Kasvukipuja.

Sen piti olla hyvä ilta. Täydellinen. Paljoa en oikeastaan odottanut, mutta suuresti toivoin. Ja olihan se. Ympärillä liuta ystäviä, kuplivaa juomaa ja loppuillan ilotulitus bassonjytkeen merkeissä. Hymyni ei ollut loppua laisinkaan. Tamppasin tanssilattiaa, nauroin ja vähän väliä halasin ystävää, sitä kaikista tärkeintä.

Alkuillasta jotain minussa meni kuitenkin rikki. Kuulin korvissani kimeän risahduksen ja sydämeen sattui enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuttiin lapsista. Puhalsin tupakansavua ja kädet täristen nojasin kylmään kaiteeseen. Viidennestä kerroksesta olisi hyvä hypätä, ajattelin, ja minä tekisin sen heti, jos se kaikista rakkain ei olisi sulkenut minua halaukseen. Onneksi hän teki niin, sillä en minä täältä pois halua. Mutta. Jotain meni rikki taas, puheissa käytiin liian lähellä surun tulvaa ja kyyneleet polttivat poskia pienen hetken.

Piti ryhdistäytyä. Piti olla ihmisiksi.

Sama tapahtuu lähes päivittäin, kun näen kadulla perheitä. Kun radiossa lauletaan vauvoista. Kun kuulen naapurin pikkutytön kiukuttelevan äidilleen. Ja kun ajattelen, miten hiljainen tämä koti on. Täälläkin voisi olla pieniä askeleita, lapsenkokoisia itkukohtauksia ja väsymystä, joka purkautuu kiukkuna. Toisaalta myös hiljaista unituhinaa, syliin kipuava pieni ihminen ja lelunsa levällään lattialla. Voisi olla. Mutta ei ole. Ei vieläkään, vaikka kuusi pitkää vuotta on toivottu. Aina toiveet eivät toteudu enkä jaksa enää edes ajatella, että ehkä sitten joskus. Olen liian väsynyt toivomaan.

Kyllä se ilta kääntyi siitä hyväksi, kun olin paiskannut oven kiinni ja jättänyt kaiken tuskan viidennen kerroksen parvekkeelle. Siellä se sai olla loppuillan ja -yön. Kotiin se löysi seuraavana päivänä; tänne hiljaiseen asuntoon, jossa kasvaa vain kaksi aikuista ja huonekasvit.

Pelko - syvälle sydämeen kätketty.

Olen kirjoittanut pelosta ennenkin tässä tekstissäni, mutta olen miettinyt aihetta jo viikon verran enkä pääse siitä eroon, ellen kirjoita ajatuksiani ylös.

Taideterapeutti katsoo minua lempeästi ja pohtii minusta nousseita tunteita:

Sinun kohdallasi olen miettinyt usein pelkoa. Se on yleensä ensimmäinen, joka nousee esiin, mutta sinusta ovat nousseet ensin viha ja suru. Pelosta näin hippusen oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta viime tapaamisella.

Pelko on niin kovin iso ja - no, pelottava. Täynnä menneisyyden haamuja ja salaisuuksia, joita on vaikea selittää, hankala kertoa. Pelkään näyttää itsestäni niin paljon, että toinen pääsisi ihan lähelle. Se rikkoisi kuoreni, toisi toisen ihmisen aivan liki ja paljastaisi haavoittuneen sydämeni. Miltä se pelko oikeastaan tuntuikaan? Tiedän, että olisi varmasti aika tutustua myös pelkoon, vaikka asia kauhistuttaa ja kammottaa aivan liikaa. Tekisi mieli huutaa: anna minun pelätä rauhassa! Anna minun olla! Suuttua ja työntää toinen hyvin kauas, tönäistä oikein kovaa ja raivota, heitellä tavaroita ja hajoittaa, tuhota, olla vihainen. Itkeä. En halua nähdä enkä näyttää sitä puolta itsestäni, en en en.

En! Kuulitko sinä? 

En halua nähdä sitä itsekään.

Ja silti joku pieni uteliaisuus minussa on herännyt; mikä tässä maailmassa pelottaa eniten? Mikä saa vapisemaan ja tärisemään? Mikä pelottaa hyvällä, mikä huonolla tavalla?

