Relapse.

Kymmenkunta punaista viirua koristaa jälleen rannettani. Tuoreita, verestäviä, ei vielä sinipunaisia, kuten vanhemmat arvet. Miten häpeänkään itseäni! Kirjoitan päiväkirjaan: haluan kuolla, vaikka en haluakaan. Suurin toiveeni on tulla pelastetuksi itseltäni. Tulla autetuksi.

Lääkäri uloskirjaa minut osastolta typeryyksieni vuoksi ja he tenttaavat minua, hoitaja ja lääkäri, luulinko heidän vain katsovan asiaa sormiensa lävitse. Puistan päätäni ja samalla tulevat suuret, suolaiset kyyneleet, jotka ravistelevat koko vartaloa. Murrun pieniksi palasiksi heidän edessään, vaikka tiedän, että ansaitsin sen. Uloskirjauksen. Potkut. Nielen tuntemani epäoikeudenmukaisuuden, pakkaan tavarani hysteerisenä itkien enkä katso hoitajaa silmiin, vaikka hän kuinka yrittää. Puristan pientä nukkea käsissäni ja itken, itken, itken.

Illalla - kun kyyneleet ovat hieman helpottaneet - ymmärrän, miksi tarvitsin tämän herättelyn. Mietin lääkärin sanoja: sehän on aivan sama oletko kotona viiltelemässä vai täällä, kun et kerta pysty sitoutumaan sääntöihin. Niinpä. Ihan sama. Ja minä päätän yrittää. Ihan oikeasti yrittää. Viikko ilman terän tanssia ihollani tuntuu alkuunsa mahdolliselta tavoitteelta. Viikko. Sitten kuukausi. Sitten jotain enemmän: loppuelämä.

Jos haluan vielä osaston apua (haluan!) tähän vointiini, minun on pystyttävä sitoutumaan sääntöihin ja ennen kaikkea antauduttava hoidolle, vaikka se onkin niin pirun vaikeaa. Mutta minä haluan pystyä siihen viikon päästä, kun saan uuden mahdollisuuden. Haluan ja tarvitsen apua, en selviä yksin. Tarvitsen jonkun auttamaan minut alkuun tällä tiellä. On vain tartuttava niihin köysiin, joita tämän syvän kaivon pohjalle on heitetty.

Haluan parantua. Aion parantua. Viikon päästä kerron sen heillekin: olen ajatellut. Haluan muuttua.