You're fired!

Vuosi sitten kirjoitin jotain, mikä käynnisti pesäeroprosessin lopullisen vaiheen. Päätin tuolloin, että syömishäiriö ei ole enää minua varten. Jäähyväiset ovat olleet pitkät, mutta niin on myös historiani tuon sairauden kanssa. Olen polkenut jalkaa, kironnut, pysähtynyt peilin edessä, hymyillyt ja hokenut, kuinka kelpaan juuri tällaisena. Olen kuunnellut toisen kehuja, opetellut kiittämään ja omistamaan ne sanat. Helppoa ei ole ollut, mutta en minä sitä odottanutkaan.

Uskon vahvasti, että jossain tietyssä vaiheessa yksinkertaisesti tarvitsin anoreksiaa kyetäkseni jaksamaan päivästä toiseen. Siitä tuli minulle selviytymiskeino, jonka maailmaan saatoin paeta sietämätöntä todellisuutta. Kontrolli toi turvaa päiviin. Listat, kalorien laskeminen, liikuntaminuutit, seuraavan päivän organisointi - kaikki se piti niin kiireisenä, ettei muulle riittänyt aikaa. Ja vaikka sairaus vei minua kuin pässiä narussa, sain siltä jotain, minkä vuoksi elää seuraavaan päivään.

Neuropsykiatri kysyi minulta toissapäivänä, mitä syömishäiriölle kuuluu nykyään. Rehellisesti ja onnellisena kerroin nykytilanteesta, johon neuropsykiatri vastasi hymyillen: "Tavallista ruokaa ihan normisti - se on siis menneen talven lumia." Ja niin hän teki sen, mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan: hän poisti syömishäiriön diagnoosiviidakostani. 

Irvistin syömishäiriölle ilkikurisesti:

Sä sait potkut!