You're fired!

Vuosi sitten kirjoitin jotain, mikä käynnisti pesäeroprosessin lopullisen vaiheen. Päätin tuolloin, että syömishäiriö ei ole enää minua varten. Jäähyväiset ovat olleet pitkät, mutta niin on myös historiani tuon sairauden kanssa. Olen polkenut jalkaa, kironnut, pysähtynyt peilin edessä, hymyillyt ja hokenut, kuinka kelpaan juuri tällaisena. Olen kuunnellut toisen kehuja, opetellut kiittämään ja omistamaan ne sanat. Helppoa ei ole ollut, mutta en minä sitä odottanutkaan.

Uskon vahvasti, että jossain tietyssä vaiheessa yksinkertaisesti tarvitsin anoreksiaa kyetäkseni jaksamaan päivästä toiseen. Siitä tuli minulle selviytymiskeino, jonka maailmaan saatoin paeta sietämätöntä todellisuutta. Kontrolli toi turvaa päiviin. Listat, kalorien laskeminen, liikuntaminuutit, seuraavan päivän organisointi - kaikki se piti niin kiireisenä, ettei muulle riittänyt aikaa. Ja vaikka sairaus vei minua kuin pässiä narussa, sain siltä jotain, minkä vuoksi elää seuraavaan päivään.

Neuropsykiatri kysyi minulta toissapäivänä, mitä syömishäiriölle kuuluu nykyään. Rehellisesti ja onnellisena kerroin nykytilanteesta, johon neuropsykiatri vastasi hymyillen: "Tavallista ruokaa ihan normisti - se on siis menneen talven lumia." Ja niin hän teki sen, mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan: hän poisti syömishäiriön diagnoosiviidakostani. 

Irvistin syömishäiriölle ilkikurisesti:

Sä sait potkut!

Sinä olet aivan tavallinen nainen.

On paljon helpompaa mieltää itsensä tytöksi kuin naiseksi. Näytän paljon nuoremmalta kuin oikeasti olen ja pituuteni vuoksi katson lähes poikkeuksetta ihmisiä yläviistoon. Myös pukeutumiseni rentous lähentelee usein tyttömäistä helppoutta; venyvää ja joustavaa, lämmintä ja jotain sellaista, jolla on varaa likaantua ja rähjääntyä. Olen laiska meikkaamaan - vain hitunen puuteria ja ripsiväriä riittää - ja hiukseni ovat rennosti milloin mitenkin. Tyylini on siis varsin... Tyylitön? Helppo? En ole millään tavalla poikatyttö kuitenkaan, päinvastoin, ja siinä se ongelma juuri on. Miten olla tytön sijasta nainen? Mitä se edes on? Jo ajatuskin saa kavahtamaan.

Kasvoin aikuiseksi käsikädessä syömishäiriön kanssa. Tuo itsekäs, epätoivoinen ja surullinen sairaus muovasi minusta pienenpientä ja huomaamatonta, Näkymätöntä Ninniä. Sama Ninni on kulkenut usein terapiakeskusteluissani, tiuku kaulassaan pyrkinyt näkyväksi monen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus ovat myös olleet ylläni jo vuosia - mitätöiden, vaientaen ja piilottaen oikeaa minua itseltäni ja toisilta. Ne ovat muodostaneet yhtäaikaa turvallisen ja pelottavan peiton, jonka alle olen hautautunut pakoon muuta maailmaa. Nyt tuo Näkymätön lapsi on muuttunut ainakin lähes näkyväksi, mutta en osaa elää asian kanssa. Tuntuu mahdottomalta muodostaa kuvaa itsestä - lähes 30-vuotiaasta naisesta - kun lähes koko elämä on ollut mustien varjojen alla värjöttelyä.

Olen oppinut arvottamaan itseni aina toista alempaan luokkaan eikä vieläkään tunnu oikealta nousta tasavertaiseksi. Toinen, oli kyseessä ystävä, kaveri, puoliso tai terapeutti, on aina vähän korkeammalla; hän ansaitsee parempaa, tietää enemmän ja on oikeassa. Minä hiljaa ja varovasti, joskus kierrellen ja kaarrellen, varmistan oikeutustani olla siinä hetkessä ja puhua ajatuksiani julki. Vastaan "en tiedä", vaikka tietäisinkin, ja tunnustelen ilmapiiriä jopa liikaa. Uskallanko antaa ääneni kuulua, onko se turvallista tai edes sallittua? 

**

Ehkä minä kuitenkin selviän.

