Katso.

Näytän sinulle jotain itsestäni. Sen pirskahtelevan ilon ja naurun mukana tuikkivat silmät, keveyden, joka tanssii välillämme. Tarjoan luonteeni kauneimman puolen toivoen, että lähdet mukaan leikkiin. Eräs sanoi minua valloittavaksi persoonaksi, positiiviseksi ja ihanaksi. Hämmennyin, sillä olen maannut niin kauan masennuksen kiskoilla odottamassa junaa, joka ajaisi ylitseni. Piiloutunut nurkkiin, paennut kauas. En osannut ottaa sitä vastaan, mutta hymyillen ja hieman häpeillen kiitin. Olen oppinut kiittämään ja pyytämään anteeksi - silloinkin, kun ei kuuluisi tai tarvitsisi.

Mutta surun, kivun ja pelon minä piilotan. Ne ja paljon muuta. Kätken myös kaiken sen, minkä haluaisin sinun oikeasti näkevän: itseni. Älä käsitä väärin, monesti olen kyllä rehellisesti minä, mutta kuoreni alla myllää jotain niin suurta, etten usko sinun kestävän sitä. Tai ehkä pelkään sinun nimenomaan kestävän; hyväksyvän minut kaikkineni.

Taas minä hymyilen. Aidosti vai kulissinomaisesti, et koskaan saa tietää, ellet osaa lukea katsettani.

Sinä olet kuka tahansa läheltä tai kaukaa. Olet se, jonka tunnen tai ohikiitävä ihminen linja-autossa. Vaalea tai tumma, mies tai nainen. Ystävä tai tuttava. Mitä vahvempi sinä olet, sitä varmemmin hymyilen - vaikka oikeasti yritän vain pitää palasia kasassa.

Tsunami, hurrikaani, ahdistus.

Ahdistus raivoaa tällä hetkellä raivopäisesti enkä osaa rauhoittua. Rintakehän päällä istuu jotain painavaa enkä osaa rauhoittua. Syytän uutta lääkettä - siitä tämä varmasti johtuu. Eikö niin? Sano, etten ole taas sekoamassa. Kerro, että tämä menee ohi. En jaksa taas pudota tältä nuoralta, jonka päällä taiteilen.

Olen kysellyt itseltäni, kuka minä olen. Millainen on tämä tyttö nainen ihminen joku?
Tyttö en enää ole. Nainen on vaikea sana, joskin ehkä se totuudenmukaisin. Ihminen, no, se kuulostaa niin kolkolta ja kylmältä.

Mikä minä sitten olen? Mikä on sitä oikeaa minua?

Uteliaisuus, hassuttelu, syvälliset keskustelut.
Eläväiset silmät, lempeä kosketus, lämpö.
Järjenvastaiset pohdinnat, nauraminen, empatia.
Tanssi, kehollisuus, kasvuikäinen rohkeus.
Melankolian mahdollisuudet, luova hulluus, kirjainten leikki paperilla.

Olen tässä, ota tai jätä.
Auta minua.

Ei kokonainen.

Elämä hyvin lokeroitu, sen struktuuriin voi luottaa. Paljastan sinulle vain häivähdyksen, sen tarkkaan valitun ja hartaasti harkitun. Olen se valkoinen valhe, jota kutsut reippaaksi, osaavaksi, ystäväksi, kollegaksi. Tyttäreksi, oppilaaksi, asiakkaaksi. Vaimoksi. Mutta missä olen kokonainen? En tiedä itsekään.

Siirryn taitavasti lokerosta toiseen, teen jälleen uuden roolisuorituksen.

Miten kokonaiseksi tullaan? Ei näinkään voi elää loputtomiin - siirtyä lokerosta toiseen ja vaihtaa olemusta lennosta. Luulin lokeroivani vain asioita ja elämänsisältöjä, mutta puolivahingossa tulinkin lokeroineeksi itseni. Vai oliko se vahinko sittenkään?

Sinä olet aivan tavallinen nainen.

