Romahdan totaalisesti sinä samaisena hetkenä, kun istuudun punaiseksi verhoillulle tuolille. Lempeän päättäväinen psykiatri katsoo minua ja kysyy vointiani, johon normaalisti vastaisin voivani suhteellisen hyvin. Mutta en nyt, en tänään. Tällä kertaa paha oloni ryöpsähtää kertaheitolla hänen syliinsä ja työntää minua entistä syvemmälle nojatuolin uumeniin. Hän katsoo huolestuneena, esittää lisäkysymyksiä ja minä kerron. Kerron kaiken niin hyvin kuin osaan - jopa sen, kuinka lääkitys sai alkuun painoni laskemaan ja ruokahaluni katoamaan. Mielessäni näytän keskisormea syömishäiriölle, joka jäi jalkoihin; se iskee kuitenkin samantien takaisin psykiatrin osoittaessa vaakaa ja pyytäessä nousemaan sille, jotta saataisiin painoa tarkkailtua.
Kerroin jo painoni, hemmetti vie! Empien astun vaa'alle, katselen lukemaa ja hoen itselleni, ettei ole mitään hätää.
Kyyneleet nousevat silmiini hänen yrittäessä etsiä minulle rauhoittavaa lääkettä. Tuloksetta.
Sinun täytyy kysyä neurologiltasi, jolla on käytännönkokemusta; näillä lääkkeilläsi on niin paljon yhteisvaikutuksia keskenään, etten löydä oikeanlaista mitenkään. Enhän minä tietentahtoen haluaisi rauhoittaviakaan syödä, mutta tämä ahdistus on jotain paljon pahempaa. En kestä tätäkään.
Kotona makaan olohuoneen lattialla ja tunnustelen lattiaa sekä omia rajojani; ajattelin niiden olevan paljon suuremmat kuin ne oikeasti taitavatkaan olla. En voi sulkea silmiäni, sillä pelkään tunnetta putoamisesta. On
hassua kamalaa maata lattialla ja kokea sen pettävän alta. On pidettävä kiinni edes siitä pienestä kontrollista, kun kaikki muu ympärillä hajoaa.
Voi rakas :´( Taas niitä hetkiä ku haluisin ottaa sinut syliin ja halata ehjäksi. <3
VastaaPoista<3 olet ihana ja kiltti. Tuo käynti oli kaikkineen ihan hyvä ja sentään sain kerrottua, mikä on asioiden laita. Se on tärkeää. Kyllä tämä taas tästä. Halitakasi<3
PoistaLähettelenpä sulle täältä lohdutusta. Uskon tietavänäni aika pitkälti omasta kokemuksestani miltä sinusta tuntuu. Ja silti nämäkin mielen asiat ovat niin monimutkaisia ja toisaalta henkilökohtaisia. Silti. Mielen kipeänä minäkin olen ollut ja edelleenkin olen ja matkaa teen.Vaihtelevasti.Päivä kerrallaan.
VastaaPoistaUsko ja urheilu ovat mulle ne elämän pilarit millä jotenkin pystyssä pysyn. Toki paljon muutakin. Perhe. Läheiset rakkaat.
En tiedä onko seuraava menetelmä sinulle tuttu. Itselle se on sopinut. Eli. Olen itse ns.taistellut näitten mielenterveys asioiden kanssa. Yrittänyt sitä ja tätä. Pudonnut ja kompastellut.Tuskassa elänyt. Odottanut ja yrittänyt.
Nyt en ole luovuttanut. En menettänyt toivoa. En ole antanut periksi. Mutta.
Olen hyväksynyt tämän hetken tilanteeni. Masennukseni. Ahdistukseni. Pelkoni. Kaiken.
Hyväksynyt. Piste. Olkoon sitten näin. Tämä on minua. Katsotaan koko mieli sitten kokonaan. Syvimpään asti. Saan olla tällainen. Tätä olen. Ei ole minun vikani.En häpeä tätä.
Katson tätä mieltäni suoraan. Kaikkea sitä tuskaa mitä se tuottaa.En peitä. En vastustele. Samalla ajattelen että elämä on lahjaa. Elän elämääni levosta käsin. Olen. Hyväksyn. En käytä ns.vääränlaista energiaa mihinkään.
Tällainen olen. Katson asiat ja tunteet pohjia myöten.Tällainen olen. Se saa kelvata. Se kelpaa.
Kirjoitin pitkästi. Halusin näitä sulle jakaa.Samalla purin ja myös muistutin itseäni.
Lopuksi. Tai aluksi. Saat olla. Olet suunnattoman arvokas.Hyväksytty.Sinuna. Juuri sinuna.
Uskon että pohjan katsomisesta ja hyväksymisestä alkaa kasvamaan uutta. Särkynytkin tulee pala palalta ehjäksi.Ajallaan. Isosti voimia ja levosta käsin elämän katsomista. Kohta,aivan kohta luonto alkaa heräämään. Kasvamaan. Valo voittaa pimeyden. Päästetään valo myös omaan mielen pimeyteen.
Lämpimiä siunauksen säteitä elämääsi.-Pekka-
Kiitos pitkästä tekstistä! Itse ajattelen, että hyväksyntä on tavallaan ihan hyvä asia, mutta se ei ihan riitä. Pitää katsoa ahdistusta silmiin, käsitellä asiat pohjia myöten ja vasta sitten voi totaalisesti vapautua tästä kaikesta. Meinaan siis, että en halua jäädä tilaan, jossa vain hyväksyn tilanteen ja odotan parempaa. Haluan taistella, vaikka se välillä sattuukin. Tsemppiä!
PoistaOlen samaa mieltä. Sitä tarkoitinkin että sieltä pohjalta myös noustaan ylös. On tärkeää että hyväksymme ensin tilanteen missä ollaan ja sieltä alkaa sitten kasvamaan uutta.Tsemppiä myös sulle. -Pekka-
PoistaSe on todella tuttu tunne, kun sulkee silmänsä ja tuntuu sykäyksinä siltä, kuin tippuisi. Sydän pompahtaa ja tuntuu kuin reuna olisi ihan vieressä, vaikka olisi tasaisella alustalla.
VastaaPoistaAhdistuksen kanssa pitäisi oppia elämään, selviämään siitä, mutta mitä jos siitä ei vaan pidä, jos sitä ei vain halua oppia sietämään? Joskus tuntuu helpommalta puuduttaa se pois, vaikka niin ei voisikaan loputtomiin tehdä. Huomenna on aina helpompi aloittaa, mutta ehkä pitäisi olla haaste silloin tällöin? Ehkä sitä voisi harkita?
Haleja, tiedän ainakin miltä se tuntuu, vaikkei se vie sitä pois.
Kyllä me vielä selvitään, usko mua <3 hitaasti, mutta varmasti.
Poista