Kurkistus.

Olen miettinyt, mistä surullinen tarinasi on alkanut? 

Mikä laukaisi tuon kaiken pahan olosi? 

Minkä ikäinen olet? 

Oletko sairastanut kuinka pitkään? 

Miten puolisosi suhtautuu sairastamiseesi?

Anonyymi kirjoitti minulle kommentin - kiitos siitä - josta poimin esittämänsä kysymykset. Ajattelin, että voisin koostaa pienen tekstin niistä. Aiheista löytyy blogiani taaksepäin selaamalla enemmänkin kirjoituksia (mm. 1,54:100 000, Olet ehkä nähnyt hänet), pidempiä ja syväluotaavampia, mutta tässä ehkä lyhykäisyydessään vähän taustaa myös teille, jotka olette alkaneet lukea blogiani vasta äskettäin.

Olen melkein kolmekymppinen nuori nainen, jota luullaan aina kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Se on huvittavaa ja tavallaan olen imarreltu, kun myyjä toisensa jälkeen pyytää henkilöllisyystodistusta nähtäväksi. En muista lapsuudestani paljoakaan, vain hajanaisia hetkiä hyvästä ja pahasta. Uskon tarinani alkaneen iltatähteydestä, keskenmenon jälkeisestä onnistumisesta, joka olikin äidille väärää sukupuolta. Kapinoivana teininä - huoraksi ja lihavaksi kehuttuna - kasasin itselleni suojakuoren, jonka läpi on vaikea nähdä. Nyt olen väsynyt vain pakenemaan ja haluaisin jonkun vain pelastavan minut itseltäni.

8-vuotiaana sairastuin epilepsiaan, jota tutkittiin, mutta jolle ei löydetty nimeä. 16-vuotiaana aloitin lääkerallin, jota ajattelin aina kestäväni, mutta nyt se tuntuu jo todella väsyttävältä. Aivosairauteni - skitsenkefalia ja vähän jotain muuta puutosta rakenteissa - on onneksi lievää muotoa ja epilepsiasta huolimatta kykenen täysipainoiseen elämään. Kukaan vastaantulija ei näe, että minun pääni sisällä eivät rakenteetkaan ole kunnossa.

Masennusta, syömishäiriötä ja ahdistusta olen sairastanut noin 13-vuotiaasta asti. Syitä on paljon, ehkä kaikkia en edes tiedä, mutta voin vain arvailla: traumoja, vihaa, valheita, liian paljon kannettavaa. Tarinani kuulostaa ehkä surulliselta, mutta se sisältää paljon ilonpisaroitakin, kuten aviomieheni, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Helppoa se ei ole, mutta me olemme koko ajan yrittäneet jaksaa itseämme ja toisiamme. Yhdessä. Koska niinhän me jo vuosia sitten tahdoimme. Olen ollut hänelle varsinainen hirviö, mutta en voi olla kuin kiitollinen, miten paljon rakkautemme on kestänyt.

Syitä kaikkeen on varmasti niin paljon kuin seurauksiakin, joten on vaikea sanoa, mistä kaikki tarkalleen on lähtenyt tai miksi olen tässä pisteessä nyt, mutta työstän sitä. Minä todella yritän parantua, koska haluan vielä joskus elää edes suunnilleen tasapainoista elämää. Edes suunnilleen.

Kysykää ihmeessä - vastaan parhaani mukaan!