On paljon helpompaa mieltää itsensä tytöksi kuin naiseksi. Näytän paljon nuoremmalta kuin oikeasti olen ja pituuteni vuoksi katson lähes poikkeuksetta ihmisiä yläviistoon. Myös pukeutumiseni rentous lähentelee usein tyttömäistä helppoutta; venyvää ja joustavaa, lämmintä ja jotain sellaista, jolla on varaa likaantua ja rähjääntyä. Olen laiska meikkaamaan - vain hitunen puuteria ja ripsiväriä riittää - ja hiukseni ovat rennosti milloin mitenkin. Tyylini on siis varsin... Tyylitön? Helppo? En ole millään tavalla poikatyttö kuitenkaan, päinvastoin, ja siinä se ongelma juuri on. Miten olla tytön sijasta nainen? Mitä se edes on? Jo ajatuskin saa kavahtamaan.

Kasvoin aikuiseksi käsikädessä syömishäiriön kanssa. Tuo itsekäs, epätoivoinen ja surullinen sairaus muovasi minusta pienenpientä ja huomaamatonta, Näkymätöntä Ninniä. Sama Ninni on kulkenut usein terapiakeskusteluissani, tiuku kaulassaan pyrkinyt näkyväksi monen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus ovat myös olleet ylläni jo vuosia - mitätöiden, vaientaen ja piilottaen oikeaa minua itseltäni ja toisilta. Ne ovat muodostaneet yhtäaikaa turvallisen ja pelottavan peiton, jonka alle olen hautautunut pakoon muuta maailmaa. Nyt tuo Näkymätön lapsi on muuttunut ainakin lähes näkyväksi, mutta en osaa elää asian kanssa. Tuntuu mahdottomalta muodostaa kuvaa itsestä - lähes 30-vuotiaasta naisesta - kun lähes koko elämä on ollut mustien varjojen alla värjöttelyä.

Olen oppinut arvottamaan itseni aina toista alempaan luokkaan eikä vieläkään tunnu oikealta nousta tasavertaiseksi. Toinen, oli kyseessä ystävä, kaveri, puoliso tai terapeutti, on aina vähän korkeammalla; hän ansaitsee parempaa, tietää enemmän ja on oikeassa. Minä hiljaa ja varovasti, joskus kierrellen ja kaarrellen, varmistan oikeutustani olla siinä hetkessä ja puhua ajatuksiani julki. Vastaan "en tiedä", vaikka tietäisinkin, ja tunnustelen ilmapiiriä jopa liikaa. Uskallanko antaa ääneni kuulua, onko se turvallista tai edes sallittua? 

**

Ehkä minä kuitenkin selviän.

Olen hyvä jossain.

Alkusyksyn tuuli puhaltaa vasten kasvoja, palelee hieman. Istun pimeällä rannalla katsellen miljoonia tähtiä - niitä kaikkia, joiden vaikuttavuutta en kaupungin valojen keskellä ymmärrä. Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitsen eikä siltikään riittävästi. Melankolinen mieli vaeltelee polkujaan, levoton puoleni kaipaa jonnekin muualle. Lähdöntuntu on viehättänyt minua aina; se on täynnä vapautta ja mahdollisuuksia, pakoa todellisuudesta. En juurikaan osaa unelmoida tai haaveilla, mutta lähtemisessä olen hyvä. Se tuntuu omalta. Minulta.

Myönnän, kyllä minullakin on arkisia haaveita: perhe, valmistuminen, omakotitalo ja pieni kasvimaa. En kuitenkaan luota niihin, kuten unelmiin kuuluisi luottaa. Pitää tähdätä kohti unelmiaan, sanovat, mutta en uskalla. Kun on aloittanut monia eri kouluja tai lapsettomuushoitoja, erilaisia elämänvaiheita, ja jättänyt kesken niistä lähes jokaisen tai vähintään joutunut äkkiseltään sairaalaan, on todella vaikeaa enää uskoa olevansa joskus jotain. Ammatissa. Oikeassa työssä. Äiti. Kunnollinen, hyväksytty ihminen.

