Kimallusta ja kamaluutta.

Makaan olohuoneen lattialla selällään, jalat kippurassa päälläni ja kädet tiukasti niiden ympärillä. Ahdistaa taas ja mietin, miltä Se Mörkö näyttäisi, jos Sillä olisi muoto. Se olisi iso epämääräisyys, joka ajaa nurkkaan ja pistää käpertymään niin pieneksi kuin suinkin; Se tökkisi ja tönisi pitkillä, lonkeromaisilla käsillään pilkallisesti ja naurahtaisi päälle. Se olisi kuin varjo, mutta todellisempi, julmempi ja kylmempi. Joskus Se olisi hiljaa ja tuijottaisi vain vaativasti, mutta yleensä se huutaisi, ilkkuisi ja karjuisi peittäen alleen kaikki ne avunhuudot ja pelonsekaiset parkaisut. Se karjuisi, mutta kukaan muu ei voisi kuulla Sen ääntä.

Viime aikoina on ahdistus ollut läsnä vähän turhankin usein. Uskon tämän äkillisen pahenemisen johtuvan - ainakin osittain - uudesta lääkityksestäni, joten neurologille olisi taas asiaa, mutta en millään haluaisi soittaa vielä. Lääke on tällä hetkellä todennäköisesti ainoa mahdollinen, jota en ole kokeillut, joten siitä oljenkorresta ei ihan helpolla haluaisi päästää irti. Uskon, että kohta olisi jo viisasta myöntää tosiasiat itselleen. Mutta. Ei ihan vielä. Kohtahan se on kontrolliaikakin.

Olen tuntenut pahaa oloa tekemättömistä koulutöistä, liikkumattomuudesta, terapiatauoista, itsestäni, lapsettomuudesta, jopa kevään tulemisesta ja auringosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta jääköön se nyt tuohon. Lisäksi vuoden lääkevaihtoralli ja stimulaattorin leikkaus/säätö alkavat myös tuntua elimistössäni. Tuntuu, etten kestä enää hetkeäkään uusia, vanhoja, nostettavia, laskettavia tai muuten vain säädeltäviä lääkkeitä saatika nousevaa virtaa, joka sattuu; haluan vain sen kemiallisen tasapainon takaisin, joka vielä vuosi sitten kehossani vallitsi. Tosin, itsepähän tieni valitsin. Halusin saada kohtaukset pois. Ja haluan vieläkin, mutta nyt alkaisi jo riittämään. Miksei mikään auta?

Ai niin! Olen huono itkemään, mutta lyhytelokuva ReMoved sai kyyneleeni kimaltamaan hetkellisesti. Se on kamala, karu ja kaunis yhtäaikaa. Kannattaa katsoa.