Opin sinulta paljon...

...mutta nyt on hyvästien aika.

Syömishäiriö ei ole enää minua varten, totean peilikuvalleni ja yritän taikoa hymyn kasvoilleni. Olen vihannut itseäni vuosia, ihan pienestä tytöstä asti. En jaksa enää!

Oma kroppa - aikuisen muotoinen ja kokoinen - tuntuu välillä ihan omalta ja se on tunne, jossa haluaisin roikkua. Taannoin pukeuduin mustaan kotelomekkoon ja myhäilin näkemälleni tyytyväisenä; minulla on muotoja, mutta en ole lihava. Näytän hyvältä - hitto vie, että olenkin oikeasti hyvännäköinen! Ei sellaista mekkoa voisi kantaa lapsi, se on aikuisten mekko.

Toki vääristyneet ajatukset valtaavat vielä useinkin mieleni, mutta yleisesti ottaen ne ovat taka-alalla. Pinnalla ovat ennemminkin muut asiat, paljon monitahoisemmat ja vaikeammat. Tunteet, joille ei ole nimiä. Suuret ahdistukset, kausittaiset pohjamudissa rämpimiset. Suunnaton väsymys ja toivottomuus. Jospa niiden aika on nyt, kun tuosta näkyvimmästä asiasta on päästy kauemmas. En voi sanoa päässeeni täysin sairaudesta eroon, sillä tuuletan ja juhlin edelleen vaa'an näyttäessä pienempää lukemaa tai mahtuessani pienempiin housuihin, mutta pahin vaihe on ehkä jo takana. Kyllä, niin sen on oltava, sillä minä en enää halua laihduttaa itseäni olemattomiin. En kaipaa sitä luisevaa, heikkoa pikkutyttöä, joka ei jaksanut muuta kuin kyhjöttää viltin alla palelemassa. Ehkä kyse onkin tässä vaiheessa vain päätöksestä? Sen päätöksen minä olen jo tehnyt.

On aika astua eteenpäin.

"se sanoi: nouse ja paa

huuliisi punaa

nyt vähän näyttää siltä

ett maailma ei loppunutkaan

vielä sun pää

on surusta raskas

mut se sellaiseksi ei jää

sun tiesi ne päätyvät hyvään"

Maija Vilkkumaa: Puisto puhuu

Kun halusin kuolla.

Reilu vuosi sitten istuin neurologin vastaanotolla, käärin kämmeniä neuleen hihojen sisään ja yritin vähäisin voimin peitellä ahdistustani. Ei onnistunut. Päättäväinen neurologi katsoi minua aivan toisenlaisin silmin - entistä inhimillisemmin - ja kysyi sen kysymyksen: "Jäisitkö osastolle muutamaksi päiväksi?" En osannut vastata. Nyökyttelin, puistelin päätäni ja lopulta parahdin: "En mä uskalla! Mitähän mieskin siihen sanoo?" Neurologin katse oli yhtäaikaa kysyvä ja ymmärtävä, kun hän tarttui puhelimeen ja soitti miehelleni. Soitti osastolle. Ja jo kohta olin siellä keltaisessa sairaalapyjamassa, kovalla sängyllä tuijottamassa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistan ajatelleeni, jospa kaikki olikin vain yhtä suurta aprillipilaa. Ei ollut. Eikä paljoa naurattanut.

Siitä on tarkalleen vuosi ja viikko, muutama päivä vaihtui useampaan kuukauteen ja useaan eri osastoon. Aika on hämärtynyt, maalannut kai kultareunoja muistoille, mutta luulisin siirtyneeni näihin aikoihin kotikaupunkiini, lukittujen ovien taakse. Vuosi on kiitänyt nopeasti, luulen. Olen vahvempi nyt - siihen ei tosin paljoa vaadita - ja viime aikoina mieleni on vallannut syvä kiitollisuus kaikkia hoitotahojani kohtaan. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heidän kärsivällisyyttään, osaamistaan ja osaamattomuuttaan. Ilman kuulevia korviaan ja toivoa valavia sanojaan. Mutta miten sanoa kiitos?

Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä, mutta ainakin voin rehellisenä tunnustaa, että enää en halua kuolla. Ei, haluan nähdä ja kokea tämän elämän - oli se sitten lyhyt tai pitkä. Tahdon uskoa, että sillä on jotain annettavaa vielä.

TKI.