Yksinäisyys.

Rakkauden puute.

Lapsettomuus.

Hylkäämiset.

Lihoaminen.

Vastuu.

Epäonnistuminen.

Parantuminen.

Jääminen tähän pisteeseen.

Epäonnistuminen.

Tunteet.

Viiltely.

Onhan näitä, mutta olen ihan hiljaa.

Ps. Kuukausi viiltelemättä! Miksi niin kovasti tekisi mieli tanssittaa terää iholla? Ihan vain kokeilla, miltä se tuntuikaan. Miksi miksi miksi?

Keltaista.

Taideterapeutti on tuonut nähtäväksi työni vuoden takaa. Pohjalla on valkoista riimustelua kuin peittona kaiken alla, päälle tehty neliöitä eri harmaan sävyillä ja mustalla. Kaikkea ympäröi iso, harmaa neliö kuin rajaten aluetta. Katselen kuvaa kuin uutta, vaikka mieleeni puskeekin silloinen ahdistus.

Teen hyvin samantapaista kuvaa rakastamillani kuivapastelleilla, mutta lopussa huomaan kuvan saaneen muotoja ja värejä, merkityksiä ja sisältöjä. Iso keltainen ympyrä tekee kipeää, mutta teen sen silti. Kaikista kipeintä, sitä keltainen minulle on. Ei se ole pirteää, iloista ja kevyttä, kuten keltainen yleensä; värissä on kaikki se kipu ja ilo, jota minulla ei ole. Lopuksi hän pyytää nimeämään laatikoita ja tunteita - mikä mikäkin näistä on? Kirjoitan merkityksiä paperille, kunnes tulen keltaisen ympyrän luokse. Lapsettomuus. Eikä oikein edes tunnu miltään kirjoittaa sanaa esille. Mikään ei tunnu vahvasti miltään, vaikka paperissa on kaikkea rikkovaa, tunteita vihasta epävarmuuteen. Siinä ne ovat, siihen ne jäävät. Vain ahdistuksen suuri peitto vavisuttaa välillä, vaikka ei sekään niin, että kunnolla tuntuisi.

Keltainen kirkuu paperilla kauas, se huutaa ja karjuu: tunne, perkele, jotakin! Itke, huuda, revi ja riehu! Mutta en minä. Mikään ei tunnu erityiseltä, minä vain tiedän, kuinka pitäisi tuntua. Lääkitys turruttaa, minä jarruttelen ja kyselijä-kriitikko minussa arvostelee. Noin, hyvä tyttö, ethän sinä oikeasti halua antautua tunteidesi valtaan? Yritän inttää sille vastaan, mutta jo pian huomaan sen olevan turhaa. Se on liian vahva - liian voimakas ja kovaääninen.

Tuijotan lapsettomuutta paperilla ja mietin, kuinka kuka tahansa normaali - ei-hullu tai tunnevammainen - ihminen itkisi nyt. Itkisi, kunnes silmiin sattuu. Mutta minä vain tuijotan mykkänä keltaista kuivapastellia ympyrän sisällä. Siinä se nyt on, ja olkoon niin. Ehkä vielä jonakin päivänä tämänkin saa surtua pois.

Hear the words: "I love you, Mom."

Rakkaan ystävän vierellä on kotoisaa olla. Juon mustaa kahvia, paijaan kehräävää kissaa ja katselen lasta, joka nuolaisee omenaa ja kikattaa. Siinä hetkessä kaikki on hyvin. Kevyttä, rehellistä, huoletonta. Miten olenkaan saanut tuon ihmisen elämääni? Katselemme viisareiden vauhtijuoksua ja nauramme, puhumme, suunnittelemme tulevaa. On liian helppo olla, ajattelen, vaikka ei saisi.

Kunnes todellisuus lyö kasvoja vasten.

Lapsi on vähintään yhtä kaunis ja ihana kuin äitinsä; heidän rakkautensa repii sydäntäni monella eri tavalla. Naurahdan pienokaisen leikeille, kunnes kielletyt tunteet tulevat pintaan. Kaikki, mitä minulla voisi olla. Kaikki, mitä minulla ei ole. Itsekäs paska, ajattelen ja puren huultani salaa. Tunnen itseni niin vialliseksi ja tyhjäksi kuin ihminen vain voi. Haluaisin juosta pois, paeta ennen kyyneleitä.

