Kimallusta ja kamaluutta.

Makaan olohuoneen lattialla selällään, jalat kippurassa päälläni ja kädet tiukasti niiden ympärillä. Ahdistaa taas ja mietin, miltä Se Mörkö näyttäisi, jos Sillä olisi muoto. Se olisi iso epämääräisyys, joka ajaa nurkkaan ja pistää käpertymään niin pieneksi kuin suinkin; Se tökkisi ja tönisi pitkillä, lonkeromaisilla käsillään pilkallisesti ja naurahtaisi päälle. Se olisi kuin varjo, mutta todellisempi, julmempi ja kylmempi. Joskus Se olisi hiljaa ja tuijottaisi vain vaativasti, mutta yleensä se huutaisi, ilkkuisi ja karjuisi peittäen alleen kaikki ne avunhuudot ja pelonsekaiset parkaisut. Se karjuisi, mutta kukaan muu ei voisi kuulla Sen ääntä.

Viime aikoina on ahdistus ollut läsnä vähän turhankin usein. Uskon tämän äkillisen pahenemisen johtuvan - ainakin osittain - uudesta lääkityksestäni, joten neurologille olisi taas asiaa, mutta en millään haluaisi soittaa vielä. Lääke on tällä hetkellä todennäköisesti ainoa mahdollinen, jota en ole kokeillut, joten siitä oljenkorresta ei ihan helpolla haluaisi päästää irti. Uskon, että kohta olisi jo viisasta myöntää tosiasiat itselleen. Mutta. Ei ihan vielä. Kohtahan se on kontrolliaikakin.

Olen tuntenut pahaa oloa tekemättömistä koulutöistä, liikkumattomuudesta, terapiatauoista, itsestäni, lapsettomuudesta, jopa kevään tulemisesta ja auringosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta jääköön se nyt tuohon. Lisäksi vuoden lääkevaihtoralli ja stimulaattorin leikkaus/säätö alkavat myös tuntua elimistössäni. Tuntuu, etten kestä enää hetkeäkään uusia, vanhoja, nostettavia, laskettavia tai muuten vain säädeltäviä lääkkeitä saatika nousevaa virtaa, joka sattuu; haluan vain sen kemiallisen tasapainon takaisin, joka vielä vuosi sitten kehossani vallitsi. Tosin, itsepähän tieni valitsin. Halusin saada kohtaukset pois. Ja haluan vieläkin, mutta nyt alkaisi jo riittämään. Miksei mikään auta?

Ai niin! Olen huono itkemään, mutta lyhytelokuva ReMoved sai kyyneleeni kimaltamaan hetkellisesti. Se on kamala, karu ja kaunis yhtäaikaa. Kannattaa katsoa.

Niin yksin.

Kyyneleet nousevat silmiini, kun tuo vieras ihminen katselee minua vilpittömästi. Hän on päälle viidenkymmenen, syvyyttä ja elämäniloa silmissään. "Mikä sua itkettää?" hän kysyy, kun pyyhin vaivihkaa pieniä kyyneleitä. Myönnän, etten osannut enkä uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, miten vaikeaa on opetella elämään taas kuin kaikki olisi normaalisti. Kaikki tuntuu pahalta; kuin pieni pala minusta olisi otettu pois ja jotain vierasta laitettu tilalle. En ole enää minä, ja kaikki se kurja muistuttaa itsestään kolmen minuutin välein. Miten jaksaa tätä? Rajoitukset, haaveiden sortuminen, häpeä - ei taas!

"Olen ollut yksinäinen," myönnän hiljaa ja hän ymmärtää paremmin kuin osasin kuvitella, "niin kauhean yksinäinen...". Nolottaa myöntää, sillä minunhan pitäisi nauttia elämästä.

Mietin kyyneleitä. Itkua. Miksi tuttujen edessä on pakko pärjätä? Miksi pato purkautuu juuri nyt? Siksikö, kun tiedän, etten tule enää näkemään tätä ihmistä? Ja silti hävettää! Häpeän itseäni ja kyyneleitäni, näitä muutamia pieniä, jotka nousevat silmiini ja jo pian pakenevat pois.

