa. Tuntuu mahdottomalta muodostaa kuvaa itsestä - lähes 30-vuotiaasta naisesta - kun lähes koko elämä on ollut mustien varjojen alla värjöttelyä.

Olen oppinut arvottamaan itseni aina toista alempaan luokkaan eikä vieläkään tunnu oikealta nousta tasavertaiseksi. Toinen, oli kyseessä ystävä, kaveri, puoliso tai terapeutti, on aina vähän korkeammalla; hän ansaitsee parempaa, tietää enemmän ja on oikeassa. Minä hiljaa ja varovasti, joskus kierrellen ja kaarrellen, varmistan oikeutustani olla siinä hetkessä ja puhua ajatuksiani julki. Vastaan "en tiedä", vaikka tietäisinkin, ja tunnustelen ilmapiiriä jopa liikaa. Uskallanko antaa ääneni kuulua, onko se turvallista tai edes sallittua? 

**

Ehkä minä kuitenkin selviän.

Masennus, mene pois.

Niin helppoa sanoa kyllä.

Niin yksinkertaista myöntyä, vaikka tietää katuvansa sitä samantien.

Tietää, mutta ei muista.

Opinnot junnaavat paikallaan.

Liikaa työvuoroja.

Liian paljon asioita, jotka pyörivät mielessä.

Suunnaton väsymys, jonka edessä tekisi mieli antautua - jos vaan voisi.

Tanssi antaa vapauden, jota muuten ei olisi.

Terapiatyö on pitkällä, silti keinot vähissä.

Miten päästä elämässä eteenpäin.

Kyllähän minä selviän, mutta se ei riitä -

pitäisi elää.

Pitäisi ymmärtää, kuka ja mikä ja millainen minä oikeasti olen.

Siihen en vielä pysty.

Juuri siihen haluaisin kyetä.

Suurin toiveeni olisi hautautua peiton alle turvaan.

Nukahtaa ja antaa päivien mennä menojaan.

Tämä tuntuu jo liian tutulta.

Kolisevat kaapit, sekavat ajatukset.

Yritän esittää vahvaa, vaikka tiedän, ettei hän usko. Hän tuntee minut jo liian hyvin. Hoen mielessäni käskylausetta kuin mantraa, joka ei lopu koskaan. Pakko tehdä. Kunnes tulee se hetki, jolloin kynä lentää kädestä ja keho vääntää itsensä umpisolmuun. Haluaisin kertoa, miten paha olo minulla on - haluaisin, mutta en osaa. Luurangot kolisevat kaapissa, jonka olen sulkenut köysin, ketjuin ja riippulukoin. Muistot huutavat kuin sudet täysikuun aikaan.

Näytä minulle turvallisuus; 

maalaa se kuvin ja sanoin, 

sulje halaukseen ja sano, että kaikki järjestyy. 

En lupaa, että täysin uskon sinua, 

mutta minun on kuultava se.

Kysyt usein, mitä nyt tarvitsen, mutta puistelen päätäni raivokkaasti. Turvaa, sitä se on. En vain tiedä, miltä se näyttää tai tuntuu. Ja vaikka teen saman selviytymispäätöksen joka päivä uudestaan sanomalla itselleni, että minä pystyn tähän, minä voitan tämän, epäilen itseäni vähintään yhtä usein. Haparoivin askelin menen eteenpäin, usein peruutan ja kadun valintaani, mutta haluan olla vapaa vielä joskus. Nyt se tuntuu taas niin kovin kaukaiselta. 

Piirsin joskus päiväkirjani sivuille talon, tein siitä ruman ja viivoista epämääräisiä. Ikkunat ja ovet repsottivat avoimina ja katolla oli kyltti, jossa luki "hyväksikäytettäväksi". Se talo on turvaton. Se talo olen minä. 

Auta minua. 

Näytä ja kerro, mitä on turvallisuus. 

Millainen se on, kuka sen määrittää? 

