Kun mikään ei mennyt, kuten piti.

"En minä näin elämääni suunnitellut," puhahti ystäväni syväluotaavan kahvikeskustelumme lomassa. Kuin olisi pukenut sanoiksi omat ajatukseni. Oma tulevaisuutenikin piti olla jotain kauniimpaa ja parempaa: mies, lapset ja arvostettu ammatti. Mihin ne lapset ja ammatti jäivät? Onhan se totta, ettei kukaan voi omaa elämäänsä valmiiksi maalata, mutta kun löydän itseni kaikkien näiden pieleen menneiden asioiden keskeltä, hento kysymykseni kaikuu: miksi?

Miksi en ollut tarpeeksi hyvä?
Miksi en päässyt tutkinto-opiskelijaksi?
Miksi vain avoimeen ammattikorkeaan?
Miksi loppuu työt, joissa olen hyvä?
Miksi en nauttisi tilanteesta?
Miksi istun taas uuden lääkärin vastaanotolla?
Miksi elämä on näin takkuista?
Miksi en ole hyvä koulussa?
Miksi epilepsia ei vaikene?
Miksi tämä risti on annettu kannettavaksi?
Miksi en löydä tarkoitusta?
Miksi mieli masentuu aina uudestaan ja uudestaan?
Miksi haluan satuttaa itseäni?
Miksi haikara ei löydä perille?
Miksi Jumala on hiljaa?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi syyttävä sormeni kääntyy aina itseä päin?
Miksi tästä tuntuu niin vaikealta nousta?
Miksi en uskalla tulla näkyväksi?
Miksi?
Miksi?

Mutta toisaalta, olisiko minusta koskaan tullut minua, jos kaikki olisi ollut ulkokultaista ja toiveideni mukaista?

Mutta. Kun mikään ei mennyt, kuten piti, löysin itseni jälleen jahtaamasta haaveitani. Ehkä kakskytkuusvuotias ei olekaan liian vanha toteuttamaan unelmiaan? Pitäisi aina muistaa, ettei asiat ole niin mustavalkoisia.