Myöhemmin kävelen ahdistunutta ympyrää olohuoneen ja eteisen välillä. Tällä kertaa suru ei kysele lupaa, se päästää tuskaisen tulvan valloilleen ilman varoituksia. Lohduton itku ravistelee koko kehoa. Yritän hautautua peiton alle ja nyyhkiä hiljaa, mutta mies kuulee sen; hän tulee lähelle ja sulkee syliinsä. Ymmärtää ja sanoo rakastavansa. Kyllä minäkin itken toisinaan, hän kuiskaa hiljaa.

Jossain vaiheessa yötä lääke vaivuttaa minut sekavaan uneen, vaikka tyynyliina onkin märkä ja silmät surusta kipeät. Aamu on tuulinen ja kylmä, kyyneleet valuvat suolaisina puroina poskilleni. Eivätkö ne lopu koskaan?

Edit.
Taideterapeutti herättelee miettimään, näinkö lapsessa jotain itsestäni pienenä. On hyvä aina muistaa olla avoin erilaisille vaihtoehdoille, ei vain jumiutua ajattelemaan, että asiat ovat yksiselitteisiä. En osaa vastata kysymyksiinsä, mutta hän kehottaa pohtimaan asiaa. Mitä sinä näit äidin ja lapsen välillä? Onko siinä ehkä jotain, mistä olet itse jäänyt paitsi? Katson hetken hänen ohitseen ja vastaan yhdellä sanalla: äidinrakkautta.

Sometimes it's hard to conceive,
With all that I've got,
And all I've achieved,
What I want most
Before my time is gone,
Is to hear the words
"I love you, Mom."

Kellie Coffey: I would die for that

Haaveilla kehtolaulusta

Kipu ei kuole huutamalla. Ei itkemällä. Ei mitenkään. Vakuutan ymmärtäväni kaiken tarkoituksen, mutta valehtelen. Miksi minun sylini jää tyhjäksi?

Olen niin onnellinen ystävistä tuttavista kadunkulkijoista, jotka odottavat sitä suurinta ihmettä, mutta - aina on se mutta. Sana, joka tappaa onnellisuuden, pukee sille katkeruuden kipeät vaatteet ja pakottaa hymyni kertomaan kaikkea muuta kuin totuuden. Kuka odottavalle voisi sanoa, että olen kateellinen ja tukahdutan kyyneleitäni, kun en niitä näyttääkään voi? Niinpä.

    

Selittämätöntä.

He hankkivat niitä. Suunnittelevat, odottavat yhdeksän kuukautta, onnistuvat.

Tammikuu
Helmikuu
Huhtikuu
Kesäkuu

Loputtomasti uutisia syntyvistä pienokaisista, jotka tuhisevat, parkuvat, jokeltavat ja hymyilevät. Kapaloihin käärityistä, jotka ovat itkettävän ihania. Rakastettavia. Kauniita. Vähän ruttuisia. Pyöreäposkisia. Kasvavat hetkessä.

Lyön päätäni seinään, itken ja huudan. Pitäisi olla onnellinen heidän puolestaan - ja olenhan minä! - mutta syvälle sydämeen sattuu. Lasken päiviä, kuukausia, vuosia, jotka ovat menneet odottaessa sitä rakkainta pientä myttyä, jonka sulkea syliinsä. Tiitiäistä, jota suojella maailman pahuuksilta ja jolle opettaa oikean ja väärän eroa. Katso, pienokainen, tämä on maailma - minä suojelen sinua ihan kaikelta.

Vuoden päivät meni taas hyvin; kestin onnelliset uutiset, odottavat äidit, lastenvaatekaupat ja äitiyspakkauksien esittelyt illan uutisissa. Mutta raja tuli uudelleen vastaan. He sanovat, että pitää olla kärsivällinen. Luottaa. Kyllä se siitä vielä. Niinkö?

En jaksa enää.


Ps. Kuuntele myös tämä koskettava kappale.


 

Kun mikään ei mennyt, kuten piti.