Olen pahoillani, 

että muotoilin lauseeni käskyksi - 
en minä sitä halua. 

Pyytää oli tarkoitukseni, 
mutta en osannut.

Suruhahmo.

Se hiipii rispaantunein villasukin, aivan hiljaa ja huomaamatta. Sillä on yllään tummanpuhuva viitta ja sen silmät hohtavat syvää ja rannatonta surua. Se ei pelkää mitään, se on melkeinpä uhkarohkea kuiskiessaan viiltäviä sanoja.

Et kelpaa.
Et pysty, et saa.
Älä edes kuvittele.

Se tarttuu kiinni vahvoin kahlein ja niin me olemme vierekkäin, yhdessä, minä ja se - tummanpuhuva, kateutta hohkaava suruhahmo. Sen voimat ovat liikaa minulle, vaikka huutaisin, ei kukaan kuulisi. Yhtäkkiä se on kaikkialla: liikennevaloissa, naapuritalon ikkunassa, tuntemattoman naisen kasvavassa vatsassa, sohvan alla ja aamuauringon ensisäteissä.

Tärkein, mitä se sanoo, on kuitenkin tämä:
älä kerro minusta kenellekään.

Sinä rikoit minut.

Mitä olen antanut sinun tehdä? Miksi antanut sinun ajaa itseni nurkkaan? Taideterapeutti kysyy, tunnistanko Kriitikon äänen; kuuluuko sen jollekin ulkopuoliselle, jollekin hahmolle? Nyökkään, mutta en uskalla sanoa nimeäsi ääneen. En saa, en voi. Sinä ivaat pääni sisällä edelleen, vielä vuosienkin jälkeen hallitset minua. Kontrolloit kovilla sanoillasi. Lyöt, kun olen heikoimmillani. Syljet vihaa ja valheita.

Joissain hetkissä olen melkein vapaa kahleistasi - lähes irti sinusta - mutta niissä hetkissä en ole täysin oma itseni. Olen vapaampi vain silloin, kun asiaan ei liity mitään henkilökohtaista. Ei mitään tunnepitoista. Palaat kuitenkin samantien, kun joku kysyy: "Mitä sinä, Maapallosilmä, ajattelet tästä asiasta?" Sinä nujerrat minut yhdellä sanalla, pienellä katseella, ohikiitävällä ajatuksella. Ja minä vetäydyn; kehoni kietoutuu kippuraan, katseeni pakenee ja mieleni jää odottamaan uusia lyöntejä.

Olet saanut minut vihaamaan itseäni, epäröimään jokaista liikettäni, pysymään vaiti. Sillä enhän minä mitään kuitenkaan ymmärrä tai osaa. Milloin olen vapaa? Olenko koskaan?

En saisi syyttää sinua, pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina hymyillä, olla mieliksi ja pärjätä elämässä. Mutta minä en jaksa! En pysty enää tähän, enkä siltikään pääse irti sinusta. Olet kahlinnut minut itseesi liian tiukasti. Sinä osoitat sormellasi minua tälläkin hetkellä, viha silmissäsi leimuten huudat: "Katso itseäsi, sinä valehteleva huora! Olet pelkkä kiittämätön pentu!"

Ja minä omistan kaikki sanasi. Jokaisen kirosanan, kaikki lempinimet ja totuudet, joissa kerrot, etten pärjäisi elämässä eikä kukaan voisi koskaan rakastaa minua.

Oloja ilman sanoja.

Ajatukset, tunteet ja tunteettomuudet risteilevät päässäni, kunnon kilpa-ajoa onkin taas. Psykologi kysyy, olenko masentunut. Vastaan, etten myönnä mitään. Saakelin tarkkasilmäinen nainen! Haluaisin huutaa kurkkuni kipeäksi, huutaa ja riehua. En minä sitten kuitenkaan, ei se ole ennenkään mitään auttanut. Sovimme harventavamme käyntejä, niin on parempi. En jaksa enempää. Tai no, oikeastaan juoksen karkuun ja yritän itse jättää kaiken, etten joutuisi itse kohta huomaamaan olevani jätettynä yksin selviämään kaikesta. Vakuuttelen itselleni ja muille pärjääväni, mutta tarinani on hatara ja läpinäkyvä. Psykologi tosin näytti uskovan sen - hyvä niin!

