Olen hyvä jossain.

Alkusyksyn tuuli puhaltaa vasten kasvoja, palelee hieman. Istun pimeällä rannalla katsellen miljoonia tähtiä - niitä kaikkia, joiden vaikuttavuutta en kaupungin valojen keskellä ymmärrä. Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitsen eikä siltikään riittävästi. Melankolinen mieli vaeltelee polkujaan, levoton puoleni kaipaa jonnekin muualle. Lähdöntuntu on viehättänyt minua aina; se on täynnä vapautta ja mahdollisuuksia, pakoa todellisuudesta. En juurikaan osaa unelmoida tai haaveilla, mutta lähtemisessä olen hyvä. Se tuntuu omalta. Minulta.

Myönnän, kyllä minullakin on arkisia haaveita: perhe, valmistuminen, omakotitalo ja pieni kasvimaa. En kuitenkaan luota niihin, kuten unelmiin kuuluisi luottaa. Pitää tähdätä kohti unelmiaan, sanovat, mutta en uskalla. Kun on aloittanut monia eri kouluja tai lapsettomuushoitoja, erilaisia elämänvaiheita, ja jättänyt kesken niistä lähes jokaisen tai vähintään joutunut äkkiseltään sairaalaan, on todella vaikeaa enää uskoa olevansa joskus jotain. Ammatissa. Oikeassa työssä. Äiti. Kunnollinen, hyväksytty ihminen.

Lähtemisen tarve on edelleen mysteeri itsellenikin. Juoksenko karkuun menneisyyttä? Etsinkö jotain parempaa? Kaipaanko vaihtelua? En tiedä, mutta tarvitsen sitä tunnetta. Taakse ovat jääneet ihmissuhteet, työpaikat, koulut, terapiat, kotimaa ja useat vieraat kulttuurit. Vatsanpohjassa kihelmöivä odotus, jännityksestä levoton olemus, lentokentän liian kallis kahvi tai viimeiset jäähyväiset. Aina olen sanonut: tänne en enää palaa. Harvoin olen palannut.

Now here you go again, you say

You want your freedom

Well who am I to keep you down

It's only right that you should

Play the way you feel it

But listen carefully to the sound

Of your loneliness

Like a heartbeat drives you mad

In the stillness of remembering what you had

And what you lost, and what you had, and what you lost

Fleetwood Mac: Dreams