"En minä näin elämääni suunnitellut," puhahti ystäväni syväluotaavan kahvikeskustelumme lomassa. Kuin olisi pukenut sanoiksi omat ajatukseni. Oma tulevaisuutenikin piti olla jotain kauniimpaa ja parempaa: mies, lapset ja arvostettu ammatti. Mihin ne lapset ja ammatti jäivät? Onhan se totta, ettei kukaan voi omaa elämäänsä valmiiksi maalata, mutta kun löydän itseni kaikkien näiden pieleen menneiden asioiden keskeltä, hento kysymykseni kaikuu: miksi?

Miksi en ollut tarpeeksi hyvä?
Miksi en päässyt tutkinto-opiskelijaksi?
Miksi vain avoimeen ammattikorkeaan?
Miksi loppuu työt, joissa olen hyvä?
Miksi en nauttisi tilanteesta?
Miksi istun taas uuden lääkärin vastaanotolla?
Miksi elämä on näin takkuista?
Miksi en ole hyvä koulussa?
Miksi epilepsia ei vaikene?
Miksi tämä risti on annettu kannettavaksi?
Miksi en löydä tarkoitusta?
Miksi mieli masentuu aina uudestaan ja uudestaan?
Miksi haluan satuttaa itseäni?
Miksi haikara ei löydä perille?
Miksi Jumala on hiljaa?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi syyttävä sormeni kääntyy aina itseä päin?
Miksi tästä tuntuu niin vaikealta nousta?
Miksi en uskalla tulla näkyväksi?
Miksi?
Miksi?

Mutta toisaalta, olisiko minusta koskaan tullut minua, jos kaikki olisi ollut ulkokultaista ja toiveideni mukaista?

Mutta. Kun mikään ei mennyt, kuten piti, löysin itseni jälleen jahtaamasta haaveitani. Ehkä kakskytkuusvuotias ei olekaan liian vanha toteuttamaan unelmiaan? Pitäisi aina muistaa, ettei asiat ole niin mustavalkoisia.

One step closer.

Olen haaveillut kaukomaista. Rannoista, lämpöasteista ja elefanteista. Että koti oli hetken puhdas ja siisti ja joku kastelisi kukatkin. Miettinyt uutta ilmettä eteiseen, maalia pianolleni ja vähän joka puolelle. Ehkä vielä joskus. Milloin kaikki on valmista?

Olen kaivannut Jumalaa. Etsinyt Häntä kadunkulmista, kaupungilta, lähimarketista - minä täällä, missä Sinä? Suunnitellut kaiken valmiiksi: pinnasängyn värin, hoitopöydän ja vaatteet, vaikkei meille ole edes tulossa vauvaa. Sehän tässä kipeintä taitaakin tehdä. Laskenut laskettuja aikoja, miettinyt, miten ja milloin kertoisin vanhemmilleni tai ystäville (niille harvoille), jos ihme tapahtuisi todeksi. Musertunut, kun tutkimuksessa sanottiin, että 90%:lla pareista raskaus alkaa vuoden sisään, jos sitä yrittää. Vuoden sisään. Ehkä toisenkin?

Olen halunnut tippua alas. Ja tiputtaa itsestäni ylimääräistä. Kuitenkaan enää osaamatta, kun siitä kerran pyristelin eroon. Elämä. Apua. Olen pohtinut, tuleeko tästä mitään? Vaikka yritän auttaa itseäni ihan oikeasti, samalla tuhoan itseäni, kun en vaan selviä.

Lapset tekevät joulun.

Itsenäisyyspäivä. Jouluradio. Ensimmäiset piparkakut leivottu -  enää ei tarvitse syödä vain raakaa taikinaa. Piparkakkutaikinaa kaulitessa en voinut välttyä ajatukselta, että mitä jos joku pieni ihana leipoisikin niitä kanssani? Näin joulun alla perheen merkitys tiivistyy ja saan kuulla ystäviltäni, mitä uusia hienoja juttuja he ovat pienten lastensa kanssa tehneet: leivottu, laskettu mäkeä, koristeltu koti ja kuusi, ihmetelty ensilunta, maistettu luumuhilloa... Lista on loputon. Pieni kateuden hippu sisälläni liikahtelee, vaikka yritän tukahduttaa sen. Ahdistuksen ja surun siemen, ja ne kaikki miksi-kysymykset. Sydämeni viipyilee ajatuksessa, että meidänkin taloa asuttaisi kasvava ihme.