Tekisi mieli kirjoittaa, miten viime viikko täyttyi odotuksesta ja raivosta, vatsanpohjaa kutkuttavista nauruista ja suloisista välikuolemista. Ystävistä, koulusta ja parisuhteesta. Perjantaista, joka eli ajatuksissa jo kaksi viikkoa ennen kuin suvaitsi saapua.

Mutta. 

En löydä oikeita sanoja, kaikki tuntuu vääränlaiselta nyt. Kaikki se, mitä en osaa kuvailla, vaikka kuinka yrittäisin. Antakaa minulle sanani takaisin! Koska omat kirjaimet ovat hukassa, lainaan Johanna Kurkelaa tähän loppuun.

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan

niin, että masentuu. 

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen.

Ja sinä täysin sokee oot

sille, kuinka mä suistunut oon

pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.

Tää oli minun syy.

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen. 

Ja sinä täysin sokee oot

sille, miten uupunut oon. 

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,

vaikken oikeesti henkeä saa. 

Mä kyllä reipas tänään oon,

vaikka melkein luovutan jo. 

(Johanna Kurkela: Ingrid)

Rikkireväisty valokuva lattialla.

Se oli vain kopio vanhasta valokuvasta, tai kolme samanlaista niitä oikeastaan taisi olla. Mustavalkoinen, A4-arkin kokoinen. Tartuin surutta saksiin, ideatulvasta lievästi päihtyneenä. Mutta. Siinä se seisoi, kuvassa, pieni tyttö siivet selässään, kultanauhaa päänsä ympärillä. Ei sitä voinut satuttaa. Ahdistus pakotti heittämään kaiken pois käsistä, vaikka kuinka vastustelin. Ei saa satuttaa pientä! Ja silti minä tein sen - ihan vahingossa, vannon - leikkasin nilkoista poikki keskimmäisen tytön jalat. Tunsin, kuinka hysteerinen kauhu valtasi alaa.

"Mutta se on vain kuva, materiaalia, kuten värit ja kaikki muut, mitä täällä on."

Ei! Miksi helvetti on niin vaikea ymmärtää! Minä satutin sitä tyttöä, pientä ja viatonta. Vein mahdollisuuden kävellä. Rikoin hänet! Ei se ole vain kuva. Ei ole! EI!

"Sinähän suojelit tyttöä, kun varoit leikkaamasta."

Mutta vahingossa satutin, se on tarpeeksi paha. Rikoin hänet. Olen hirviö! Se kuva välähtelee edelleen silmissäni eikä ahdistus laannu kuin hetkittäin - vain palatakseen jälleen takaisin.

Paluu arkeen on siis tapahtunut. Se on tullut rytinällä ja tuonut kaiken paskan mukanaan. Kaiken sen, mitä en jaksaisi kantaa. Mutta vaihtoehtoja ei ole; nyt ei saa romahtaa, on vain kyettävä kantamaan kaikki taakat selässään - vaikka sitten mutaisissa ojissa ryömien. Pakko jaksaa, pakko pystyä, pakko onnistua. Pakko pakko pakko.

Tuuditan, tuuditan.

"Kiikutan ja kiikutan itseäni. 

Ennen kaikkea haluaisin vain olla jossain etäällä laiturinnokassa 

ja että minut ammuttaisiin sieltä armeliaasti etäisyyksiin, 

niin ettei minua enää olisi. Haluan unohtaa kaiken. 

Maailma on enää vain tämä sekainen sängynpuoliskoni, 

tämä jo päiviä petaamattomana virunut vuoteeni.

