Viiniä ja konjakkia.

Jouluaatto. Äiti on tukevassa humalassa - mitä ihmettä? Tekee pahaa katsoa.

- On se hyvä, että meillä on näin ihania ystäviä.
- Ai, muutuin just tyttärestä ystäväksi?
- Mut kyllä tytär ja äiti voi olla ystäviä!

Äiti sopertaa ja kikattaa, jää kiinni typeristä valheista. Sen ässä suhisee, silmät harittavat ja käsi lappaa porkkanalaatikkoa pakasterasiaan. Yritän ohjata kättä oikeaan suuntaan, mutta turhaan - puolet ruoasta tippuu pöydälle.

- Ehkä. Mut me ei olla ystäviä

Isä kysyy, harmittaako mua, että he ottivat alkoholia. Miksi harmittaisi? Ei tietenkään. (Auts, valehtelen!) Mutta isä ja mies pysyvät kohtuudessa, eivät konttaa lahjapapereiden seassa tai huido sekapäisesti pilatesrullalla. Ei mua harmita, jos kohtuudella otetaan. En jaksa seurata keskustelua, uppoudun naistenlehtiin. Teeskentelen olevani jotenkin paikalla, luon pikaisia katseita ja nauran, kun muut nauravat. Mistähän tässä edes puhuttiin? Hymyilen taitavaa tekohymyä; kaikki on niin hemmetin hienosti.

Vanhemmat riitelevät keskenään, yritän sulkea korvani teräviltä sanoilta. En kestä riitelyä, en heidän sanojaan. Tämä on jo neljäs kerta illan aikana. Radio soittaa tekopirteää joululaulua ja mieleni tekisi oksentaa. We wish you a merry christmas.

Pitkän illan jälkeen mies soittaa taksin ja minun vapauteni on koittanut. Kasaan lahjat, ruoat ja itseni pois lapsuudenkotoa. Äiti yrittää venyttää lähtöä, hoippuu ovelle perään ja huutelee humalanhuuruisia sanojaan.

- Jääkää yöksi! Lämmitetään sauna! Meillä on niin kivaakin!
- Ei me nyt jäädä. Mulla on huomenna töitäkin.

Olipahan joulu.

Lempeä katse viiltää.

Rakkaus-teema on pyörinyt mielessä paljon viime aikoina: itsensä rakastaminen, rakkauden vastaanottaminen, toisten rakastaminen... Rakkaus on niin kovin vahva sana. Pelottavakin. Olen tainnut puida tätä aihetta täällä vähän liikaakin (kuten esimerkiksi tässä kirjoituksessani), mutta haluan jatkaa vielä vähän, sillä ajatus kiertää pientä kehää päässäni päivästä ja hetkestä toiseen.

Miltä sinusta tuntuu, kun katsot rakastaviin silmiin? Pystytkö vastaamaan rakastavan katseen lämpöön?

Minulle se on yksi vaikeimmista asioista; katsoa silmästä silmään ihmistä, jonka katseesta hehkuu välittäminen. Hymyilen arasti, painan pääni alas häpeillen ja kurkistan taas ihan varovasti, sillä olen kuitenkin utelias ja haluaisin tuntea sen välittämisen. Sellainen rakkaus on vain niin vierasta ja pelottavaa, etten osaa muuta kuin väistää. Olen pohtinut silmiin katsomista paljon terapian jälkeen ja viimeksi eilen, kun varaäitini syväluotaava katse porasi reikää sydämeeni. Pelkään terapeuttini katsetta, pelkäsin edellisenkin terapeuttini, kuten myös varaäitini ja lähimpien ystävieni, odotan aina sitä hetkeä - sitä pientä sekunnin murto-osaa - kun katse muuttuu tuomitsevaksi. Tuntuu, etten minä ikinä voi ansaita sellaista lempeyttä. En ikinä.

Isä onkin sitten ihan oma lukunsa. Hänen katseensa on aina ollut täynnä rakkautta ja hellyyttä, ylpeyttä ja pieniä kyyneleitä. Hänen silmistään kajastaa surun valtameri, mutta kun hän nauraa tai hymyilee, välkkyvät ilonpisarat myös katseessaan. Isää onkin aina ollut helppoa katsoa silmiin. Mutta hänen katseensa on erilainen, siihen on aina osannut luottaa. Se katse ei mene pois, ei halveksu tai hae virheitäni. Se on se katse, millä vain isä voi tytärtään katsoa. Myös mieheni silmiin on helppoa katsoa, niihin osaan myös luottaa.

Miksi on niin vaikeaa luottaa siihen, että joku voisi välittää? Että kaikki eivät tuomitse. Ja että minäkin ansaitsen sen rakkauden.

- Sulla on lupa onnistua, eikö vaan?

- Niin...

- Onko sulla lupa onnistua?

- Ehkä.

- Siis onko sulla lupa onnistua?

- Mmmm... Joo, kai.

- Niin, onko sulla lupa onnistua?

Syvä huokaus rohkeuden keräämiseksi.

- On.