 
Herään ennen herätyskelloa ja kuin rutiininomaisesti kävelen ensimmäisenä vaa'alle. Paino on noussut ja purskahdan lohduttomaan itkuun, jossa kyyneleet jäävät jälleen puolitiehen. Itkettää, suututtaa ja harmittaa. Olen niin vihainen itselleni, Ykälle ja koko maailmalle. Vaaka valehtelee, kuiskaa ääni päässäni, mutta eihän se voi. Ei ei ei. Päätän kävellä sairaalalle, vaikka matkaa onkin liian paljon ja aikaa liian vähän. Päätän myös irroittaa patterin siitä kirotusta vaa'asta, mutta en pysty siihen. Ykä kietoo otteeseensa, se huutaa ja riehuu mielessäni kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, jolta vanhemmat ovat kieltäneet karkkipussin ostamisen.

Tänään on huono päivä. Eilen oli huono päivä.

Sullon vaihtovaatteita reppuun ja kiroan itseni, kiroan kaiken mahdollisen. Minun kuuluisi iloita, sillä tänään on uloskirjoituspäiväni, mutta olen vihaisempi ja surullisempi kuin aikoihin. Mihin katosi se kaikki varmuus minusta, joka monta päivää piti majaa luonani? Torun itseäni niistä karkeista, joita eilen menin syömään. Ei ollut edes herkkupäivä, kiroan. Ei niitä olisi saanut syödä.

Radiossa soi Suru on kunniavieras ja mietin, missä minun kunniavieraani on. Miksi se ei ole tullut kylään, vaikka olen odottanut sitä jo liian pitkään? Olen ollut lähinnä vihainen, tuskastunut ja ahdistunut. Tuntenut tyhjyyttä ja kaikkea mahdollista niin paljon yhtäaikaisesti, että se on muuttunut ahdistukseksi.

Eilen olin varma, että tapan itseni kohta. TKI-ahdistus. Hoitaja ei vie saksia pois huoneestani, vaikka osoitan niitä ja sanon, että tekisi mieli viiltää ranteeni auki. En uskalla olla huoneessani yksin, etten tekisi mitään. Uskallanko tänäänkään? En kuitenkaan osaa sanoa hänelle, että tee niille jotain, perkele, etten minä ota niitä ja viillä ranteitani! Ei, en uskalla. Aina pitää olla jokin takaportti: lääkkeet, mattopuukko, sakset - mitä vain. Hyvä b-suunnitelma, jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mutta hoitaja vain katsahtaa niihin ja toteaa: voi että. Oloni on pahentunut, etkö näe? Vikisen hiljaa peiton alta tuskaisia sanoja - pieneen myttyyn kääriytyneenä - ja yritän pitää itseni edes suunnilleen kasassa.

Napsin rauhoittavia kuin karkkeja, mutta mikään ei auta. Miksei mikään tai kukaan auta? Miksi miksi miksi? Tapan kohta itteni, sanon ja etsin jälleen kyyneleitä, mutta en löydä. Nekin ovat sitä mieltä, että tänään ei kannata ilmaantua. Ei tänään, ei koskaan.

En anna sun voittaa, Ykä!

Anoreksiakeskusteluita.
Katselen, kun toinen taistelee saadakseen syötyään pienen omenan; tuntuu pahalta ja tekisi mieli ravistella sairaus pois hänestä. Käymme keskustelua syömishäiriöstä ja yllätän itsenikin sanoillani.

- Anna mennä vaan, olet niin paljon parempi terveenä ja normaalipainoisena.
- Mutta se tuntuu niin kaukaiselta...

Katsahdan häneen hiljaa ja mietin sanojani.

- Olenko minä mielestäsi lihava?
- Et todellakaan! Olet laiha, ja punatukkainen ystäväsikin on todella laiha.
- Niin, mutta tiesitkö, että olen normaalipainoinen?
- Olet laiha normaalipainoinen, ole onnellinen. Tosi kaunis.
- Sinäkin näyttäisit todella hyvältä normaalipainoisena, ei ne pienet kilot vaan isot ilot. Olen normaalipainossa ja tiesitkö, että näin on hyvä. Pidän itsestäni tällaisena, en ajattele enää olevani lihava.