Tuuditan, tuuditan itseäni kiivaasti pois."

(Sara Littow: Tuuditan Tuuditan)

Voiko itsevihaa mitata? Onko sille olemassa jotain määrettä tai asteikkoa, johon sen voisi asettaa?

Kolme päivää on matelehtinut liian hitaasti. Kulunut pyjama on tuonut pienen lohdun, jonka saamattomuuteni on repinyt samantien kappaleiksi. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt heitä, jotka murtuvat taakan alla. En ole voinut käsittää, miten masennus muka voisi ajaa jäämään sänkyyn ja lamauttaa kaiken toimintakyvyn - jopa halun huolehtia itsestä, pestä hiukset ja vaihtaa vaatteet.

Nyt minä ymmärrän.

Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.

Kun halusin kuolla.

Reilu vuosi sitten istuin neurologin vastaanotolla, käärin kämmeniä neuleen hihojen sisään ja yritin vähäisin voimin peitellä ahdistustani. Ei onnistunut. Päättäväinen neurologi katsoi minua aivan toisenlaisin silmin - entistä inhimillisemmin - ja kysyi sen kysymyksen: "Jäisitkö osastolle muutamaksi päiväksi?" En osannut vastata. Nyökyttelin, puistelin päätäni ja lopulta parahdin: "En mä uskalla! Mitähän mieskin siihen sanoo?" Neurologin katse oli yhtäaikaa kysyvä ja ymmärtävä, kun hän tarttui puhelimeen ja soitti miehelleni. Soitti osastolle. Ja jo kohta olin siellä keltaisessa sairaalapyjamassa, kovalla sängyllä tuijottamassa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistan ajatelleeni, jospa kaikki olikin vain yhtä suurta aprillipilaa. Ei ollut. Eikä paljoa naurattanut.

Siitä on tarkalleen vuosi ja viikko, muutama päivä vaihtui useampaan kuukauteen ja useaan eri osastoon. Aika on hämärtynyt, maalannut kai kultareunoja muistoille, mutta luulisin siirtyneeni näihin aikoihin kotikaupunkiini, lukittujen ovien taakse. Vuosi on kiitänyt nopeasti, luulen. Olen vahvempi nyt - siihen ei tosin paljoa vaadita - ja viime aikoina mieleni on vallannut syvä kiitollisuus kaikkia hoitotahojani kohtaan. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heidän kärsivällisyyttään, osaamistaan ja osaamattomuuttaan. Ilman kuulevia korviaan ja toivoa valavia sanojaan. Mutta miten sanoa kiitos?

Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä, mutta ainakin voin rehellisenä tunnustaa, että enää en halua kuolla. Ei, haluan nähdä ja kokea tämän elämän - oli se sitten lyhyt tai pitkä. Tahdon uskoa, että sillä on jotain annettavaa vielä.

Helpompaa olisi hukkua.

Keskellä tunnemyrskyä, selkä murenevaa seinää vasten. Minne pakenisin? Minne juoksisin karkuun, kun kaikkialla törmään liian suureen kuohuntaan?

Tämä kaikki on niin vierasta. Olen tuntenut suurta surua vailla kyyneleitä ja välillä ollut niin raivoissani, että tuntuu kuin räjähtäisin pieniksi kappaleiksi. Turvallisinta on maata keskellä olohuoneen nukkamattoa, tuntea lattia selkänsä alla; se saattaa kestää jopa minun painoni.

Olen liian suuri, silti pieneksimitattu. Painan tunteita pois tietoisuudesta, hautaan niitä ahdistuksen alle. Ahdistuksen, joka on tutumpi kuin oma tietoisuuteni, tutumpi kuin oikea temperamenttini. Vähättelen, vaikenen, pakenen. En osaa muutakaan. Hiljaisuus on lähin ystäväni, vaikka jokin pieni osa minusta yrittää nyt nousta kapinaan: kiivetä korkealle, särkeä muureja, murtaa patoja. Varjo kuitenkin seuraa tiiviisti - se on mukana kaikkialla ja kaikessa.