Lähtemisen tarve on edelleen mysteeri itsellenikin. Juoksenko karkuun menneisyyttä? Etsinkö jotain parempaa? Kaipaanko vaihtelua? En tiedä, mutta tarvitsen sitä tunnetta. Taakse ovat jääneet ihmissuhteet, työpaikat, koulut, terapiat, kotimaa ja useat vieraat kulttuurit. Vatsanpohjassa kihelmöivä odotus, jännityksestä levoton olemus, lentokentän liian kallis kahvi tai viimeiset jäähyväiset. Aina olen sanonut: tänne en enää palaa. Harvoin olen palannut.

Now here you go again, you say

You want your freedom

Well who am I to keep you down

It's only right that you should

Play the way you feel it

But listen carefully to the sound

Of your loneliness

Like a heartbeat drives you mad

In the stillness of remembering what you had

And what you lost, and what you had, and what you lost

Fleetwood Mac: Dreams

Sinä näet minut.

Saatan katua tätä vielä, mutta reilun vuoden pohdinnan jälkeen aion riisua naamioni.

En ehkä ole niin kevyt kuin haluaisin, en oikeaan muottiin sopiva tai niin viisas kuin toivoisin - mutta olen kyllä aika paljon silti. Utelias ja herkkä. Vähän pirskahteleva. Helposti innostuva. Ääripäiden ihminen, kovin äkkipikainen. Syvästi välittävä, ihmisistä kiinnostunut. Melankoliaan taipuvainen. Pitkien keskustelujen ihminen, tosin vähän hajamielinen.

Helpompaa olisi hukkua.

Keskellä tunnemyrskyä, selkä murenevaa seinää vasten. Minne pakenisin? Minne juoksisin karkuun, kun kaikkialla törmään liian suureen kuohuntaan?

Tämä kaikki on niin vierasta. Olen tuntenut suurta surua vailla kyyneleitä ja välillä ollut niin raivoissani, että tuntuu kuin räjähtäisin pieniksi kappaleiksi. Turvallisinta on maata keskellä olohuoneen nukkamattoa, tuntea lattia selkänsä alla; se saattaa kestää jopa minun painoni.

Olen liian suuri, silti pieneksimitattu. Painan tunteita pois tietoisuudesta, hautaan niitä ahdistuksen alle. Ahdistuksen, joka on tutumpi kuin oma tietoisuuteni, tutumpi kuin oikea temperamenttini. Vähättelen, vaikenen, pakenen. En osaa muutakaan. Hiljaisuus on lähin ystäväni, vaikka jokin pieni osa minusta yrittää nyt nousta kapinaan: kiivetä korkealle, särkeä muureja, murtaa patoja. Varjo kuitenkin seuraa tiiviisti - se on mukana kaikkialla ja kaikessa.

Silti kaikkein turvallisinta on vain painaa päänsä alas. Jatkaa pakenemista. Mutta minne minä menisin? Ahdistuksen peitto on alkanut rispaantua, ja vaikka kuinka yritän kursia sitä kokoon, se repeää aina uudelleen.

Maailman ihanin.

13.4.2012

Maailman ihanimmalle tytölle ja rakastetulle tyttärelle!

Kerro oma ainutlaatuinen tarinasi kuvin ja sanoin. Kirjoita se herkin ja totuudenmukaisin riimein - omalla ainutlaatuisella kielelläsi - omalla äänelläsi. Piirrä esiin elämäsi herkimmät ja salaisimmat säikeet - kauneimmat elämänlangat. Anna omien kättesi jäljen muoto niille asioille, joille ei ole olemassa sanoja. Tee todeksi oma herkkyytesi - vahvuutesi - rikas sisäinen maailmasi. Iloa katsoa toisin! Katso itseäsi aina rakastavasti ja hellästi. Löydä rakkaitten ihmistesi kasvoilta ne peilit, joista voit nähdä oman eheän ja moniulotteisen - rakastavan ja rakastetun nuoren naisen kuvasi!

Isän ja äidin kertoman pohjalta,
Miina Savolainen

Pelko - syvälle sydämeen kätketty.

Olen kirjoittanut pelosta ennenkin tässä tekstissäni, mutta olen miettinyt aihetta jo viikon verran enkä pääse siitä eroon, ellen kirjoita ajatuksiani ylös.