Säikähdin sanojani hieman ja jäin pohtimaan niitä pitkäksi aikaa. Pidän itsestäni tällaisena. Pidänkö? Oikeasti? Kyllä ja kyllä, ainakin ihan vähän. En valehdellut hänelle kuten yleensä ihmisille; oikeastaan sain itseni kiinni puhumasta rehellisiä sanoja itsestäni. Olen alkanut hyväksyä kroppaani, mikä on hämmentävää kaikkien näiden vihantäyteisten vuosien jälkeen. Minulla ei ole isoja lihaksia, ei timmiä vartaloa, reiteni koskettavat yhteen ja minulla on muotoja takamuksessa - mutta mitä väliä? En minä ole yhtä kuin treenatut vatsalihakset tai paidan läpi kuultavat luut, kuten joskus ajattelin. Ei, minun ei tarvitse mahtua lastenvaatteisiin, sillä olen nainen, hitto vie! Aikuinen. Lähes kolmekymppinen. Ja aikuisella naisella nyt vaan kuuluu olla hyvä takapuoli, vähän kurveja ja luut tukirankana, ei näkyvinä koristeina iholla.

Keitän joinain iltoina itselleni kaakaota, saatan laittaa aamupuurooni teelusikallisen hunajaa ja ostan karkkipussin lauantaisin - ja painoni pysyy ihan samassa kaikesta huolimatta. Miksi siis nälkiinnyttää itseään väkisin, kun elämästä ja ruoasta voi nauttia?

Selvä tapaus.

- Siis sinullahan on syömishäiriö, se on ihan selvää. Eikä tuo vointisi muutenkaan mikään hyvä ole, näkeehän sen, ja kun itsekin kuvaat sitä ykkösellä asteikolla nollasta kymmeneen. Mutta mitä me oikein tehtäisiin nyt?

Psykiatri oli suora puheissaan, psykologi ymmärtäväinen, hoitaja päättäväinen ja minä ahdistunut.
Lopputulos: päiväpotiluus.

Kiihtyvät kierrokset.

 

Aamulla ei maistu ruoka, kippaan puuron roskakoriin ja kaadan mukiin lisää kitkerää kahvia. Mustana, kiitos. Vähemmän kaloreita, pyydän. Päivä menee omenoita syöden, yhden nektariininkin taisin ottaa, kunnes vanhempien luona joudun kohtaamaan lämpimän aterian. Kiroan hiljaa mielessäni, mutta huojennus rentouttaa koko kehon, kun huomaan ison kattilan: Haa, keittoa! Loistavaa! Kauhon lientä lautaselle ja pari perunaa näön vuoksi; huvittaa hieman, kun huomaan äidin tekevän samoin. Like mother, like daughter? Illan elän omenoilla. Mietin toisinaan, milloin muutun itsekin omenaksi - niillä kun niin usein päiväni porskutan.

Illasta odotan unta ja aamuyöstä herään ennen kuin mies ehtii edes kotiutua, rytmini on täydellisesti pielessä kaikesta lääkityksestä huolimatta. Ei hyvä. Aamuneljältä ihmettelen kylpyhuoneen sekasortoa ja miehen lehteä, joka on revitty pieniksi palasiksi. Olen näköjään alkanut kävelemään unissani - taas vaihteeksi. Ymmärrän, ettei kaikki ole hyvin, mutta en haluaisi myöntää sitä ääneen. Ei! Kaikki on oltava täydellisesti. Käynnistän pyykkikoneen ja toivon, että naapurissa nukutaan sikeästi. On liian pirteä olo ollakseen vasta aamuyö, aivan liian pirteä.

Paino on lähtenyt laskuun, josta iloitsen salaa. Hipsin varovasti vaa'alle aamulla ja päivällä ja illalla - ei pitäisi vahdata näin tiukasti, mutta on pakko. Pakko, pakko, pakko! Jokainen gramma ja vyötäröltä lähtenyt senttimetri merkitsee. Paljon. Liikaa.

Tunnen ylikierrosten käynnistyvän jälleen eikä auta kuin nöyrtyä niiden edessä, en haluaisi turruttavaa rauhoittavaakaan ottaa tällaisen vuoksi. Näinä hetkinä - tunteina ja päivinä - olen tuotteliaampi kuin koskaan, varsinainen tehopakkaus ja superhyvä vaimo; teen ruoat, siivoan, puunaan, järjestelen ja paijaan miestä. Näen ystäviä, nauran, käyn tuplatehoilla, maailma ympärilläni pyörii pikakelauksella, en tarvitse unta ja pärjään lähes Pyhällä Hengellä. Tai no, aamupuurolla ja muutamalla omenalla. Juon liikaa kahvia ja poltan aivan liian monta tupakkaa.

Mutta hitto vie olen tehokas nainen!

Ompele minut ehjäksi.