Silti kaikkein turvallisinta on vain painaa päänsä alas. Jatkaa pakenemista. Mutta minne minä menisin? Ahdistuksen peitto on alkanut rispaantua, ja vaikka kuinka yritän kursia sitä kokoon, se repeää aina uudelleen.

Köysi kiristyy.

Seison heidän välissään, 

huudan pienellä äänelläni: 

älkää riidelkö, olkaa hiljaa! 

He käskevät mennä huoneeseeni, 

pysyä siellä. 

Nämä on aikuisten asioita, 

niihin ei saa sekaantua. 

Ovi käy, toinen lähtee. 

Pelkään menettäväni hänet, 

pelkään sitä aina. 

Olen oppinut, 

ettei mikään ole pysyvää 

tässä talossa, jossa asun. 

Kahdesta ihmisestä 

voi hetkenä minä hyvänsä tulla yksi; 

se tärkein ei ehkä kohta olekaan tässä. 

Seuraavana päivänä kaikki on kuin ennenkin, 

mutta olen oppinut varomaan 

vääränlaisia sanoja tai tekoja. 

Parasta on olla vain hiljaa, 

pysyä omassa mielikuvitusmaailmassa, 

jossa kaikki on hyvin ja kaikki on turvallista. 

Aina.

Nyt oma kotini on hajoamaisillaan. Täällä ei kuulu pieniä askeleita, mutta talo natisee liitoksistaan ja ovi voi käydä hetkenä minä hyvänsä. Olen syyllinen. Riittämätön. Vain muistoistani voin löytää sen hymyn ja naurun, reippaan ja jaksavan, spontaanin naisen. Mihin se katosi?

Mikä on tämä musta köysi kaulani ympärillä? Kuin olisin pimeässä ja savuisessa huoneessa, heitettynä nurkkaan virumaan; allani tuntuu kylmä betonilattia, selkääni vasten karhea tiiliseinä. Kaikki ympärilläni peittyy mustanharmaaseen harsoon - mistään ei saa otetta, ei tuntumaa - ja köysi kaulallani kiristyy jälleen. Onkohan täällä edes mitään?

Pelkään liikaa. Pelkään aivan yhtä paljon kuin se pieni tyttö aikoinaan.

TKI.

 
Herään ennen herätyskelloa ja kuin rutiininomaisesti kävelen ensimmäisenä vaa'alle. Paino on noussut ja purskahdan lohduttomaan itkuun, jossa kyyneleet jäävät jälleen puolitiehen. Itkettää, suututtaa ja harmittaa. Olen niin vihainen itselleni, Ykälle ja koko maailmalle. Vaaka valehtelee, kuiskaa ääni päässäni, mutta eihän se voi. Ei ei ei. Päätän kävellä sairaalalle, vaikka matkaa onkin liian paljon ja aikaa liian vähän. Päätän myös irroittaa patterin siitä kirotusta vaa'asta, mutta en pysty siihen. Ykä kietoo otteeseensa, se huutaa ja riehuu mielessäni kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, jolta vanhemmat ovat kieltäneet karkkipussin ostamisen.

Tänään on huono päivä. Eilen oli huono päivä.

Sullon vaihtovaatteita reppuun ja kiroan itseni, kiroan kaiken mahdollisen. Minun kuuluisi iloita, sillä tänään on uloskirjoituspäiväni, mutta olen vihaisempi ja surullisempi kuin aikoihin. Mihin katosi se kaikki varmuus minusta, joka monta päivää piti majaa luonani? Torun itseäni niistä karkeista, joita eilen menin syömään. Ei ollut edes herkkupäivä, kiroan. Ei niitä olisi saanut syödä.