Taideterapeutti katsoo minua lempeästi ja pohtii minusta nousseita tunteita:

Sinun kohdallasi olen miettinyt usein pelkoa. Se on yleensä ensimmäinen, joka nousee esiin, mutta sinusta ovat nousseet ensin viha ja suru. Pelosta näin hippusen oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta viime tapaamisella.

Pelko on niin kovin iso ja - no, pelottava. Täynnä menneisyyden haamuja ja salaisuuksia, joita on vaikea selittää, hankala kertoa. Pelkään näyttää itsestäni niin paljon, että toinen pääsisi ihan lähelle. Se rikkoisi kuoreni, toisi toisen ihmisen aivan liki ja paljastaisi haavoittuneen sydämeni. Miltä se pelko oikeastaan tuntuikaan? Tiedän, että olisi varmasti aika tutustua myös pelkoon, vaikka asia kauhistuttaa ja kammottaa aivan liikaa. Tekisi mieli huutaa: anna minun pelätä rauhassa! Anna minun olla! Suuttua ja työntää toinen hyvin kauas, tönäistä oikein kovaa ja raivota, heitellä tavaroita ja hajoittaa, tuhota, olla vihainen. Itkeä. En halua nähdä enkä näyttää sitä puolta itsestäni, en en en.

En! Kuulitko sinä? 

En halua nähdä sitä itsekään.

Ja silti joku pieni uteliaisuus minussa on herännyt; mikä tässä maailmassa pelottaa eniten? Mikä saa vapisemaan ja tärisemään? Mikä pelottaa hyvällä, mikä huonolla tavalla?

Yksinäisyys.

Rakkauden puute.

Lapsettomuus.

Hylkäämiset.

Lihoaminen.

Vastuu.

Epäonnistuminen.

Parantuminen.

Jääminen tähän pisteeseen.

Epäonnistuminen.

Tunteet.

Viiltely.

Onhan näitä, mutta olen ihan hiljaa.

Ps. Kuukausi viiltelemättä! Miksi niin kovasti tekisi mieli tanssittaa terää iholla? Ihan vain kokeilla, miltä se tuntuikaan. Miksi miksi miksi?

Humalaa ja hyväksyntää.

Puhaltelen savua ilmaan aamuyön pimeydessä, koko tienoo nukkuu vielä. Näistä hetkistä minä pidän. Ajatukset risteilevät aina perjantain psykologikäynnistä lauantaiseen iltaan, jolloin nauroin sydämeni kyllyydestä, söin herkkuja, join itseni humalaan, vaihdoin kymmeniä suukkoja ja tanssin jalkani kipeiksi.

Psykologi katsoo minua, puhuu vaikeita ja piirtää isolle fläppitaululle kuvioita, joista muodostuu kehä. Minätiloja: rankaiseva vanhempi, moittiva puoli, aikuinen ja terve minä, suojautujan rooli. Tiedän asiat jo ennestään, mutta nyt sanat ja ympyrät saavat uuden merkityksen; minä ymmärrän itsestäni jotain enemmän. Kaikista suurimman oivalluksen itsestäni saan, kun hän kirjoittaa taulun yläreunaan: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Puhumme epävakaasta persoonallisuushäiriöstäni ja ajattelen, että vihdoinkin joku kertoo sen minulle selkein, ymmärrettävin sanoin. Tunnen jopa hitusen hyväksyntää tuota sanahirviötä kohtaan.

Lauantaina istun olohuoneessani nauravan ihmisjoukon keskellä ja tunnen hitusen hyväksyntää itseäni kohtaan; enhän minä voi olla niin kamala kuin luulen, jos kodissani on näin paljon vilpittömiä ihmisiä. Juomme itsemme humalaan, pelaamme totuutta ja tehtävää ja asuntomme seinät toistavat naurumme iloisia säveliä. Tunnen hitusen huonommuutta kauniiden ihmisten keskellä, mutta yritän torpata ajatusta ja hokea itselleni, kuinka minäkin kelpaan. Juuri tällaisena. Punatukkaisena nuorena naisena, jonka vihreät silmät nauravat kilpaa toistensa kanssa.

Seuraavana päivänä parantelen krapulaani ja mieleeni nousee psykologin sanat: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Se taitaa oikeasti pitää paikkansa - aika viisas psykologi minulla. Koska varmasti juuri tuon takia ihastuminen, totaalinen ilo tai musertava ahdistustaika.