Totesin tässä taannoin, ettei minua koskaan huimaa. Ei ikinä koskaan, vaikka söisin vain omenan koko päivän aikana. Siinä menee monta päivää, tuumasin, kunnes kotona huomasin taas piteleväni kiinni ovenkarmeista; silmissä tuikkivat pienet tähdet ja päässä pyöri kuin karusellissa. Perhana, minua huimaa! Näen tähtiä! Tätähän se on ollut taas kaikki viime päivät. Eilen pohdin, että se varmasti johtuu aivan liian korkeasta verenpaineesta (koska tupakka, lääkkeet ja laiskapaskaliikkuja), mutta eihän se voi. Tänä aamuna ymmärsin, että ehkä välillä pitäisi muistaa syödäkin.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että kyllä se joskus helpottaa - vähän ajan päästä ei tarvitse koko aikaa olla syömässä. Eilen yritin taas sitä kirottua jatkuvaa syömistä: omena, toinen, raejuustoa, rahkaa, omena, nektariini, leipä, lasi maitoa, banaani, raejuustoa, rahkaa, omena. Oksettaa syödä koko ajan! Illan balettirääkkäyksen jälkeen poljin täysillä kotiin ja tunsin nälän - minä todella tunsin, kuinka se kouraisi vatsanpohjasta ja pakotti avaamaan jääkaapin. Omena, kiitos. Pieni, lapsuudenkodin pihapuusta noukittu, kauniin punainen omena. Ja nälkä meni pois. Eihän minun tarvitse syödä enempää, eihän? Ei. En halua. Haluan, että paino tippuu, mutta siitä ei puhuta ääneen. Ei ainakaan isoilla kirjaimilla, ei ääneen.

Katselin jo toista yötä painajaisunia. Aamulla mietin, josko tekisin unestani totta: leikkisin veitsellä ja istuisin oikeasti päivystyksessä, jossa sairaanhoitaja kursisi minua kokoon. Ompelisi minut ehjäksi, kursisi kuntoon neulalla ja langalla.

Mutta onko se enää edes mahdollista? Syvimpiä haavoja sydämessäni ei korjata langalla ja neulalla, ne ovat liian tulehtuneita. Liian isoja. Liian syvällä sielussa ja mielessä.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

Miten valmiiksi tullaan?

Olen miettinyt usein, mikä pitää minua kiinni syömishäiriöhelvetissä ja masennuksen syvissä vesissä? Kyselen itseltäni, miten muutos tapahtuu? Kuka aukaisee sen oven, jonka kovaan pintaan päätäni jatkuvasti hakkaan?

Miten valmiiksi tullaan silloin kun
Elämä liikaa pelottaa
Voisikohan joku viisaampi selittää, miksi
Itken kun saisin nauraa

Epäonnistumisenpelko saa ennakkoon luovuttamaan

Epävarmuus tulevasta, pistää menneisyyteen kaipaamaan

Jo kauan aikaa sitten pystyin luopumaan ajatuksesta, että syömishäiriö olisi ilkeä tyttö sisälläni, joka käskyttää ja pitää nälässä - ja lopulta vie nälän pois kokonaan. Se tyttö, joka nauraa pirullisesti, kun lisään lasiin vettä ja lasken syömättömiä tunteja, kaloreita, viinirypäleitä, porkkananpalasia, kaurahiutaleita. Kaikkea. Olin aina vihannut laskemista - matematiikkaa kaikessa muodossaan - mutta rakastuin kaloreiden laskemiseen. Grammoja, energiamääriä, makaroneja pienellä lautasellani, nukkumattomia tunteja, juostuja kilometrejä, kulutettuja kilokaloreita. Kaikki muuttui laskemiseksi; tein sitä aamut, päivät, illat, yöt. Teen sitä satunnaisesti edelleen, kun syöksyn pohjalle, mutta voi miten sitä nykyään inhoankaan! Inhoan, mutta rakastan. En osaa elää ilman, en, vaikka kuinka yrittäisin.

Miten lempeiksi tullaan toisilleen
 Jos kauniit sanat ovat unohtuneet
Miten muutoksia itsessään milloinkaan huomaa
Jos niitä ei kukaan näkyviksi peilaa

Rakkaudesta voi haaveilla, mut pelkuri ei koskaan mitään saa

Pitäisi uskaltaa olla läsnä ja toisinaan itseään haavoittaa

Mutta mikä se on - se sietämätön Perkele - joka pitää minua kiinni tuossa kaikessa? Tottumus? Viehätys? Pelko? Hyväksyntä? En todellakaan tiedä. Ehkä se onkin vain tapa, josta en osaa päästä eroon? Näinä sietämättöminä hetkinä ajattelen, miten kaunis on hauras ihminen, jonka luut törröttävät ja raajat ovat hennot kuin vastakasvaneet oksat. Valmiina katkeamaan hetkenä minä hyvänsä ja lähtemään tuulen riepoteltavaksi. Oi, miten vahva ihminen tuolloin onkaan! Vai onko? Olenko minä ollut vahva heikkoina hetkinäni? Olenko oikeasti? (Tässä vaiheessa mieleni syövereistä nousee kipakka huuto, etten ole ikinä niin laihaheikkovahvakaunis ollutkaan! Shhh.)