Radiossa soi Suru on kunniavieras ja mietin, missä minun kunniavieraani on. Miksi se ei ole tullut kylään, vaikka olen odottanut sitä jo liian pitkään? Olen ollut lähinnä vihainen, tuskastunut ja ahdistunut. Tuntenut tyhjyyttä ja kaikkea mahdollista niin paljon yhtäaikaisesti, että se on muuttunut ahdistukseksi.

Eilen olin varma, että tapan itseni kohta. TKI-ahdistus. Hoitaja ei vie saksia pois huoneestani, vaikka osoitan niitä ja sanon, että tekisi mieli viiltää ranteeni auki. En uskalla olla huoneessani yksin, etten tekisi mitään. Uskallanko tänäänkään? En kuitenkaan osaa sanoa hänelle, että tee niille jotain, perkele, etten minä ota niitä ja viillä ranteitani! Ei, en uskalla. Aina pitää olla jokin takaportti: lääkkeet, mattopuukko, sakset - mitä vain. Hyvä b-suunnitelma, jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mutta hoitaja vain katsahtaa niihin ja toteaa: voi että. Oloni on pahentunut, etkö näe? Vikisen hiljaa peiton alta tuskaisia sanoja - pieneen myttyyn kääriytyneenä - ja yritän pitää itseni edes suunnilleen kasassa.

Napsin rauhoittavia kuin karkkeja, mutta mikään ei auta. Miksei mikään tai kukaan auta? Miksi miksi miksi? Tapan kohta itteni, sanon ja etsin jälleen kyyneleitä, mutta en löydä. Nekin ovat sitä mieltä, että tänään ei kannata ilmaantua. Ei tänään, ei koskaan.

I woke up tired of life.

 
Ahdistus. Yksi perkele. Tunnen sen hiipivän jälleen jossakin, liikkuvan selkäni takana hiljaa. Odotan hetkeä, jolloin se levittää suuren ja painavan peittonsa päälleni, jättäen alleen värisemään hiljaa. Ehkä pääsisin sitä karkuun, jos juoksisin kovempaa? Tai ehkä kävelisin itseni uuvuksiin, yksi kaksi kolme tuhat? Tuhat tarkkaan harkittua ja hyvin astuttua askelta, yhä uudelleen, aina tuhat. Uudelleen ja uudelleen, kunnes voimat pettävät ja silmien eteen laskeutuu pimeä verho. Ja kun valo viimein pilkistää silmiin, on jo myöhäistä tehdä korjausliikettä.

Yksi kaksi kolme tuhat.

Oksennusyritys.

Terä ihoa vasten.

Nyrkit ja pää takoen seinää.

Pieni mytty lattialla.

Tuttavallisesti helisevät lääkepurkit.

Itku, jota ei tule ja viha, joka rikkoo.

Oliko taas pakko? Pakkoko olla heikko ja sortua väkivaltaan, kuten psykologi asian ilmaisi silitellen omaa, eheää ihoaan. Katsahdan ranteitani varovasti, mutta käännän pään nopeasti pois; liikaa sinipunaisia muistoja heikoista hetkistä, liikaa arpia kertomassa rikkonaisesta elämästä. Syviä haavoja tallotussa sielussa.

He sanovat, miten paljon paremmalta näytän. Sinussa on särmää, olet aivan erilainen. Miksi itse en tunne niin? Rakkain yrittää selittää: vielä kesällä näytit kuin haudasta revityltä, olit karmiva näky. Ei ole vaikea uskoa sitä, mutta miksi sain tällä kertaa enemmän pisteitä testistä, jos silloin olin kuin hullu mielisairaalan porteilla? Miksi he sanovat, että näytän pirteältä ja ryhdikkäämmältä? Miksi, perkele, miksi - inhoan tuota kysymystä! Miksi mieli halajaisi kuolla, jos ulkokuori hymyilee ja silmissä välkähtää valoa paremmasta? Olen kuin yksi iso kysymysmerkki tämän kaiken edessä.

Selvä tapaus.