Minä haluan!

taistella läpi tämän helvetin.

kulkea pystypäin, kiitollisena elämästä.

kertoa, että minä selvisin - minä todella selvisin!

näyttää keskisormea syömishäiriölle, ahdistukselle ja masennukselle.

sanoa: minä olen kaunis - ja todella tarkoittaa sitä.

uskoa, että elämä kantaa.

lopettaa viiltelyn.

unohtaa illuusion kauniista anoreksiatytöstä.

nauraa ja hymyillä aidosti.

luovuttaa vastavirtaan räpiköimisen.

antautua hoidolle ja luottaa hoitohenkilökuntaan.

olla oma itseni.

uskoa, kun minulle sanotaan, miten ihana olen.

hyväksyä herkkyyteni.

itkeä, raivota, nauraa - uskaltaa tuntea.

sanoa hyvästi terapioille, osastoille ja poliklinikoille.

Minä pystyn siihen. Pystyn!

Kurkistus.

Olen miettinyt, mistä surullinen tarinasi on alkanut? 

Mikä laukaisi tuon kaiken pahan olosi? 

Minkä ikäinen olet? 

Oletko sairastanut kuinka pitkään? 

Miten puolisosi suhtautuu sairastamiseesi?

Anonyymi kirjoitti minulle kommentin - kiitos siitä - josta poimin esittämänsä kysymykset. Ajattelin, että voisin koostaa pienen tekstin niistä. Aiheista löytyy blogiani taaksepäin selaamalla enemmänkin kirjoituksia (mm. 1,54:100 000, Olet ehkä nähnyt hänet), pidempiä ja syväluotaavampia, mutta tässä ehkä lyhykäisyydessään vähän taustaa myös teille, jotka olette alkaneet lukea blogiani vasta äskettäin.

Olen melkein kolmekymppinen nuori nainen, jota luullaan aina kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Se on huvittavaa ja tavallaan olen imarreltu, kun myyjä toisensa jälkeen pyytää henkilöllisyystodistusta nähtäväksi. En muista lapsuudestani paljoakaan, vain hajanaisia hetkiä hyvästä ja pahasta. Uskon tarinani alkaneen iltatähteydestä, keskenmenon jälkeisestä onnistumisesta, joka olikin äidille väärää sukupuolta. Kapinoivana teininä - huoraksi ja lihavaksi kehuttuna - kasasin itselleni suojakuoren, jonka läpi on vaikea nähdä. Nyt olen väsynyt vain pakenemaan ja haluaisin jonkun vain pelastavan minut itseltäni.

8-vuotiaana sairastuin epilepsiaan, jota tutkittiin, mutta jolle ei löydetty nimeä. 16-vuotiaana aloitin lääkerallin, jota ajattelin aina kestäväni, mutta nyt se tuntuu jo todella väsyttävältä. Aivosairauteni - skitsenkefalia ja vähän jotain muuta puutosta rakenteissa - on onneksi lievää muotoa ja epilepsiasta huolimatta kykenen täysipainoiseen elämään. Kukaan vastaantulija ei näe, että minun pääni sisällä eivät rakenteetkaan ole kunnossa.

Masennusta, syömishäiriötä ja ahdistusta olen sairastanut noin 13-vuotiaasta asti. Syitä on paljon, ehkä kaikkia en edes tiedä, mutta voin vain arvailla: traumoja, vihaa, valheita, liian paljon kannettavaa. Tarinani kuulostaa ehkä surulliselta, mutta se sisältää paljon ilonpisaroitakin, kuten aviomieheni, joka on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Helppoa se ei ole, mutta me olemme koko ajan yrittäneet jaksaa itseämme ja toisiamme. Yhdessä. Koska niinhän me jo vuosia sitten tahdoimme. Olen ollut hänelle varsinainen hirviö, mutta en voi olla kuin kiitollinen, miten paljon rakkautemme on kestänyt.