Ettei aina tarvis niellä kyyneleitä, kun toiset puhuvat perheonnestaan.


(otsikko on muuten erään supliikin mummon suusta)

Joku antoi haikaralle väärän osoitteen.

Tänään nostettiin taas kissa pöydälle TP:n kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin, miten oli outoa olla osa työyhteisöä eikä vain joku, joka tulee ja menee. Olinhan minä vakituinen sijainen ollut jo iät ja ajat, mutta vasta nyt tunsin itseni lähes kokonaiseksi työntekijäksi. Se toi kylläkin varjopuolensa: en ollut enää hajuton ja mauton, vaan piti jakaa itsestään enemmän. Auts. Piti olla jotain henkilökohtaista. Enkä mä halunnut missään nimessä paljastaa itsestäni yhtään sen enempää, koska tää työfeikkiminä on paljon parempi kuin oikea ihminen sisälläni.

No mutta nyt siihen kissaan - tai siis, niin. Viittasinkin aiheeseen jo edellisessä postauksessa: lapsiasia. Kipeä, kipeämpi, kipein. Yritän olla ajattelematta asiaa, oikein kaikilla voimillani työntää sen johonkin sielun sopukoihin, mutta kielloistani huolimatta huomaan murehtivani ja ihmetteleväni, miksi haikara lentää aina ohi? Että voikin ihminen tuntea itsensä huonoksi. Enkä nyt tarkoita sellaista angstia ja mökötystä, mihin minulla on myös taipumus usein vajota, vaan oikeasti huonommuudentunnetta, itsesyytöksiä. Ei minusta varmaan äidiksi edes olisi, sen on pakko olla niin. Inhoan itseäni entistä enemmän ja pelkään ajatellakin, että muka joskus voisin saada oman perheen.

En yleensä itke. Kyyneleeni ovat menneet johonkin niin kauas, etten tiedä, miten ne tavoittaisin, mutta nyt nousee väkisinkin pieni itku kurkkuun. Enkä mä tiedä, miten tämän kanssa reagoidaan.  

Haluun vaan olla yksin.

Vain nukkelapsia.

Kadulla kulkiessa
vauvanvaunut joka toisella
käsi lapsen kädessä lähes jokaisella

Kodeissa käydessäni
jokaisessa kehto keinumassa
vauvanpyykki kuivumassa

Lapsettomuuden pitkinä vuosina
itkun kuukausia kolmetoista

(Anja Porio kirjassa Lasinen lapsuus)

- Posted using BlogPress from my iPhone

Kerro se kuvin.

Risteily oli parisuhteellinen eli ihan mukava, tosin totesimme molemmat, ettei laivat ole meitä varten.

Voi, miten pidän Tukholmasta! Näimme kaveria ja shoppailimme. Ennen kaikkea jälkimmäistä.

Yhteiset reissut ovat aina ihania - tekee hyvää parisuhteelle.

Lapsiasiasta olen todella surullinen. Olen onnistunut olla miettimättä sitä LIIKAA, mutta minkäs teet, kun kuukaudet kuluvat ja raskaustesti jää hyllyyn jälleen kerran.

Rintakipu ja (hengen)ahdistus ottavat roolia iltaisin. Sydänfilminkin piti olla ihan ok... Hmh.

Tämän paremmin ei voisi kuvata. Askeleita taaksepäin.

Kipu kuolee huutamalla

Taas sattui yöllä niin, että teki mieli huutaa. En halunnut herättää toista, joten hiivin olohuoneeseen ja itkin. Ääneen. Itkin kuin lapsi. Kipua, surua, kysymyksiä. Miksi minä en kelpaa? Miksi me emme kelpaa? Taidan olla rikki ja pahasti, kun kuukausi toisensa jälkeen joudun pettymään. Ei vieläkään. Jokin minussa on oltava rikki, tai sitten se johtuu niistä lääkkeistä. Epilepsiasta. Ainakin henkisesti olen rikki ja ihan lopussa.