- Siis sinullahan on syömishäiriö, se on ihan selvää. Eikä tuo vointisi muutenkaan mikään hyvä ole, näkeehän sen, ja kun itsekin kuvaat sitä ykkösellä asteikolla nollasta kymmeneen. Mutta mitä me oikein tehtäisiin nyt?

Psykiatri oli suora puheissaan, psykologi ymmärtäväinen, hoitaja päättäväinen ja minä ahdistunut.
Lopputulos: päiväpotiluus.

Kurkistus.

Olen miettinyt, mistä surullinen tarinasi on alkanut? 

Mikä laukaisi tuon kaiken pahan olosi? 

Minkä ikäinen olet? 

Oletko sairastanut kuinka pitkään? 

Miten puolisosi suhtautuu sairastamiseesi?

Anonyymi kirjoitti minulle kommentin - kiitos siitä - josta poimin esittämänsä kysymykset. Ajattelin, että voisin koostaa pienen tekstin niistä. Aiheista löytyy blogiani taaksepäin selaamalla enemmänkin kirjoituksia (mm. 1,54:100 000, Olet ehkä nähnyt hänet), pidempiä ja syväluotaavampia, mutta tässä ehkä lyhykäisyydessään vähän taustaa myös teille, jotka olette alkaneet lukea blogiani vasta äskettäin.

Olen melkein kolmekymppinen nuori nainen, jota luullaan aina kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Se on huvittavaa ja tavallaan olen imarreltu, kun myyjä toisensa jälkeen pyytää henkilöllisyystodistusta nähtäväksi. En muista lapsuudestani paljoakaan, vain hajanaisia hetkiä hyvästä ja pahasta. Uskon tarinani alkaneen iltatähteydestä, keskenmenon jälkeisestä onnistumisesta, joka olikin äidille väärää sukupuolta. Kapinoivana teininä - huoraksi ja lihavaksi kehuttuna - kasasin itselleni suojakuoren, jonka läpi on vaikea nähdä. Nyt olen väsynyt vain pakenemaan ja haluaisin jonkun vain pelastavan minut itseltäni.

8-vuotiaana sairastuin epilepsiaan, jota tutkittiin, mutta jolle ei löydetty nimeä. 16-vuotiaana aloitin lääkerallin, jota ajattelin aina kestäväni, mutta nyt se tuntuu jo todella väsyttävältä. Aivosairauteni - skitsenkefalia ja vähän jotain muuta puutosta rakenteissa - on onneksi lievää muotoa ja epilepsiasta huolimatta kykenen täysipainoiseen elämään. Kukaan vastaantulija ei näe, että minun pääni sisällä eivät rakenteetkaan ole kunnossa.

Masennusta, syömishäiriötä ja ahdistusta olen sairastanut noin 13-vuotiaasta asti. Syitä on paljon, ehkä kaikkia en edes tiedä, mutta voin vain arvailla: traumoja, vihaa, valheita, liian paljon kannettavaa. Tarinani kuulostaa ehkä surulliselta, mutta se sisältää paljon ilonpisaroitakin, kuten aviomieheni, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Helppoa se ei ole, mutta me olemme koko ajan yrittäneet jaksaa itseämme ja toisiamme. Yhdessä. Koska niinhän me jo vuosia sitten tahdoimme. Olen ollut hänelle varsinainen hirviö, mutta en voi olla kuin kiitollinen, miten paljon rakkautemme on kestänyt.

Syitä kaikkeen on varmasti niin paljon kuin seurauksiakin, joten on vaikea sanoa, mistä kaikki tarkalleen on lähtenyt tai miksi olen tässä pisteessä nyt, mutta työstän sitä. Minä todella yritän parantua, koska haluan vielä joskus elää edes suunnilleen tasapainoista elämää. Edes suunnilleen.

Kysykää ihmeessä - vastaan parhaani mukaan!

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Osaan sen kyllä.

 Oi rakas Kuolema
lastasi muistatko viimein?
Saavutko varjoin
hienoin ja tuoksuvien siimein?