Lopuksi hän vielä halaa ja sanoo, miten upea ja ihana nuori nainen olen. On todella vaikea uskoa. 

Minäkö muka?

Lisää virtaa, kiitos!

Kaulalla särähtää kolmen minuutin välein, henkeä salpaa ja ääni muuttuu kähinäksi - hienoa! Rouva Neurologi viritti laitettani suuremmille milliampeereille ja hymyili, kun vinkaisin kivusta ja haukoin henkeäni. Sain hymynsä hyytymään hyvin nopeasti, kun kerroin tulevaisuudesta ja hankalista asioista. Hän pysäytti kynänsä, katsoi kulmiaan kohottaen ja teki mielipiteensä hyvin selväksi. Tunsin helpotusta, sillä sain vahvistusta omille tunteilleni.

Kiertelin torilla hiljaa, katselin nauravia ihmisiä ja ahkeria kauppiaita. Viisi herttaista vanhaa naista kokoontuneina iltapäiväkahville; harmaat kiharat ja leveät hymyt, kenellä onkaan mehukkaimmat juorut naapureistaan? Rakennusmiehet huhkivat hikisinä, lapset säntäilevät lelukojujen perässä, vanhat ukot ovat kerääntyneet tupakkarinkiin kuin teinipojat konsanaan. Kaljamahoja ja harvenevia hiuksia. Aurinko lämmitti, ajatukseni harhailivat ja jälleen kerran eksyin matkalla rautatieasemalle. Tavasin kyltistä: "Kuopion vankila".

Myöhemmin istun taas junassa ja mietin, että hyvänenaikasentään! Minulla on jalassa ihan oikeat farkut, jotka ostin vuosikausia sitten Ruotsista, ja tunnen näyttäväni ihan hyvälle - pienistä jenkkakahvoista huolimatta. Huomaakohan niitä kukaan muu? Hmm. Ravintolavaunussa humaltunut mies kiroaa puhelimeen äänekkäästi ja haukkuu kaikki savolaiset pystyyn. Tekisi mieli mennä heristämään sormea toruvasti, mutta jätän väliin, sillä hän on ainakin kaksi kertaa kokoiseni.

Se oli Kuopio, se.

Ja matka jatkuu.

Tällainen yleispätevä katsaus tähän väliin, kun pyykkikone laulaa ja toinen laukku odottaa pakkaajaansa.

Vietimme juhannuksen mökkitunnelmissa. Se teki hyvää, vaikka kaipasinkin saunaa ja hiljaisuutta. Epilepsia tosin meinasi näyttää taivaanmerkit; se nyki pienesti ja reuhtoi ihan kunnolla, sai mut pysähtymään ja tuijottamaan tyhjyyteen. Arvelen syöneeni liian epäsäännöllisesti, sillä kohtaukset kulkevat melkein käsikkäin verensokerini kanssa. Tulimme eilen illalla ja nukahdin nopeasti. Ennen nukahtamista onnittelin itseäni onnistuneista ruokailuista. Hyvä tyttö, noin sitä pitää.

Tänään taas pakkaan laukkuni ja lähden pariksi päiväksi pois. Oikeastaan tuntuu ihan hyvältä olla vähän aikaa poissa, sillä tämän kaksiomme seinät alkavat tulla päivä päivältä lähemmäs toisiaan. Hajoan, jos en saa tekemistä. Kun tulen takaisin kotiin, on miehen vuoro taas pakata laukkunsa ja lähteä. Varsin parisuhteellista elämää.

Haavat tuntuvat parantuvan hyvin, vaikka kutina raastaakin hermoja. Särkylääkkeitä ei tarvitse enää niin paljoa ja punoituskin alkaa vähitellen laskea. Itse aparaattia en juurikaan edes huomaa enää, joten virran nostaminen kuukauden päästä tulee varmasti sujumaan myös ihan mukavasti.

Mieli on hyvä. Kohta olen kaukana tunnin matkan päässä kotoa.

Koska haluan nauraa niin, että silmäni säteilevät.

