Viiniä ja konjakkia.

Jouluaatto. Äiti on tukevassa humalassa - mitä ihmettä? Tekee pahaa katsoa.

- On se hyvä, että meillä on näin ihania ystäviä.
- Ai, muutuin just tyttärestä ystäväksi?
- Mut kyllä tytär ja äiti voi olla ystäviä!

Äiti sopertaa ja kikattaa, jää kiinni typeristä valheista. Sen ässä suhisee, silmät harittavat ja käsi lappaa porkkanalaatikkoa pakasterasiaan. Yritän ohjata kättä oikeaan suuntaan, mutta turhaan - puolet ruoasta tippuu pöydälle.

- Ehkä. Mut me ei olla ystäviä

Isä kysyy, harmittaako mua, että he ottivat alkoholia. Miksi harmittaisi? Ei tietenkään. (Auts, valehtelen!) Mutta isä ja mies pysyvät kohtuudessa, eivät konttaa lahjapapereiden seassa tai huido sekapäisesti pilatesrullalla. Ei mua harmita, jos kohtuudella otetaan. En jaksa seurata keskustelua, uppoudun naistenlehtiin. Teeskentelen olevani jotenkin paikalla, luon pikaisia katseita ja nauran, kun muut nauravat. Mistähän tässä edes puhuttiin? Hymyilen taitavaa tekohymyä; kaikki on niin hemmetin hienosti.

Vanhemmat riitelevät keskenään, yritän sulkea korvani teräviltä sanoilta. En kestä riitelyä, en heidän sanojaan. Tämä on jo neljäs kerta illan aikana. Radio soittaa tekopirteää joululaulua ja mieleni tekisi oksentaa. We wish you a merry christmas.

Pitkän illan jälkeen mies soittaa taksin ja minun vapauteni on koittanut. Kasaan lahjat, ruoat ja itseni pois lapsuudenkotoa. Äiti yrittää venyttää lähtöä, hoippuu ovelle perään ja huutelee humalanhuuruisia sanojaan.

- Jääkää yöksi! Lämmitetään sauna! Meillä on niin kivaakin!
- Ei me nyt jäädä. Mulla on huomenna töitäkin.

Olipahan joulu.