Kättä en nosta,
en sinun työtäsi estä.
En, rakas Kuolema,
uusia tuskia kestä.

Painava vankila
aukaise sieluni mennä.
Untuvasiivin
uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja (1937)

Ahdistus repii taas moneen eri suuntaan, se ei anna hetken rauhaa. Vartaloni kouristelee pahan olon alla, ne kohtaukset pelottavat. On turvaton olo, pelokas ja jännittynyt. Herään liian aikaisin, valvon liian myöhään. Uni ei tule, ei kestä, ei jatku uudelleen. Mitä järkeä tässä enää on?

Pyysin tänään taideterapeutiltani anteeksi eilistä lääkkeiden holtitonta käyttöä ja hän kertoi pohtineensa, olisiko pitänyt soittaa päivystykseen; olin kuulemma näyttänyt todella huonolta. Huolettomasti vastasin, ettei kyse ollut isoista määristä - vain pienestä vapaudesta kaiken keskellä. En kertonut, kuinka raskaalta kaikki tuntui tällä hetkellä, mutta hän taisi lukea sen kasvoiltani. Silmäni eivät valehtele koskaan. Pienet viillot käsissäni ohitin olankohautuksella. Ei ne niin suuria ole, totesin, ihan pintahaavoja vain. Tänään mietin mattopuukon piilottamista, mutten tohtinut; sillehän saattaisi olla vielä käyttöä.

Tekisi mieli huutaa tämä kipuni pois. Päästä turvaan itseltäni. Tiedän, ettei tästä ole enää pitkä matka syvempiin haavoihin tai suurempiin määriin lääkettä, suljetun osaston psykoottisiin potilaisiin. Been there, done that - osaan sen kyllä. Mutta haluanko? Ehkä.

Ehkä.

Viikkokatsaus.

Torstai-ilta.
Istun päivystyksessä miehen kanssa. Hän on raivoissaan, turhautunut ja surullinen. Miksi taas kävi näin? Erikoistuva lääkäri lähettää kiireisesti hoidon arvioon suljetulle osastolle. Istun toisessa päässä sohvaa kuin mies. Ahdistuneena, itkuisena ja masentuneena. Haluan tappaa itseni, mutta lupaan, etten tee mitään tyhmää.

Perjantai.
Aamusta palaan päivystykseen ja saan ajan tutulle osastolle hoidon arviointiin. Olen väsynyt odottamaan, ahdistunut ja sekaisin. Lääkäri lähettää minut kuitenkin matkaan, sillä en halua jäädä päivystysosastolle. Myöhemmin hoidon arviossa päädymme vaihtamaan lääkitystä, osastohoitoa ei välttämättä tarvita. Huokaisen ristiriitaisin tuntein ja lupaan jälleen kerran olla tappamatta itseäni.

Viikonloppu.
Juoksen ja könyän lihakseni kipeiksi; se tuntuu sairaalla tavalla hyvälle. Ruokapeikko kiusaa ja ilkkuu: Läskipaska tyttö! Olisi pitänyt pystyä parempaan. Söisit vähemmän, liikkuisit enemmän.

Maanantai.
Nukun huonosti, mutta lääkitys alkaa toimia. En ole niin ahdistunut. Saan lieviä raivokohtauksia, mutta se tuntuu pieneltä.

Tiistai.
Makoilen ystävän sohvalla ja rapsutan kehräävää kissaa leuan alta. Siinä hetkessä on hyvä olla. Ei tarvita vuolaita sanoja, ei jatkuvaa puheenvirtaa - tuntuu kuin hiljaisuus puhuisi puolestaan. Olen onnellinen hänestä. Tuntuu pahalta, että myös hän on rikkonainen ja etsii apua pahaan oloonsa vääristä asioista, mutta hänestä itsestään minä olen onnellinen ja kiitollinen. Enempää en voisi olla.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska