Ja lista jatkuu.

Olen niin vihainen ja pettynyt, etten löydä kunnollisia sanoja - vain tunteet kuohahtavat ylitseni. Alla lyhyt selonteko asiasta.

Viikon takainen hoitoneuvottelu oli henkinen täystyrmäys, en osaa käsitellä sitä vieläkään aivan täysin. Löivät leiman otsaan: epävakaa persoonallisuushäiriö. Onhan tuo diagnoosihirviö keikkunut epikriisieni seassa jo vuoden verran, mutta ei ole nähty tarpeelliseksi muuta kuin mainita, että epävakauden piirteitä löytyy - kunnes psykologi otti ohjat käsiinsä ja sai lääkärin tottelemaan melkein liiankin helposti. 

Myönnän tunnistavani piirteitä etenkin tunne-elämän puolelta, mutta en tarvitse enkä halua sitä diagnoosia! (Myöhäistä...) Se kääntyy mielessäni välittömästi sanoiksi: väkivaltainen hullu, toivoton tapaus. Jos kokisin tarpeelliseksi tai hyödylliseksi psykologin markkinoiman ryhmäterapian, olisi diagnoosi minulle enemmän kun arvokas, mutta EI! Minä en todellakaan ole menossa dkt-ryhmään, minua ei millään muotoa hyödytä "ihan pieni kymmenen hengen ryhmä". Menisin sinne, jos haluaisin kiduttaa itseäni kvakin partaalle viikottain, mutta ei kiitos, jätän väliin. 

Luottamus meni psykoon, samoin psykiatriin. Hoitoneuvottelua ei käyty missään mielessä rakentavassa hengessä, minua kuunnellen. Vituttaa niin, että varmasti räjähdän vielä.

Argh, olen puhunut.

Ahdistaa vituttaa masentaa.

Tunnin hoitoneuvottelu, kaikki osapuolet tyytyväisiä minun kykyyni ottaa hoitoa vastaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että hyvä, ne eivät puhu syömisistä mitään; voin huoletta aloittaa painonpudotuksen. Lapsettomuuskeskustelu luisuu aivan väärille raiteille ja paniikki kietoo minua kasaan. Tekisi mieli huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Juosta pois. Mutta minä en huuda, en juokse. Kengätkään eivät ole jalassa, vaan lattialla tuolin alla. Siispä kiedon itseäni pieneen myttyyn ja rutistan stressipossua käsissäni. Olo on kamala. Hirveä. Aivan perseestä.

Terapiat ahdistavat. Terapiatauot ahdistavat vielä enemmän. Ja he kaikki kehuvat minua kilpaa kuin pientä lasta; hyvä tyttö, hienosti edistynyt, kiltti tyttö. Painukoot helvettiin jokaikinen!

Selvä tapaus.

- Siis sinullahan on syömishäiriö, se on ihan selvää. Eikä tuo vointisi muutenkaan mikään hyvä ole, näkeehän sen, ja kun itsekin kuvaat sitä ykkösellä asteikolla nollasta kymmeneen. Mutta mitä me oikein tehtäisiin nyt?

Psykiatri oli suora puheissaan, psykologi ymmärtäväinen, hoitaja päättäväinen ja minä ahdistunut.
Lopputulos: päiväpotiluus.

VMP*-olo

Ravitsemusterapeutin katse porautuu suoraan lävitseni. Hän osaa kysyä oikeat kysymykset, sanoa oikeat sanat ja katsoa juuri oikealla tavalla. Ja minä murrun täysin; kyyneleet nousevat silmieni taakse ja puren huulta niin lujasti, että maistan veren. Rautaisen ja kitkerän. En itke, sillä enhän minä koskaan, mutta ulkokuoreeni tulee iso särö hänen empaattisuutensa vuoksi.

- Miten sinä jaksat? Hoitoneuvotteluunkin on viisi viikkoa -  se on ihan tosi pitkä aika.
- Pakkohan se on jaksaa! Tai no... En minä kyllä oikein jaksa. Mutta en vain osaa tai uskalla sanoa sitä ääneen.
- Miltä osastojakso kuulostaisi?
- Olin juuri hoidon arviossa, ei ne ota mua sinne. 

(En ole riittävän rikki, ajattelen. Ehkä se on totta, kun psykiatrikin niin arvioi. Luulen vain. Tyhmä tyttö!)

* Vittu mitä paskaa.