Muiden joukossa koitan laulaa
Sanoja, jotka liiaksi koskettaa
Siunaa äitiä, siunaa isää
Nyt paremmin tiedän, miksi näin lauletaan

Ehkä vielä joskus. Ehkä. Kyllä? Toivottavasti. 

Irina: Miten valmiiksi tullaan

400 kcal.

Se vie minua taas. Se Perkele, jota en ole osannut karistaa matkasta. Seison keittiössämme ja heittelen vauhdilla paketteja roskapussiin. Murot leivät kanat lihat jogurtit kuivatut hedelmät banaanit pakasteet vuoden vanhat pasteijat piirakkapohjat gluteenittomat vierasvarat. Kaiken, mitä ei edes tee mieli, mutta mitä joskus saattaisi tehdä. Kaiken, mikä voisi kasautua jo nyt muodottomalle paisuneelle vartalolleni, läskiksi ja ihraksi pursuilemaan jenkkakahvojen ja mahamakkaroiden muodossa ylitse housujenkauluksesta. Kaiken. Ihan kaiken.

Jätän lihotusväsytyspillerit ottamatta, kirjoitan hädissäni terapeutille ja kadun samantien, lähetän viestin ystävälle ja mietin, onko se sopivaa. Tanssitan terää iholla eikä edes satu, mutta jäljet jäävät. Illalla yritän oksentaa kaikkia neljääsataa päivän aikana syömääni kaloria ulos, mutta en osaa sitä vieläkään. Päädyn vain kakomaan limaa ja pitelemään valkoisesta posliinista kiinni kaksinkäsin. Mikä helvetti tässäkin on niin vaikeaa? Ahdistaa liikaa, mutta minä en en en en suostu ottamaan niitä pieniä punaisia pillereitä, joiden tarkoitus olisi tasata oloani.

Rakas ystävä ja pieni, pallopaitainen neiti käyvät luonani illalla. Vastustelen pitkään, mutta hän on sinnikäs, ei luovuta. Tunnen itseni pettyneeksi, kun en osaa olla kunnollinen ihminen. Kunnollinen ystävä. Puhelias, nauravainen, täydellinen. Oikeanlainen. Sellainen, mitä ystävät ovat. Sellainen, mitä hän minulle on: rakas ja tärkeä, ainutlaatuinen.

Illalla katselen pientä ruutuvihkoa, jonka kannessa lukee pretty girls don't eat ja lasken huomisen syömiset tarkkaan. Alle neljäsataa, niin ei tarvitse taas silmät kyynelissä tarttua posliinista kiinni ja todeta epäonnistuvansa kaikessa, mihin ryhtyy. Alle neljäsataa on turvallinen määrä. Siitä on helppo vähentää, kun sen aika on.

Pretty girls don't eat.

"Tiedän, ettei tätä pitäis sanoa ääneen, mutta

oot kyllä tosi seksikäs nyt, kun oot saanut vähän kiloja lisää."

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Aamun rauhaa.

Nojaan kylmään tiiliseinään ja kuuntelen hiljaisuutta - äänetöntä luontoa, jota rikkoo vain lintujen rauhallinen aamusirkutus. Puhallan savua, juon tummapaahtoista kahvia ja nautin tästä hetkestä. Kello on vasta seitsemän ja tienoo on hiljainen; lisäkseni hereillä on vain kolmannen kerroksen mies, joka myös sytyttää savukkeen. Nautin näistä rauhallisista hetkistä, taidan hymyilläkin hieman. Olen kotilomalla ja se tuntuu hyvälle juuri nyt.