Kolme päivää sairaalassa. Paljon jännitystä, haavakipua, uutta ja ihmeellistä - ja hienoja kohtaamisia. Sairaalassa olin vain nuori nainen keltaisessa pyjamassa - kukaan ei tunne, tiedä tai tuomitse. Olin enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Aloitin keskusteluja, hymyilin, kerroin mielipiteitäni ja kuuntelin. Nauroin, vaikka rintakehää vihloikin joka kerta. Mikä minut saa sulkeutumaan itseeni juuri tuttujen ihmisten keskuudessa?

Kuinka kaipaankaan sitä ihmistä, joka oikeasti olen!

On aika taas tehdä päätöksiä. Tulen todennäköisesti tekemään näitä vielä kymmeniä kertoja, mutta päätös on aina hyvä.

Haluan nauraa.
Olla utelias elämää kohtaan.

Luottaa ja uskoa hyvään.

Katsoa peiliin rohkeasti.

Tahdon itkeä.

Etsiä maailmasta hyvää.

Lohduttaa ja tulla lohdutetuksi.

Hyväksyä tunteet, en vain olla tietoinen niistä.

Katsoa ystävää pelkäämättä ja häpeämättä.

Kertoa ajatukseni ääneen.

Ihmetellä.

Haluan taas olla minä - niin hyvässä kuin huonossa. Ja ihan eniten haluan jättää masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön rippeet taakseni. Tiedän, että ne ovat olleet seuranani yli kymmenen vuotta, mutta tiedän myös, ettei minun tarvitse jatkaa matkaa niiden kanssa. Ne ovat ehkä jättäneet jälkensä minuun, konkreettisestikin, mutta niiden ei tarvitse enää hallita minua.

Päätän jälleen kerran parantua.

Kohtauksellista.

Epilepsia on taas määrännyt marssitahdin ja olen joutunut hampaat irvessä taipumaan tahtoonsa. Harmittaa ja suututtaa, pelottaakin vähän.

Eilen taas makoilin turvallisesti sohvanpohjalla, kun kouristukset meinasivat kasvaa yhä vain suuremmiksi ja jäinkin miettimään pelkoa. Kohtauspelko, kuolemanpelko, epilepsiapelko. Lääkärini ehdotti, että pelko saattaisi olla kohtausoire, aura, ja uskonkin sen mahdollisuuteen. Oikeastaan tuo ajatus huojensi mieltäni; en olekaan vammainentyhmäidioottipelkuri. Yhtäkkiä mieleeni nousi tilanne vuosikausien takaa.

Olen varmasti alle 16-vuotias. Kohtauksia on tullut koko illan taas ja pelkään valtavasti. Olen ottanut kokonaisen Diapamin, vaikka lääkäri on määrännyt vain neljänneksen otettavaksi, maksimissaan puolikkaan - ei mitään hyötyä. Kroppa ja mieli ovat totaalisen väsyneitä; itken ja huudan vanhemmilleni, että veisivät minut sairaalaan. Isä katsoo hiljaa äitiä hakien vastausta ja äiti huutaa takaisin, että kyllä me pärjätään. En todellakaan tunne pärjääväni, sillä pelkään enemmän kuin koskaan, päässäni humisee ja haluaisin levätä, mutta kouristukset käyvät yhä vain rajummiksi. Äiti sanoo jokaisen kohtauksen kohdalla, että seuraavasta lähdetään, mutta eihän me minnekään mennä.

Soitin äidille ja kerroin vagushermostimulaattorin asennusajankohdasta. Pidin puhelinta varmuuden vuoksi kaukana korvasta, sillä äidillä on taipumus kiljua hyvin kovaäänisesti, kun kuulee jotain yllättävää. Mutta. Hän oli hiljaa, rapisteli hetken kalenteriaan ja tuumasi: "Jaa, se on tiistai." Niin? Kyllähän minä tiesin, että se on tiistai, mutta eikö asia herätä mitään muuta ajatusta? Tunnereaktiota? Tyttäresi on menossa leikkaukseen ensimmäistä kertaa elämässään! Eikä aikaa ole edes kuukautta! Puhelun lopuksi hän kysyi: "Ja sä olet varma, että haluat mennä sinne?"

Kyllä. Olen varma.