Älä hämäänny minusta.
Älä anna kasvojeni pettää itseäsi.
Sillä minulla on naamio, satoja naamioita,
naamioita joiden riisumista pelkään,
eikä mikään niistä ole minä.

Olemme riidelleet loputtomiin turhista asioista. Minä en pyöritä pyykkiä tarpeeksi nopeasti ja hän ei hoida tiskiosastoa. Huomaan molempien väsyvän jokakuiseen odottamiseen ja toiveisiin, jotka päättyvät kurjasti. Ympärillä satelee onnellisia uutisia ja itkuni määrä kasvaa. Olen onnellinen jokaisesta uudesta pienestä, mutta jokainen ilouutinen hajottaa minut palasiksi yhä uudestaan. Mielessäni on vain yksi rukous: Herra, onhan meidänkin nyytti jo matkalla?

Minä annan vaikutelman varmuudesta,
että kaikki on aurinkoista ja tyyntä
sisälläni ja ympärilläni,
että olen itse luottamus ja aina tyyni,
että tunnen vedet ja seison ruorissa,
ja että en tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua.

Syytän itseäni. Ei syytän epilepsiaa. Se on kaiken aiheuttanut, mutta ei valitettavasti pysty mitään korjaamaan. Ehkä pysymällä kurissa se voi asiaa parantaa, tosin nyt ei näytä hyvälle. Lääkäri puhuu viidestä vuodesta, mutta olen silloin jo kolmenkymmenen! En halua edes ajatella... Miksi, miksi, miksi!? Miksi tämä on näin vaikeaa? Mikä minussa on rikki? Miksi epilepsia estää kaiken? Estääkö se? Olenko muutenkin rikki? Kysymyksiä on liikaa, vastauksia ei juurikaan. Tämä on kuin painajaisunta. Kaikki vain siksi, että haluaa rakastaa.

Kuka minä olen, saatat kysyä?
Olen joku jonka tunnet oikein hyvin.
Sillä olen jokainen mies jonka kohtaat
ja olen jokainen nainen jonka kohtaat.

Charles C. Finn, suom. Kotkansydän.

Onni ja oksetus.

Kampaajapäivä. Ekan kerran varmaan vuoteen. Olen niin ylpeä rohkaistumisestani, että sanat ei riitä! Lopputulos ei ihan miellytä, mutta ainakin väri on hyvä ja kuivat latvat katkottu. Miten vaikeaa voikaan olla vaihtaa kampaajaa? Otsatukka pyöristää kasvojani ja näytän ihan pallolta. Läskipallolta. Äiti pehmitteli, että ihan kivastihan nuo sulle käy, ihan kuin peiliin katsoisi. Auts, osui ja uppos.

Keskipäivällä jämpti lääkäri soitti ja vähän perästä lempeä saikkari. Uusia verikokeita, huoh. Kuvottava olo sisälläni kasvaa ja pistävä kipu iskee välillä kanveesiin. Olen itkenyt eteisessä, olohuoneen lattialla, peilin edessä käytävällä ja jääkaapin edessä. Puhelin kädessä miettinyt, milloin pitää soittaa? Kenelle soitan ensimmäisenä? Juuri nyt ei satu. Ehkä siis selviän sittenkin tiistaihin - tai ainakin huomiseen.

Huomenna meistä tulee kummeja toiselle pienokaiselle. Ensimmäinen onkin jo 5-vuotias. Olen suunnattoman onnellinen kummiudesta ja niistä pienistä ihmeistä. Emme ole vielä tavanneet tytön kanssa, mutta uskon, että hän on vallan suloinen. Kaikki vauvat on.

Kummi(tus)juttuja!

Tahtoisin tehdä puutarhan
sinulle varta vasten,
koska ne on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.

Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi
ja sellaisia kukkia jotka tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle.

Niissä puissa kasvaisi satuja ja hauskoja tarinoita.
Niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.

Jos suojelusenkelin taimia mä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen niitä istuttaisin.

Sen puutarhan portit sulkisin
ja avaimet käteesi toisin.
Voi kunpa ne suojelusenkelit mä sinulle antaa voisin.