Viime punnituksessa painoni oli laskenut puoli kiloa. Hoitoneuvottelussa vastassani oli kolme tutkivaa silmäparia ja vaikeiden kysymysten hyökyaalto, jonka edessä käperryin itseeni. En saanut läpi tahtoani uloskirjauksesta ja laskin päiviä; tiistaina tulisi täyteen kolme kuukautta osastoelämää. Ei tässä näin pitänyt käydä. En edelleenkään osaa motivoitua nostamaan painoani tai parantumaan, joten lääkäri nostaa esiin lapsettomuuskortin. Se on ilkeää, sillä he kaikki tietävät, miten kipeä asia minulle on. Käperryn entistä enemmän itseeni ja painan katseeni lattiaan; psykologi kysyy, mitä yritän viestiä kehonkielelläni. En tiedä. En halua sanoa, ei kiinnosta kertoa, ei huvita puhua. Tunnen vihan nousevan syvältä sydämeni sopukoista. Pitäkööt ravitsemussuunnitelmansa, lisäravinteensa ja liikuntaminuuttinsa! Perkele!

Nyt olen kuitenkin kotona ja voin syödä, mitä haluan olla syömättä, jos haluan. Nappaan aamupalaksi puolikkaan banaanin ja kaksi kuppia kahvia. Rasvatonta jogurttia puoli desiä. Näillä pärjää kyllä, vakuutan itselleni, näillä saattaa jopa lihota. Olen alkanut taas kirjoittaa ylös ruokia ja kaloreita, se ei ole hyvä. Päätän yrittää olla kirjoittamatta niitä viikonlopun aikana, jotta voisin syödä vähän herkkujakin. Suklaata. Jäätelöä. Morkkis. Itseviha. Laksatiiveja.

Olen lähes pienempi kuin koskaan aiemmin ja se tuottaa pientä melkoista mielihyvää; se saa minut haluamaan ja hamuamaan lisää. Olemaan vielä vähemmän. Sairasta tiedän, mutta tiedättehän sen tunteen, kun sovituskopissa mahdut pienempiin housuihin kuin olit ikinä kuvitellut ja vanhat vaatteesi käyvät koko ajan suuremmiksi? Ei se ehkä kaunista ole, kun ne vain roikkuvat päälläsi, mutta vielä ei olla sentään sellaisessa tilanteessa. Vielä. Siinä on jotain sairaalla tavalla kiehtovaa, sanovat sitä anorektiseksi ajatteluksi. Minä sanon sitä onnistumiseksi.

Ei ulospääsyä.

Olen jumissa.
Jumissa näissä ajatusten ympyröissä.

Painoni on kääntynyt noususuhtanteiseksi, mutta ahdistukseni vain kasvaa. Masennukseni voimistuu. Välillä olen raivona tälle sairaudelle - tai no, näille sairauksille - ja haluaisin vain olla vapaa kaikista kahleista. Elää normaalia kolmekymppisen naisen elämää (mitä se on?); juosta, tanssia, syödä, iloita, hengittää syvään ja rakastaa.

Kyllähän minä rakastankin. Rakastan niin lujaa, että sydämeen sattuu, mutta en osaa osoittaa sitä. Käyttäydyn typerän lapsellisesti, riskaan ja kiukkuilen, vaikka kaiken sen takaa haluaisin vain huutaa: minä kaipaan ja rakastan. Sinua, mies, sinua.

Olen väsynyt osastoelämään ja kaipaan kotiin, mutta pärjäisinkö minä? En tiedä. Aion kuitenkin ehdottaa ja vaatia sitä. Haluan kotiin. Takaisin tavalliseen, normaaliin ja tylsäänkin elämään. Haluan, vaikka jo ajatuskin tuottaa ahdistusta. En osaa vieläkään syödä, en varsinkaan nyt, kun olen kilon painavampi kuin hetki sitten. Se kuulemma näkyy kyljistäni ja vatsastani. Välillä (aina) tekisi mieli repiä kaikki läski pois minusta ja olla paljon pienempi - edes sen kilon. Tai kaksi. Ehkä viisi. Kymmenen. Jossain syvällä itsessäni tiedän, etten anna lääkärin ja hoitajien lihottaa minua takaisin isoksi. Jättiläisihramonsteriksi. Jos ja kun pääsen kotiin, minä laihdutan. Mutta se on salaisuus, shhh...

Ei sen näin pitänyt mennä.

Torstaina oli punnitus; paino oli pudonnut ja teki mieli hyppiä riemusta, mutta yritin hoitajan edessä riemuani vähän peitellä. 49kg - siis taas puoli kiloa vähemmän kuin viimeksi. Enemmänkin. Tänään kotivaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän. Iloitsin mielessäni ja valehtelin miehelle, joka kysyi vaa'an lukemaa. Ei hän minua uskonut, tiedän sen, sillä olen maailman huonoin valehtelemaan. Äänestäni kuulee valheen paksun sävyn. Aina. Kuka tahansa, tuttu tai tuntematon. Sen näkee jo pelkästään kasvoistanikin. Tai sitten se oli syömishäiriömörkö, joka puhui. 