Syitä kaikkeen on varmasti niin paljon kuin seurauksiakin, joten on vaikea sanoa, mistä kaikki tarkalleen on lähtenyt tai miksi olen tässä pisteessä nyt, mutta työstän sitä. Minä todella yritän parantua, koska haluan vielä joskus elää edes suunnilleen tasapainoista elämää. Edes suunnilleen.

Kysykää ihmeessä - vastaan parhaani mukaan!

Kiihtyvät kierrokset.

 

Aamulla ei maistu ruoka, kippaan puuron roskakoriin ja kaadan mukiin lisää kitkerää kahvia. Mustana, kiitos. Vähemmän kaloreita, pyydän. Päivä menee omenoita syöden, yhden nektariininkin taisin ottaa, kunnes vanhempien luona joudun kohtaamaan lämpimän aterian. Kiroan hiljaa mielessäni, mutta huojennus rentouttaa koko kehon, kun huomaan ison kattilan: Haa, keittoa! Loistavaa! Kauhon lientä lautaselle ja pari perunaa näön vuoksi; huvittaa hieman, kun huomaan äidin tekevän samoin. Like mother, like daughter? Illan elän omenoilla. Mietin toisinaan, milloin muutun itsekin omenaksi - niillä kun niin usein päiväni porskutan.

Illasta odotan unta ja aamuyöstä herään ennen kuin mies ehtii edes kotiutua, rytmini on täydellisesti pielessä kaikesta lääkityksestä huolimatta. Ei hyvä. Aamuneljältä ihmettelen kylpyhuoneen sekasortoa ja miehen lehteä, joka on revitty pieniksi palasiksi. Olen näköjään alkanut kävelemään unissani - taas vaihteeksi. Ymmärrän, ettei kaikki ole hyvin, mutta en haluaisi myöntää sitä ääneen. Ei! Kaikki on oltava täydellisesti. Käynnistän pyykkikoneen ja toivon, että naapurissa nukutaan sikeästi. On liian pirteä olo ollakseen vasta aamuyö, aivan liian pirteä.

Paino on lähtenyt laskuun, josta iloitsen salaa. Hipsin varovasti vaa'alle aamulla ja päivällä ja illalla - ei pitäisi vahdata näin tiukasti, mutta on pakko. Pakko, pakko, pakko! Jokainen gramma ja vyötäröltä lähtenyt senttimetri merkitsee. Paljon. Liikaa.

Tunnen ylikierrosten käynnistyvän jälleen eikä auta kuin nöyrtyä niiden edessä, en haluaisi turruttavaa rauhoittavaakaan ottaa tällaisen vuoksi. Näinä hetkinä - tunteina ja päivinä - olen tuotteliaampi kuin koskaan, varsinainen tehopakkaus ja superhyvä vaimo; teen ruoat, siivoan, puunaan, järjestelen ja paijaan miestä. Näen ystäviä, nauran, käyn tuplatehoilla, maailma ympärilläni pyörii pikakelauksella, en tarvitse unta ja pärjään lähes Pyhällä Hengellä. Tai no, aamupuurolla ja muutamalla omenalla. Juon liikaa kahvia ja poltan aivan liian monta tupakkaa.

Mutta hitto vie olen tehokas nainen!

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

Little facts.

Haluaisin asua omakotitalossa.

Soitan pianoa omaksi ilokseni.

Unelmoin koirasta.

Pidän pienistä kahviloista.

Poltan kynttilöitä syksyisin. Ja paljon.

Ajattelen usein liikaa.

Salaperäiset ihmiset kiehtovat minua.

Kiinnitän ensimmäisenä huomioni ihmisen silmiin.

Omat silmäni nauravat, kun minäkin nauran.

Haluaisin osata itkeä. Hymyily on helpompaa.

Pidän pitkistä keskustelutuokioista ystävän kanssa.

 Rakastan aviomiestäni.

 Lentokentät viehättävät minua. Pidän siitä lähtemisen tunnelmasta.

Olen todennäköisesti ikuinen opiskelija.

Haaveilen omasta lapsesta.

Kaipaan syliin. Siliteltäväksi ja hyväksytyksi. 

Räjähdän rähjäämään herkästi, vaikka vaikutan lauhkealta.

Olen isän tyttö.

***

Kiitos Pilvitytölle, joka tähän innoitti!