Hoitoneuvottelussa sain kaksi vaihtoehtoa: uloskirjaus osastolta tai syömishäiriöhoitoon sitoutuminen. Lääkäri ei ole lainkaan huolissaan painostani (HAA!), joka on BMI:n valossa vielä hyvinkin normaalipainon puolella, joskin laskusuunnassa. Minäkään en ole enää huolissani - sairaus vie minua taas. Peilistä katsoo takaisin vain jättimäinen läskikasa. Täyttä ihraa ja oksetusta. Mutta mies ilmaisi huolensa ja lääkäri tarttui siihen, hitto. Mutta hoito vaatii minun sitoutumistani, jota en kyennyt lupaamaan; minulle annettiin viikonloppu aikaa miettiä asiaa ja maanantaina olisi uusi neuvottelu asiasta. En voinut sanoa suoraan vain haluavani laihtua. Kerroin kyllä tosiasioita siitä, miten pelottaa, että syömishäiriöhoidossa minä vain paisun ja paisun kuin pullataikina.

Pelottaa luopua jostain, mikä on ollut osa minua 14-vuotiaasta saakka.

Haluan vain pois osastolta.

Kotiin.

Laihtua.

Onnistua.

Jotain ajatuksia.

- uusi osasto on hyvä

- mua ahdistaa ja pitäisi mennä kertomaan siitä jollekin

- painoni oli vähemmän kuin ajattelin, mutta syömishäiriö on kuulemma sivuseikka

- olen nyt kolmannella osastolla kuukauden sisään ja ensimmäistä kertaa kuulin olevani vaikeasti masentunut

- luulin tämän olevan vain ahdistusta ja jotain kipua

- ehkä tämä vielä tästä

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Mörkö.

Inhoan peilejä. Olen inhonnut niitä jo vuosia. Ne paljastavat liikaa - välillä valehtelevatkin, perkeleet.

Huoneessani täällä ei ole kokovartalopeiliä, ehkä hyvä niin. Olisin raivopäissäni sen jo varmasti rikkonut palasiksi. Seitsemän vuotta epäonneako, muka?! Haista paska. Kylpyhuoneessani on kuitenkin peili, josta eräänä iltana nirhaisin irti pienen sirun. Sillä sai kivulle erilaiset kasvot, perhosteippiä ja yön eristyksessä.

Joka aamu olen katsellut itseäni siitä peilistä. Tutkien kehoni äärirajoja, piirtäen sormilla muotoja pitkin vartaloa. Kylkiluu, toinen, kolmas. Rintaliivit ovat nirhanneet punaisen painaumaa keskelle rintakehää, ja kykenen laskemaan neljännen rintalastanluun välin, johon ensimmäinen EKG-lätkä laitetaan. Solisluita kaksi - oi, ne on kauniita - ja lantion terävät huiput. Tänä aamuna vatsallani oli kuoppa. Ihan oikea, pieni kuoppa. Reiteni ovat edelleen paksut ja yritänkin päivittäin kävellä niitä pienemmiksi. Hoitajat pistävät istumaan minut viimeistään tuhannen askeleen kohdalla, antavat rauhoittavaa ja istuvat viereen. Puhuvat mukavia. Ei auta. Kun he ovat menneet, jatkan uudelleen. Vauhdikkaammin. Ripeämmin ja kuluttavammin. Välillä pyörryttää, etenkin ylösnoustessa, mutta sehän on vain pieni haitta. Ei sillä ole mitään väliä.

Tulohaastattelussa väitin, ettei minulla ole pakkoliikuntaa. Eihän minulla siis ole? Minä vain teen vatsalihaksia salaa tv-huoneessa ja kävelen kävelemistäni. Mitä ei sanota, näytetä tai myönnetä, sitä ei ole.

Minua ei pakoteta syömään. Olen paastonnut monta päivää. Toiset hoitajat kohauttavat olkiaan ja sanovat, että siinäpähän paastoat, kun taas toiset uhkailevat ja kiristävät. Minä jatkan paastolla neljättä päivää, mikä sopii vallan mainiosti. Kerta eivät anna minun tietää painoani tai verensokeriani enää, minua ei kiinnosta.

Minä en syö.